Lisen blogi 05/2023 :
Lisen toukoblogi 23
Jos George Orwellin romaani 1984 on yhä lukematta, nyt olisi aika lukea se. Päivän Iltalehdestä osui silmiini Sanna Ukkolan kolumni (5.5.), jossa hän kommentoi klassikkotekstien uudelleenkirjoittamista. Sekin kannattaa lukea. Huomasin, että olen varmasti kirjoittanut elämässäni niin paljon ajatusrikoksia, että tässä on hyvät mahdollisuudet päästä eläkepäiviksi valmiin ruuan ja selkeän päivärytmin piiriin. Eikä se ole palvelukeskus. No, eipähän tarvitse maksaa jokaisesta vessapaperirullasta erikseen.
Elämme odottavassa ilmapiirissä. Ennen kaikkea odotamme sodan loppumista, mutta täällä rajojemme sisäpuolella odotamme reformeja ja sitä, mitä erilaisista pöydistä nouseekaan. Monen asian eksistenssi on mietinnän kohteena, eikä vähiten se, mitä itse humanistina edustan. Toivoisin, että muistaisimme mistä kaikesta ihminen koostuu: Ei vain lihasta ja luista ja pankkitilistä, vaan myös aivoista ja jostain sellaisesta, mitä on vaikea määritellä: ajatukset, tunteet, äly, sielu…
Kuvittelen, että jo luolissa asuessaan ihmiset huvittivat toisiaan nuotion valossa tanssimalla ja vääntelemällä naamaansa. Hyppäsivät nurkan takaa ”pukeutuneena” hassunhauskaan turkikseen tai pensaaseen, ja alkoivat ääntelehtiä. Lisäksi oli vakavia seremonioita, jotka liittyivät henkimaailman juttuihin. Tästä perinteestä sitten syntyivät antiikin kreikkalaisten Dionysos-juhlat kulkueineen ja esityksineen, antiikin Rooman jatkaessa tragedioiden ja komedioiden perinnettä. Uskonnolliset perinteet kehittivät omat esityksensä ja kulkueensa ja teatterin historia jatkui. Me olemme osa tuota pitkää, pitkää perinneketjua. Suomessa meillä on vahva laitosteatterin ja harrastajateatterin perinne kesäteattereineen.
Näyttelijäliitto (ennen Suomen Näyttelijäliitto) täytti 110 vuotta. Juhlaseminaarissa Tampereella pohdittiin sitä, mitä näyttelijän ammatti tulee olemaan tulevaisuudessa. Freelancerin työnkuva ja audiovisuaalisen kentän työt tulevat olemaan yhä vahvemmin osa näyttelijöiden elämää. Mieleen jäi vahvasti huomio siitä, että yhteiskunnan tukemat järjestelmät ovat sitä varten, että kriisitilanteissa perinne jatkuu ja selviää tulevaisuuteen. Ukrainassa teatterit ovat toimineet sodan keskellä, jotta ihmisillä olisi hetkeksi mahdollisuus unohtaa todellisuus. Englannissa 1600-luvun alkupuoliskolla teatterit suljettiin kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Ajatelkaa, mitä olisimme jääneet paitsi, jos perinne olisi silloin katkennut. Suomeen implementoitiin (hieno sana, tarkoittaa vahvistamista) vihdoin laki tekijänoikeuksista monen mutkan jälkeen, mikä tarkoittaa sitä, että meillä aletaan toimia siten, kuin Euroopan muissa maissa on toimittu jo pitkään. Eli tekijä saa työstään asianmukaisen palkan.
Olen näissä blogeissa etsinyt tuntemuksia teatterityön sisältä. Juhlaseminaarissa joku sanoi, että hienoin hetki näyttelijäntyössä on se ”pieni musta hetki, kun esitys on loppunut ja valot sammutettu, juuri ennen kuin aplodit alkavat”. Työ on tehty ja siitä saa kiitoksen. Tarvitsemme yhdessäoloa, tunnetta siitä, että olemme osa pitkää jatkumoa. Osa historiaa. Tahdon tällä kaikella sanoa, että esittävä taide on ihmisen perustavanlaatuinen osa ja tarve, ei mitään ylimääräistä höttöä. Sen lisäksi, että on tärkeää katsoa eteenpäin ja valmistautua uudistumisen haasteisiin, on tärkeää myös katsoa taaksepäin ja ymmärtää, mistä on tullut. Eihän perinteitäkään voi murtaa, jos ei tiedä, mitä uudistaa.
Jokaisella kaupungilla on oma runkonsa ja kudelmansa, mistä ehjä ja toimiva yhteisö syntyy. Siihen kuuluu kaikki ihmiselämän osat ja ikäkaudet. Osa ihmisyyttä on nauru ja itku, ajatukset ja niiden käsitteleminen, tunteet ja viihde. Osa sitä kudelmaa on esittävä taide, teatteri, konsertit, kaikenlaiset esitykset ja tapahtumat. Tässä jauhan itsestäänselvyyksiä, kyllä, ihan ärsytyskynnykselle asti. Nyt vain tuntuu olevan se hetki, kun joka paikkaan haluaisi liimata post-it lappuja, joissa lukee ”muistakaa ihmisyys” tai ”muistakaa monimuotoisuus”. Yhden agendan maailma on kova, tylsä ja tappava.
Näistä ajatusrikoksista varmaan pääsenkin jo hoitoon.
Toivon teille rakkaat katsojat lämmintä ja hienoa kesää. Kiitos aplodeista, kiitos lämmöstä.
Me palaamme syksyllä Aino A:n sydäntä lämmittävän ja liikuttavan ja lämpimästi huumoria sisältävän tarinan parissa. Suosittelen kesälukemiseksi Jari Järvelän Aino A:ta ja Olavi Heinon 100 Kotkan kauneinta taloa-kirjaa. Arkkitehtuuria!
Teidän ex-Ruusunne
Lise
Ulla-Maija Sievinen:
Sata salamaa ja nuorta vahvaa voimaa
Monet aikuiset haikailevat nuoruutensa perään, sillä sehän oli niin ihanaa aikaa. Taitaa vaan monesti aika kullata muistot.
Nuoruus ei ole helppoa aikaa, ei nykyään eikä ennen. Tämän päivän nuorilla on tämän ajan kipupisteet, vaatimukset ja pelot, ja niissä onkin tekemistä. Mutta nuorilla on myös omat voimansa ja selviytymisen keinonsa. Suosittelen vahvasti Sisko, tahtoisin jäädä -näytelmää kaikenikäisille yli 12-vuotiaille!
Näytelmä perustuu samannimiseen nuorisoelokuvaan vuodelta 2010. Nimi on Pelle Miljoonan biisistä Moottoritie on kuuma.
Näytelmän Emilia (Noora Pirinen) on kiltti perhetyttö, kympin tyttö koulussa ja urheilijalupaus. Emiliaa alkaa ahdistaa hänen mielestään ”liihottava” äitipuoli. Kun Emilia ystävystyy mustiin pukeutuvan, upeasti meikatun ja rajoja rikkovan Siirin (Selja Kivekäs) kanssa, perhetytön käytös muuttuu. Kuvaan tulevat alkoholi, valehtelu ja karkailut, ja hänen elämänsä tärkeät aikuiset ovat pulassa ja ymmällään.
Molemmat nuoret näyttelijät ovat kerrassaan huikeita. He eivät esitä, he elävät Emilian ja Siirin tarinaa, he ovat nuoria omassa kriisivaiheessaan. He koskettavat katsojaa: heissä on sellaista voimaa, herkkyyttä ja raikkautta, jota on mahtavaa katsoa.
Kun he laulavat Sata salamaa iskee tulta, on vaikea olla laulamatta mukana. Vanha Vicky Rostin biisi iskee tähänkin aikaan.
Tärkeä, maadoittava henkilö Emilialle ja koko näytelmälle on Empun pikkusisko Elsa (Seela Vänskä). Hän kommentoi siskonsa elämää ja tekemisiä päiväkirjaansa, ja samalla kuullaan kaukana asuvan äidin kaipuusta ja siitä hämmennyksestä, jonka isonsiskon muuttuminen aiheuttaa. Hän on niin raikas ja luonnollinen, että on helppoa ymmärtää sisarusten ystävyyden syvyyttä.
Näiden nuorten tarinoita katsojat jäävät varmasti pohtimaan. Emilian tarina saa kaarensa, mutta entäpä Siiri? Hänen sisällään roihuavat sadat salamat, raastava kipu, joka saa satuttamaan toisia ja samalla itseään, joutumaan vaaratilanteisiin tai iskemään -ainakin hetkeksi- Emilian hylkimän poikaystävän. Mikä tuon ahdistuksen takana on, mitä Siirille tapahtuu, sitä jää miettimään. Ja sitä onkin nuorten ja aikuisten hyvä miettiä.
Miettiä sopii myös sitä, miten aikuiset tässä toimivat, oikeinko vai ei? Isän (Thomas Pryke) kasvoilta välittyy tuska, joka jää kuvana sieluun. Aikuisen on vaan joskus niin vaikea ymmärtää nuorta, vaikka kuinka haluaisi. Aina ei kodeissa kyetä keskusteluun.
Tämä näytelmä ei ole juurikaan humoristinen, mutta siinä on paljon toivoa ja valoa.
Ei voi kuin kiittää näytelmään ohjaajaa Ninni Suntiota. Hän ja apulaisohjaaja Jyrki Koskimies ovat onnistuneet johdattamaan nuoret komeaan teatterin tekoon. Jokainen nuori -ja myös aikuinen-näyttämöllä osaltaan vaikuttaa siihen, että näytelmä on aitoa elämää ja koukuttaa katsojan totaalisesti.
Olin mukana tämän näytelmän teosesittelyssä ensi-iltaa edeltävänä maanantaina. Niissä kannattaa käydä. Nuoret näyttelijät -joita on peräti pitkälti toistakymmentä- kertoivat, että treenejä on ollut paljon, mutta porukka on mahtava ja yhteishenki hyvä.
He myös kertoivat, että nuorisoteatteri on auttanut esiintymisjännitykseen koulussa ja rohkaissut puhumaan ihmisten kanssa.
Kotkan Nuorisoteatteri tekee upeaa työtä. On hienoa, että ”emoteatteri” eli Kotkan Kaupunginteatteri antaa näyttämön heidän esityksilleen. Toivon mukaan näin saadaan myös uutta, nuorta teatteriyleisöä.
Ulla-Maija Sievinen:
Tunteiden tyrskyä avaruusaluksella
Olipa taas kiva päästä ravintola Kairoon katsomaan ja kokemaan teatteria! Pienin muutoksin Kairo on tullut avaramman oloiseksi.
Juho Mantereen käsikirjoittama Toksinen kabaree on ilahduttavalla tavalla omansalainen. Siinä hypätään kippurassanauramisesta ja hupiäänestyksistä syviin vesiin, suoraan suurimpien moraalisten ja inhimillisten kysymysten syövereihin. Ja se toimii.
Tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuteen. Maapallolla eläminen on käynyt toksiseksi eli myrkylliseksi, ja joukko ihmisiä on lähtenyt avaruuteen Tähtihiisi-nimisellä aluksella. Tarkoitus on lennähtää kohti ”rakkauden punaista planeettaa” Marsia ja aloittaa siellä uusi elämä.
No ei se tietenkään ole niin helppoa. Alusta ohjaa tekoäly, mutta ihminen tekee siinä osansa, ja sitten uhkaa tilanne, jossa pian happi loppuu ja vintti pimenee.
Viihde on ihmisen keino olla ajattelematta karuja asioita. Niinpä aluksella pistetään pystyyn improvisaatiokisa, johon yleisö saa keksiä improvisaation tapahtumapaikkoja ja esineitä.
Tässä kohtaa voi vain ihmetellä, miten omituisista aineksista näyttelijät Mirka Mylläri, Ella Mustajärvi ja Eeva Hautala kehittävät huimia esityksiä.
Sitä oli ilo katsella ja hämmästellä. Sitten yleisö vielä pääsi äänestämään, kuka veisi kisassa voiton. Toinen esityksen äänestys oli jo kerrassaan kohtalokas.
Muuten Mirka esitti aluksen mekaanikkoa, Ella navigaattoria ja Eeva tiedeupseeria.
Äänestysprosentti oli nyt Kairossa sellainen, että monissa oikeissa vaaleissa se olisi saanut aikaan silkasta onnesta pyörtymisiä. Toivottavasti eduskuntavaaleissa tällainen ihme toteutuu… ainahan sitä toivoa voi.
Jokainen esitys on siis erilainen. Tämä tarkoittaa tietysti sitäkin, että esitys kannattaa katsoa moneen kertaan, tuoda vaikka eri kavereita katsomaan.
Näyttelijöitä on vain viisi, mutta tuntuu kuin heitä olisi kaksinkertainen määrä.
Edellä mainittujen naisten lisäksi kisojen viihteellistä juontajaa esitti Kalle Kurikkala ja epätoivoisessa tilanteessa ratkaisuja etsivää kapteenia Seppo Merviä.
Koko porukka ansaitsee kiitokset. Yleisö selvästi viihtyi ja osoittikin sen. Kaikki laulavat todella hienosti, minkä todisti minua pöydässä vastapäätä ollut, musiikkiin hyvin paneutunut nainen.
Ja se bändi, sehän on Kotkan musiikin kuohukermaa, oikein vaniljasokerilla maustettua: Harri Hate Heininen, Jonas Mäki ja Wiljami Salminen. Ei voi kuin ihailla.
Jos yhden asian tästä projektista muuttaisin, niin nimen Toksinen kabaree. Tämä esitys ansaitsisi houkuttelevamman nimen, jossa ei olisi tuota monille ihmisille täysin tuntematonta sanaa.
Pienenä vinkkinä vielä tuleville katsojille: Kairoon kannattaa saapua hyvissä ajoin, sillä paikkoja ei ole merkitty.
Lisen blogi maaliskuussa 2023
Toksikoblogi: Toksinen Kabaree!
Tuon tuosta tupsahtaa eteen joku uusi sana tai käsite. Ensin täytyy miettiä mitä se on suomeksi ja sitten mitä sen taakse on koottu. Tulee koko ajan uusia asioita ja niiden ymmärtämistä helpottaa, jos niillä on joku nimi. Ja toivoa sopii, että sisällöstä on jonkin sorttinen yhteisymmärrys. Keskusteltavaa ja mietittävää riittää. Tikkana saa olla, että haastaa omaa ajatteluaan ajan hengen mukaan. Teatteriesitys voi parhaimmillaan haastaa omaa ajattelua. Ei saarnaa vaan tökkii. Houkuttelee nauramaan itselle ja vähän muillekin. Kairossa. Voi myös valita, että unohtaa uusien asioiden rullan ja viihtyy.
Keskustelu siitä, mille saa nauraa (tai siis mille voi nauraa loukkaamatta tai kiusaamatta ketään) käy kuumana. Jokaisella on oma huumorintaju, ja on ihmisiä, joita ei naurata mikään (eikä siinäkään ole mitään ihmeteltävää). On olemassa huumorin alalajeja, joiden pelätään kuolevan sukupuuttoon, kuten ironia tai musta huumori. Voiko vitseillä vahvistaa aggressiivisia tai ilkeitä narratiiveja (se on sitä, kun jauhamalla tarpeeksi samaa tehdään siitä totuus tai väännetään ilkeää vitsiä työkaverista ja sitten viattomasti sanotaan että ”hei se oli vitsi etkö huumoria ymmärrä?”). Mikä on blondivitsien tai saamelaissketsien vaikutus? Tarkoitus? Mikä on kansanperinteen ja historian rooli tässä keskustelussa, pitääkö alkaa puhdistaa kansanperinnettä tai kitkeä historiasta ikävät asiat pois? Kalevalastakin jätettiin herkullisia pätkiä pois editointivaiheessa, olen lukenut jostain…Katse pitäisi suunnata tulevaisuuteen, mutta suunnataanko se tässä asiassa liikaa menneisyyteen? Henkilöpatsaista ja muistomerkeistä saa tietysti sulatettua hyvää metallia…Siitä puheenollen ja poistetuista patsaista: ”Vaikeaa kulttuuriperintöä voi kehystää taustatiedolla tai uusi julkinen teos voi kommentoida sitä.” Näin kiteyttää Elina Räsäsen kolumni Yliopisto-lehdessä 2/23. Ja juuri näin tekee Toksinen kabaree: laittaa limittäin huumorin keinoin elämän satuttavat käytännöt, viihteen ja elonkehän kuolinkouristukset. Se kommentoi. Mikä kakku!
Hops. Pysytäänpä nyt teatterissa, ja yritän pysyä tässä päivässä eli korkeintaan eilisessä, jolloin olin Kairossa viihtymässä Toksisessa Kabareessa. Kabaree on vaarallinen laji. Hitlerin johtamassa Saksassa näyttelijä pääsi helposti hengestään, jos teki vain työtään kabareessa, mihin kuuluu lajina yhteiskunnallisten asioiden ja vallanpitäjien arvostelu rankalla kädellä ja isolla naurulla. Diktatuurissa se on vapauttavaa ja helpottavaa, saa hetken vetää henkeä. Revyy jatkaa samaa perinnettä. Entä sana toksinen eli myrkyllinen? Sillä sanalla etsitään sellaisia mekanismeja, jotka levittävät tuhoavaa käytöstä ihmisten kanssakäymisessä. Siinä on työmaata kerrakseen.
Toksisessa Kabareessa ihmiskunnan metaforana on avaruusalus, jolla ihmiskunnan on määrä siirtyä Marsiin, kun maapallo on tehty asuinkelvottomaksi. Aluksessa ei ole paljoakaan porukkaa (mutta silti liikaa, koska happea on rajallinen määrä ja bändikin vielä), mutta ihmissuhteiden toksisuus leviää sielläkin kuin pandemia. Tekoälyn ja aluksen toksisen kapteenin vastapoolina on VIIHDE isolla vaihteella: kilpailuja, tanssia, musiikkia, improa, arpomista! Kuka putoaa? Kuka voittaa? Ei varmasti ole sattumaa, että viihteessä kilpailut ovat päivän sana. Roolipuvuissa tai vähissä vaatteissa, studiossa tai jossain eksoottisessa kohteessa. Tässä siis avaruusaluksessa ja vaatteet päällä (oliko tämä spoileri?) ja äänestääkin saa! Ihanaa olla julma! Muistatteko antiikin Rooman keisarien peukut? Amfiteatterissa se merkitsi elämää tai kuolemaa haavoittuneelle gladiaattorille (se luki työsopimuksessa). Ei tullut työterveydenhuolto enää hätiin. Turha soittaa viimeisillä voimilla kännykällä hätänumeroon ja jonotella musiikkia kuunnellen siinä areenalla eli hiekalla retkottaen. Huomaatteko, kuinka moni asia meille on periytynyt antiikin Roomasta, niin kuin tämä peukutus.
Aluksen kapteenista tuli kovasti mieleen näytelmäkirjailija August Strindberg (ei Strandberg, ei sukua Christofferille), siinä vasta toksinen mies! Anteeksi henkilö! Hän kulutti valtavasti aikaa mietiskellen vaimonsa, Siri von Essenin (kasvoi muuten tuossa Loviisan ja Porvoon välimaastossa, Jakarissa) luonteenpiirteitä varsin toksisesti. Vaan tästä myrkystä kehittyi turkasen hyviä näytelmiä!
Käsiohjelmaan voi halutessaan ruksia erilaisia toksisia asioita. Ihmisten oma vika, että lista on pitkä…siinä nauramisen lomassa saa itsensä kiinni monta kertaa. Tärkeintä on se, että haastaa itsensä ja ajattelee. Saarnaamatta muille. Kaiken voi kieltää, sensuroida ja polttaa roviolla (tai sulattaa), mutta silloinhan me emme opi yhtään mitään ja sama ilmiö putkahtaa esiin alle sadan vuoden sisään uudessa puvussa. Tutkitaan omia myrkkyjämme. Voi että se kirpaisee…Mutta ihanaa, se on kuin avantouinti, jälkeen päin on niin ihana olo. Improvisaatio on hyppy avantoon. Menkää avantouinnille Kairoon kokemaan Toksinen kabaree, ja hurjan hyvien kollegojeni sekä ihanan bändin matka avaruuteen!
Taas otin riskin ja kehuin omaa työpaikkaani eikä kukaan huomannut.
Teidän mitä suurimmassa määrin jäävi
Lis. Hbg (varastin tämän Augustilta. Hän allekirjoitti kirjeensä Aug. Sbg. Makeeta.)
Ulla-Maija Sievinen:
Ihmissuhdedekkari Kissa kuumalla katolla
Vanha kunnon puhenäytelmä näyttää voimansa Kotkan Kaupunginteatterissa. Tässä näkyy, että parhaat näytelmät elävät ja pysyvät tuoreina läpi vuosikymmenten -ja tietysti vuosisatojenkin.
Katsoja on ratkomassa monenlaisia salaisuuksia, nappaamassa johtolankoja ihmisten puheista ja käytöksestä, ikään kuin salapoliisina juonen kehittyessä ja ihmisten muuttuessa.
Kissa kuumalla katolla nähtiin suuren suosion saaneena elokuvana vuonna 1958. Sitä tähdittivät Paul Newman ja Elisabeth Taylor, ja se perustui amerikkalaisen Tennessee Williamsin samannimiseen näytelmään. Ja edelleen tämä näytelmä toimii!
Perheen ja suvun salaisuuksista ja ristiriidoista on tehty loputtomasti näytelmiä, mutta tämä on yksi terävimmistä ja kiinnostavimmista analyyseistä. Varsin kiinnostavaa mielestäni on, että etenkin kaksi näytelmän naisista muuttaa vaikeassa tilanteessa käytöstään ja näyttää uuden puolen ja voiman itsestään.
Brick Pollitt (Juho Markkanen) on masentunut ja juo, etsii parempaa oloa alkoholista. Jalkakin on kipsissä ja kun vaimo Maggie (Emma Castren) haluaa keskustella avioliitosta ja täyttymättömistä toiveistaan, kuten lapsen saamisesta, mies vain vetäytyy kuoreensa.
Pollitin perhe on varakas, ja isän, Big Daddyn (Antti Leskinen) 65-vuotisjuhlia varjostaa hänen vakava sairautensa.
Kuten niin usein, kun perhe aikuisine lapsineen ja lapsenlapsineen kokoontuu viettämään juhlaa, vanhat ja uudet kipupisteet ärtyvät. Maggie kärsii lapsettomuudestaan. Kateus ja ärsytys nousevat esiin, kun Brickin veli Gooper (Mikkomarkus Ahtiainen), hänen vaimonsa Mae (Miia Maaranen) lapsilaumansa kanssa tulevat paikalle. Maggie ja hänen miehensä saavat kuulla epämiellyttäviä olettamuksia lapsettomuuden syistä, ja Brick kärvistelee yhä kuumenevissa syytöksissä ja itsesyytöksissä.
Yhä useammin ja aina uusilla tavoilla tulee esille Skipperin nimi.
Kun Big Daddyn elonpäivät ovat vähissä, Gooper Pollit ja Mae-vaimo yrittävät junailla itselleen rahaa. Maggie sen sijaan haluaa antaa hänelle aivan erityisen lahjan.
Siinä vaiheessa, kun kaikki tuntuu olevan lopullisesti solmussa, Big Mama (Anne Niilola) ja Maggie ottavat ohjat käsiinsä. Tässä on se toivon merkki, samoin kuin näytelmän lopussa.
Kissa kuumalla katolla on jännittävä näytelmä, joka luotaa ihmisen mielen syvyyksiin. Mielenkiinto pitää loppuun asti, ja katsoja pääsee ikään kuin rakentamaan omaa palapeliään.
Näyttelijät jokaikinen ansaitsevat suuren kiitoksen. Tällainen esitys ei onnistuisi ilman, että kaikki roolit viedään upeasti läpi. Silti erityiskiitoksen aivan upeasta roolista annan Juho Markkaselle. Brick on kokonainen, elävä ihminen tuskineen ja toiveineen. Hän koskettaa ja jää mieleen pysyvästi.
Ulla-Maija Sievinen
Lisen blogi maaliskuussa 2023:
Kissablogi maaliskuussa Lisen pajalta
Mikä tekee näytelmästä klassikon? Ensimmäinen vastaus on yleensä se, että se ”kestää aikaa”, eli teemat ovat niin yleisinhimillisiä, etteivät ne muutu ihmisenä olemisen pintamuodin mukaan. ”Ei mitään uutta auringon alla” – ajatuksen mukaisia siis. Suuren valaistuksen sen suhteen, mitkä asiat ihmisyydessä eivät muutu, vaikka ulkoiset olosuhteet ja sivilisaatiot kuinka muuttuisivat, sain Pompeijissa. Kuulin silloin ensimmäistä kertaa Pompeijin graffiteista, seinäkirjoituksista: vaalimainoksia, mainoksia, juoruja, rakkaudentunnustuksia, naapurin haukkumista, viestejä…kaikki raapustettiin seinille. Värikkäät seinät, joiden alla oli valkoinen laasti, suorastaan kutsuivat raapusteluun. Nyt meillä on internet mutta asiat eivät ole muuttuneet.
Ja nyt siis hienoon klassikkoon, Kissa kuumalla katolla. Tennessee Williamsin osin sydänverellä ja osin hyvin omakohtaisesti kirjoitettu teos. Etelän kosteankuuma yö, kaskaiden siritys, pimeys ja – ihmissuhteet. Kukapa ei tunnistaisi pyöreitä syntymäpäiväjuhlia, joita suurin osa vieraista ei edes haluaisi ja jaksaisi viettää. Lauseita joita ei pitänyt sanoa, salaisuuksia tai kipeitä asioita joista ei tänään ainakaan puhuta, eikä mielellään koskaan. Vanhat asetelmat perheessä, jotka eivät muutu edes katkeran perimysriidan tuoksinassa, päinvastoin. Sisarkateus ja vanhempien suhteet, ja 1950-luvulla ei vielä edes tunnistettu bonusperheitä, joissa asiat vain mutkistuvat. Ainakaan Amerikan syvässä etelässä ei erottu, vaikka mikä olisi ollut. Antiikin Roomassa se oli sentään helpompaa, ja varsin helppoa yläluokalle, joka sitten ratkoi ongelmia myrkkyjen avulla hankalimmissa tapauksissa ihan itänaapurimme malliin.
Williams saa mahdutettua yhteen näytelmään niin paljon ihmisenä olemisen perusasioita, että huimaa. Ja vaikka kuulisi ja lukisi tekstin kuinka moneen kertaan, aina löytää jonkun uuden helmen tai oivalluksen. Kaiken keskellä Brick yrittää turruttaa tunteensa ja ympäristön vaatimukset alkoholilla, eipä mitään uutta auringon alla sekään. Kuolema on vahvasti läsnä, Skipper on kuollut ja se määrittää Brickin ja vaimonsa Maggien elämää vahvasti. Tätä arvoituksellista kolmiodraamaa kierretään niin kuin kissa kuumaa puuroa koko näytelmän ajan. Big Daddy, perheen patriarkka (joka käyttäytyy muuten vaimoaan kohtaan niin toksisesti että riipii) kohtaa kuolemanpelon – en avaa tätä sen enempää että mielenkiinto säilyy, ei spoilereita…ja sen kohtaa myös Big Mama; vakava sairaus on aina koko perheen ja lähipiirin sairaus. Williams kuvaa hienosti sitä, minkälaisen myrskyn vakavan sairauden kohtaaminen mielissä aiheuttaa, ja tietysti kiitos hienoille kollegoilleni, olen sitten jäävi tai en tätä sanomaan. Tässä kohtaa tietysti on muistettava erinomaisen ohjaajan osuus. Kotkan puolesta toivon, ettei kahta ilman kolmatta!
Kukapa ei tunnistaisi niitä kiusallisia tilanteita, jolloin puolisoa pahoinpidellään henkisesti julkisissa tilanteissa, koska se satuttaa tietysti vielä enemmän. Siihen kuuluu myös uhrin puolelta vähättely ja naurahtelu, koska vastahyökkäys olisi jo liian alleviivaavaa. Sehän vahvistaisi vain väitteen todeksi. Julma mekanismi, vai mitä? Siellä on veljen perhe, joka kilpailee lasten määrällä perintöoikeudesta ja veljen vaimo, joka haluaa kerätä itselleen kaiken. Ei siis mahdollisimman paljon vaan kaiken.
Ehkä jo mietitte, mihin se päähenkilö jäi, se kissa? Näytelmän nimeä avataan useaankin kertaan tekstissä. Maggie on kissa, pehmeä, arvoituksellinen, teräväkyntinen ja toimiessaan suorasanainen. ”Kissa pistoksissa” on ainakin jokaiselle kissanomistajalle tuttu tila, kansanomaisemmin hepuli. Kissan hepuli voi johtua monesta asiasta, jotka eivät usein ihmiselle edes avaudu, mutta se sisältää vauhdikasta kiipeilyä, pomppimista, maukumista, tuolien ja sohvien kimppuun hyökkäämistä ja vaikka mitä. Oma kissani leiskauttaa korkean omenapuun latvaoksiin, kun riemu oikein yllättää. Maggie taiteilee Brickin lapsuudenkodin tulikuumalla katolla mutta kukaan ei ole huolissaan, koska ”kissathan tulee aina jaloilleen alas”, mikä onkin totta, ne tekevät ilmassa kiepin oman akselinsa ympäri. Brick on paljon onnettomuuksille alttiimpi, koska on usein humalassa. Kissat eivät juo alkoholia, viisaat olennot. Maggie itse sen sanoo: ”Musta tuntuu koko ajan siltä, niinku mä olisin kissa kuumalla peltikatolla”, johon Brick vastaa…oi, oli vähällä tulla taas spoileri tekstiin!
Big Daddy sanoo ihmiselämästä hienosti tiivistettynä: ”Ihmiselukka…Syy siihen miksi se ostaa kaiken mitä se voi, on siinä että jossain sielunsa perukoilla sillä on se älytön toive että se siinä kaiken muun ohessa se onnistus vielä ostamaan ittellensä ikuisen elämän…Mikä ei oo mahdollista.” Vähän lyhensin Juha Siltasen uutta käännöstä, anteeksi. Eikä tämä inhimillisten mustien aukkojen kavalkadi käy synkäksi, päinvastoin. Se on hiottu juuri niin teräväksi, että on pakko nauraa. Huomaa myös, että juuri kun ajattelee, että tuo nyt menee jo liian…muistaa jonkun ihmisen elämänsä varrelta, joka käyttäytyi juuri noin. Lamppu syttyy aivoissa! Mikäs sen mukavampaa kuin olla valopää.
Nyt en tongi tätä näytelmää enempää, tulkaa ihmeessä itse katsomaan. Tulkaa katsomaan elefanttia olohuoneessa, ei vaan elefantteja! Sekä Kissaa isolla K:lla.
Teidän,
Lise
Lisen blogi helmikuussa 2023:
Rakkaat ihmiset, yleisömme, moi, pitkästä aikaa!
Tomumajani järjesti minut hyllylle pitkäksi aikaa, mutta tässä taas olen, toivottavasti viisaampana ja aikuisempana kuin ennen. Tämän vuoden aikana in absentia, poissaolevana, tuli täyteen 25 vuotta Kotkassa ja Kotkan Kaupunginteatterissa. Neljännesvuosisata! Sitä täytynee siis juhlia myöhemmin. Itse asiassa tähän vuoteen liittyy myös kiemuraisia teitä terveydenhuollossamme, jonka väitän olevan melkoisessa umpisolmussa eli umpparissa tällä hetkellä (ja pakko äkkiä lisätä, etten puhu nyt Kymenlaakson keskussairaalasta!!). Otan kyllä huomioon, että tämä ei ole ET-lehti, joten jätän tämän aiheen sikseen. Kirjoitan siihen mediaan sitten vähän myöhemmin. Onhan siellä mielipidepalsta?
Olin käymässä synnyinseuduillani Länsi-Uudellamaalla, kun paikallislehdessä oli uutinen siitä, että Kotkan Ruusu – musiikkinäytelmä esitetään ensi kesänä Karkkilan kesäteatterissa. Esittelyartikkelissa oli lainattu vanhan Roosan repliikkiä tiivistämään näytelmän sanoma: ”Miksi maailmassa on niin paljon vihaa?” Artikkeliin oli itse asiassa kirjoitettu: Miksi maailmassa ja ihmisissä on niin paljon vihaa? Sehän on nopeasti luettuna sama asia, mutta filosofi katsoo lausetta suurennuslasilla ja toteaa, että maailmassahan on vihaa ihmisistä johtuen. Tällä logiikalla maailma olisi vihaton paikka ilman ihmisiä.
Mietitäänpä vihan olemusta. Varsinkin tänä sotavuonna olen miettinyt paljon kollektiivisen vihan olemusta, miten valtava määrä ihmisiä saadaan tuntemaan samaa vihaa ja toimimaan sen mukaan. Vihan siemen on pelko. Pelko siitä, että toisen ihmisen tai ihmisryhmän pelkkä olemassaolo uhkaa omaa reviiriä, omaa selviämistä ja menestystä maailmassa. Kun yksi yksilö tai ryhmä on tarpeeksi hyvin ja pitkään osoitettu uhkaksi, on aggressio ja väkivalta vain luonnollinen ja oikeutettu seuraus. Tässä myyräntyössä sanat ovat paras työkalu. Juorut, artikkelit, kirjat, internet…
Tänä aamuna 4.2. satuin avaamaan BBC:n uutiskanavan juuri kun Hard Talk – ohjelmassa haastateltiin Venäjän Turvallisuusneuvoston puheenjohtajaa suorassa lähetyksessä Moskovasta. En laita tähän nimeä, ties mikä algoritmi sen nappaa. Luulin jo, etten hämmästy enää mistään tämän vuoden jälkeen. Näyttelijänä tämän haastateltavan hahmo kiinnosti tietysti paljon. Pinnalta järkkymätön, ylimielinen ja asiallinen, välillä vähättelevästi naurahtava hahmo, joka pari kertaa väläytti vahingossa valtavaa raivoa, joka tunki kuoren rakosista. Ja ne sanat…Uskomattomampia hetkiä oli se, kun haastattelija kysyi siitä, onko Wagner-joukkojen komentaja kärkkymässä johtopaikkaa, niin kuin sanotaan. Tähän tuli vastaukseksi (hyvällä englannin kielellä, niin kuin koko haastattelu): Do you really trust words?
Eli uskotko todella sanoja? Hetkinen. Sillähän meni pohja koko haastattelulta?? Jos sanoihin ei ole luottamista, hajoaa pohja koko…olemassaololta. Puhumattakaan omasta ammatistani, vai? Paitsi juuri sitähän näytelmissä usein käsitellään: vastaavatko sanat todellisuutta, onko narratiivi (muotisana) todellisuuteen pohjaava vai ainoastaan yhtä totuutta toistelemalla luotu ”totuus”. Ja tästä pääsen vihdoinkin taas asiaan, eli teatteriin.
Roosan elinaikana ei ollut nettiä. Mutta voitte kuvitella kuinka…Olisiko Roosa vastannut juoruihin omalla Installa? Muotiblogi? Ei muuten niin kovin kaukaa haettua. Oma isoäitini oli Viipurissa ompelijatar, joka suunnitteli itse hienoja vaatteita. Nykyajan medioilla hän olisi ehkä saanut töitään esille ja ehkä voinut jatkaa ammattiaan paremmin evakuoitumisen jälkeen. Roosa taas oli yksityisyrittäjä ja nainen aikana, jolloin sellaista käsitettä ei edes juuri ollut, ainakaan vaihtoehtoja ei paljoa ollut. Ja sitä erilaisuutta riitti sitten ihan silmätikuksi asti.
Joka tapauksessa on hienoa, että Roosan tarina alkaa kiinnostaa muuallakin, muutenkin kuin sen yhden laulun vuoksi. Ai missä Karkkila on? Se on siellä maalla kun lähdetään Helsingistä moottoritietä kohti Turkua. Kesäteatteri on siellä hienossa yli satavuotiaassa ruukkimiljöössä. Mutta tulkaa meille katsomaan Kotkan Ruusu, me olemme lähiteatteri. Ja kaikki muukin!
Teidän,
Lise
Ulla-Maija Sievinen:
Komediapäivät pidentävät ikää
Nauraa maha kippurassa. Nauraa hekottaa. Kikattaa. Kätkättää. Ulvoa naurusta.
Nauraminen tekee ihmiselle hyvää. Se rentouttaa ja on täsmälääkettä stressiin. Hervoton hekotus tuntuu vatsalihaksissa. Nauraminen polttaa kaloreita ja vahvistaa keskivartalon lihaksia. Treeniä!
Yhdessä nauraminen syventää ihmissuhteita. Se tuottaa mielihyvähormoni dopamiinia.
Kotkan Kaupunginteatterin Komediapäivät nostivat siis katsojien psyykkistä ja fyysistä kuntoa monen esityksen voimalla. Monet sanoivat, että on ihan eri asia katsoa komediaa livenä kuin televisiosta. Teatterissa komediaa tekevät siinä hetkessä elävät ihmiset.
Nauraminen on parhaimmillaan sosiaalista. Siihen kuuluu se, että ollaan samassa tilassa ja jaetaan yhteinen hetki, että koko katsomo rämähtää hetkessä nauramaan ja väliaplodit säestävät naurua.
Tällaisia hetkiä oli paljon esimerkiksi Saikkua, kiitos osa 3. Edelliset osat, Saikkua, kiitos ja Lisää saikkua kiitos, keräsivät jo lähes 250 000 katsojaa.
Komedia on vaikea laji, jossa näyttelijöiltä vaaditaan sekunnin murto-osan ajoituksia, jotta sanalliset tai muut erehdykset, kömmähdykset ja väärinymmärrykset iskevät katsojan nauruhermoon.
Saikun kerrassaan mainiot näyttelijät Jukka Rasila, Ville Keskilä ja Kotkassakin aiemmin näytellyt Kalle Pylvänäinen saivat sketseillään aikaan shown, joka iski tuon tuosta tuohon nauruhermoon.
Lääkärit, sairaalat ja potilaat ovat mainio hupaisien sketsien lähde, josta katsojan on joskus helppoa löytää itsensäkin. Ja mikä on parempaa kuin itselleen nauraminen.
Ja ne Saikun mainiot biisit: iskevä riimitys tuottaa silkkaa iloa. Mitä kaikkea riimitystä voidaankaan saada aikaan vaikkapa sanasta mato?
*****
Mentalisti Jose Ahonen hämmensi Komediapäivillä ihmisten mieliä ja sai yllättymään -ja nauramaan. Uskomatonta, kuului katsomosta.
Mentalisti siis lukee ajatuksia, vaikuttaa ihmisten valintoihin, tekee suggestioita, muistidemonstraatioita ja ennustaa asioita ennalta.
Mentalisti saattaa luoda illuusion esimerkiksi ajatusten lukemisesta, lusikoiden taivuttamisesta tai lottonumeroiden ennustamisesta, mutta taustalla on valtava määrä harhautuksia, temppuja, psykologiaa ja ihmistuntemusta.
Jose Ahonen pyysi lähes kaikkiin temppuihinsa avustajia yleisöstä. Nuori pari sai tehtäväkseen eri aikaan valita pöydälle levitetyistä ja huolella sekoitetuista pakoista kumpikin yhden kortin. No kas, sama korttihan molemmille tuli. Jälkeen päin narikkajonossa he kertoivat olevansa edelleen hyvin hämmentyneitä
tapahtumasta.
Entisaikojen Uri Gellerin tapaan Jose Ahonen sai kädellään olevan lusikan taipumaan. Tämä lusikka kiersi sitten katsomossa kummasteltavana.
Ihan kaikki Ahosen temput eivät onnistuneet. Lavalle tulleen avustajan tahto esti häntä kaatumasta, vaikka mentalisti veti kuinka häntä näkymättömästä narusta.
Yleisö sai sitten oman valintansa mukaan joko miettiä, miten ihmeessä temppu tehtiin, tai sitten vain nauttia taikuuden kokemisesta.
Yllätys, hämmästys -ne saavat ihmisen nauramaan. Mentalistin yllättäviä tekoja jäivät kaikki varmasti miettimään, ja monessa pubissa tai kahvipöydän ääressä niitä on yritetty selittää.
Ulla-Maija Sievinen
Baskervillen koira -irtiotto arjesta
Nykyisin tekniset laitteet ja laboratoriot auttavat paljon rikosten ratkaisemisessa. Patologit infoavat poliisisarjoissa monet tärkeät seikat ja labroista tulee poliisien kännyköihin soittoja, joissa selviävät ne ratkaisevat todisteet
Toista se oli, kun Sherlock Holmes rikoksia ratkaisi. Pelkästä kävelykepistä hän pystyi päättelemään kaikenlaista sauvan käyttäjästä. Kirjailija Arthur Conan Doylen luoma mestarietsivä on edelleenkin lähes jokaisen tietämä neropatti, joka piippua sauhutellen havaitsee kaiken, tulkitsee aina oikein ja ratkoo rikoksen
kuin rikoksen.
Doyle kirjoitti kirjansa Holmesista 1890-luvulla. Ja edelleen Sherlock pelittää, hämmästyttää ja naurattaakin.
Eihän sille mitään voi, että tuo pitkä, hoikka ja haukkamaisen nenän omaava supersalapoliisi on kaikessa ylemmyydessään, älykkyydessään ja mahtipontisuudessaan myös ainakin hiukkasen koominen hahmo.
******
Baskervillen koira on ollut kautta aikojen suosituin Holmes-tarina. Dartmoorin nummilla vaeltava, ihmisiä kuoliaaksi raateleva paholaismainen hurtta kiehtoo edelleen ihmisten mieliä.
Näytelmässä Baskervillen kartanon perijä on hädässä. Hänen edeltäjänsä on heittänyt henkensä riiviökoiran hampaissa, ja nyt sama kohtalo uhkaa nuorta Henry Baskervillea.
Apuun tulevat Sherlock Holmes ja hänen uskottunsa, tohtori Watson. Tohtori asettuu asumaan kolkkoon kartanoon Henryn kanssa, ja tapahtumat alkavat vyöryä. Mielenkiintoisia ihmisiä tulee lavalle, niin epäilyttäviä kuin varsin huvittaviakin tyyppejä.
Rennosti elämään suhtautuva Henry Baskerville itse ei ole kiinnostunut uhkaavasta vaarasta, enemmänkin hyönteisiä jahtaavan miehen sisaresta. Watsonilla on miehessä pitelemistä.
Kotkan Kaupunginteatterin Baskervillen koira ei ole järin pelottava, mutta esitys on kerrassaan hauska. Vauhti on välillä hirmuinen, varsinkin kun näyttelijät vaihtavat roolista toiseen. Tämä nähdään myös näyttämöllä, katsojien ihmetellessä. Pukujen myötä vaihtuvat uudessa roolissa myös puhetavat ja koko ilmaisu.
Kun esitys repeää ensi kerran koomiseksi, katsoja yllättyy, ja sen jälkeen noita yllätyksiä tuleekin pilvin pimein.
Sumu on näytelmän tärkein lavaste. Sitä on niin Lontoossa kuin nummillakin, ja sumu kätkee sisäänsä karmeita salaisuuksia. Lavastus sinänsä loihtii vaihtuvasti niin kartanon kuin Holmesin työhuoneen Lontoossa, tietysti myös nummien tummuutta. Kiitos Tinde Lappalainen!
*****
Baskervillen koira on kyllä näyttelijäntyön hämmästyttäviä helmiä. Sherlock Holmes (Juho Markkanen) on uskottava fiksuudessaan ja ällistyttävä nopeissa hoksaamisissaan, ja Watson (Osku Haavisto) on kunnianhimoisesti Holmesia avustava lääkäri, joka hänkään ei aina tiedä, mitä salapoliisilla on mielessä.
Muiden näyttelijöiden roolit vaihtuvat hengästyttävään tahtiin. Antti Leskisellä on 12 roolia, Kalle Kurikkalalla seitsemän (mukaan luettuna mainio sir Henry Baskerville) ja Eeva Hautalalla 11 roolia. Nämä muutokset saavat yleisön nauramaan.
Ohjaaja Ilmari Pursiainen on tuonut meidän katsottavaksemme viihdyttävän esityksen.
Niinpä pitkistä aplodeista ja väliajan kahvipöytäkeskusteluista saattoi Sherlock Holmesin tapaan johtopäätöksen: yleisö viihtyi, ja hauskaa oli. Se oli parin tunnin mainio irtiotto kaikesta arjesta.
Ulla-Maija Sievinen
Myrskyä, suuria tunteita ja huumoria, joka yllättää
Perheen koronaputken takia pääsin katsomaan Myrskyn vasta marraskuun alussa. Ja koska Kymen Sanomat ei paljon teatterikritiikkejä julkaise, mikä on iso harmi, en ennalta tiennyt tästä näytelmästä yhtään mitään.
Jos jotakin odotin, niin shakespearelaista maisemaa ja siinä tapahtuvia kohtauksia saarella.
Mutta eipä mitään: alkoi hymyilyttää, kun näyttämöllä avautuukin näkymä mielisairaalasta ja ollaankin meidän ajassamme eikä 1600-luvulla. Potilas Pertti (Seppo Merviä) sairastaa Shakespeare-syndroomaa ja kuvittelee olevansa William Shakespearen vuonna 1610 kirjoittaman Myrsky-näytelmän Prospero.
No, Prosperohan on Myrskyn päähenkilö, entinen Milanon herttua, joka asuu saarella ja esiintyy mahtavana taikurina. Hänen veljensä Antonio on kaapannut Prosperon aseman Milanon herttuana, ja Prosperoa tietysti raivostuttaa.
Miranda (Mirka Mylläri) on Prosperon tytär, joka rakastuu Napolin prinssi Ferdinandiin (Ella Mustajärvi).
Nämä Myrskyn henkilöt ja tapahtumat sekoittuvat sairaalan arkiseen menoon. Shakespeare-sitaatit lentelevät ja hoitajat toimivat välillä tässä hetkessä ja väliin Myrsky-näytelmässä.
Lääkäri (Kari Kukkonen) tekee parhaansa, ja Pekan enkelit eli hoitajat (Mirka Mylläri, Anne Niilola ja Ella Mustajärvi) tempaisevat milloin mitäkin hoitomuotoja: on hypnoosia, tanssiterapiaa, tuttiterapiaa, saunaterapiaa, jotakin kallonsisäistä vaikuttamista päähän kiinnitettävän härvelin avulla…
Sairailla ja myös terveillä ihmisillä on elävässäkin elämässä omat demoninsa, pelkonsa ja traumansa, ja psyykkisestä sairaudesta parantuminen on usein kova tie. Eikä aina ole varmaa, kuka on hullu, tai ainakin kaheli ja kuka ei. Mutta näytelmä on salaviisaasti hauska.
Myrsky-näytelmä onkin luokiteltu komediaksi. Huumori yllättää sekunneissa: kun Prospero kutsuu tuulenhenki Arielin (Anne Niilola) apuun ja tämä täräyttää hiusten kuivaajan päälle, ainakin itse repesin naurusta.
Hupaisia ovat myös tanssi Singing in the rain -biisin tahdissa sekä suuren Shakespeare-manaaja Hamlet Koistisen (Anne Niilola) esittämä show.
Mutta taustalla on silti kysymys ihmiselämän syvimmistä asioista. Ihmisen mieli ei ole muuttunut, vaikka maailma on aivan toisenlainen kuin Shakespearen kirjoittaessa näytelmänsä.
Näitä suuria ikuisia ihmisen tunteita ovat vallan ja koston halu ja pettymys, mutta myös rakkaus. Ikuinen on myös kysymys siitä, onko totuutemme harhaa, tai toisin päin.
Myrskytkin voivat tyyntyä, ja armo ja anteeksianto saavat ihmiset hengittämään vapaasti.
Haluan kiittää tämän näytelmän käsikirjoittajaa ja ohjaajaa Miko Jaakkolaa ja koko työryhmää. Näyttelijät ovat kerrassaan huimia. Kotkan Kaupunginteatterilla on upeat osaajat ja tekijät, ja tämä esitys oli siitä taas yksi todiste.
Lukijalle sanoisin vielä: katso tätä näytelmää mieli avoimena, niin saat vastaanottaa jotakin ihan uutta ja ihmeellistä.
Ulla-Maija Sievinen
Ulla-Maija Sievinen
Kamalan upeat Addamsit
Kun lähdin pois The Addams Familyn ensi-illasta, sieluni silmiissä kiilteli kuva autuaan onnellisesta Fester-sedästä työntämässä vauvanvaunuja, joiden sisältä kimalsi valoa. Enempää en siitä kerro.
Addamsin perhe on tuttu monen ikäisille ihmisille. Sen alkujuuret ovat 1930-luvun sarjakuvissa, jotka olivat Charles Addamsin luomia.
Sarjaa esitettiin televisiossa 1960-luvulla. Kokoillan Hollywood-elokuvat tulivat katsojien kauhuksi elokuvat vuosina 1991, 1993 ja 1998.
Kyseessä on tietysti mustaa huumoria ja kauhua, Kotkan kaupunginteatterissa nyt komediamusikaalin merkeissä. Kauhu on työstetty hauskaksi, kauhua ja kuolemaa ihannoivat repliikit huvittavat pateettisuudellaan.
Perheeseen kuuluu komea (ja järkyttävän tanssitaitoinen ja kärrynpyöriä heittelevä) isä Gomez (vieraileva näyttelijä Tommi Rantamäki), kaunis, tunteellinen, aistillinen ja päättäväinen äiti Morticia (vieraileva näyttelijä Mervi Takatalo), omapäinen tytär Wednesday (vieraileva näyttelijä Maiju-Riina Huttunen) sekä pullea ja kidutuksia aneleva poika Pugsley (Kalle Kurikkala).
Sitten on mukana hellyttävä, rakkauteen uskova, mutta rakkauden kokemuksia vaille jäänyt Fester-setä (Mikkomarkus Ahtiainen), jonka oma tarina kulkee vahvana, liikuttavana ja unohtumattomana läpi näytelmän, aina sydämeenkäyvään loppuun asti. Mikkomarkukselle kiitokset kaameimmat Fester-sedästä!
Mutta se Lurkki (Antti Leskinen). Kaikin puolin järkälemäisen perheen hovimestarin roolin hän vetää ilman vuorosanoja, pelkästään murahdellen ja lopuksi sitten yllättäen. En avaa enempää, menkää, nähkää ja kuulkaa. Ihan huikea se Lurkki.
Mumma (vieraileva näyttelijä Krista Putkonen-Örn, facebook-kuvansa perusteella hyvin erinäköinen kuin roolihahmonsa) on kammottavan isoine tisseineen ja hapsottavine hiuksineen aikamoinen näky.
Tämän mustiin pukeutuneen, kuolemaa, kidutusta, pimeyttä rakastavan hellämielisen perheen tytär Wednesday tahtoo naimisiin, ja tietysti ”normaalin” perheen pojan kanssa.
Tuo poika on Lucas (Juho Markkanen), joka viimein osoittaa olevansa tarpeeksi hullu mennäkseen naimisiin Keskiviikko-nimisen, jousia ammuskelevan tytön kanssa.
Ns. normaaliperheen äiti Alice (Miia Maaranen) on yksi musikaalin huikeita tyyppejä, jonka persoona herää henkii terästetyn totuusjuoman avulla. Alicen muodonmuutosta on herkullista seurata. Ja siinähän muuttuu myös isän (Osku Haaviston) persoona oletetusrti hullumpaan suuntaan.
Mitä on normaali ja mikä on hulluutta? Ja onko parasta olla ihan normaali vai tekeekö rippaus hulluutta hyvää meille kaikille? Pitääkö aina puhua totta? Tätä pohditaan myös näytelmän lauluissa.
Laulut vievätkin tarinaa eteenpäin ja pohdiskelevat elämän suuria totuuksia mainioilla riimityksillä.
Vieraileva koreografi Sami Vartiainen on pistänyt näyttelijät liikkeelle hauskasti ja railakkaasti.
Itse en ole oikea ihminen arvioimaan komediamusikaalin musiikkia ja lauluesityksiä. Siispä kysyin asiaa ystävältäni, musiikin ammattilaiselta Tarja Rantaruikalta.
Tarjan mielestä laulajat ovat kaikki hyviä, kotkalaisille näyttelijöille suurkiitos. Myös kuoro eli haudastaan nousseiden vainajien herttaisen harmahtava ryhmä koostuu ammattitaitoisista laulajista: Riikka Pelo, Stella Löflund, Hanna Bergström, Satu Liimatta ja Ella Tepponen.
Erityiset kehut Tarja antoi kapellimestari Ilja Kaskimaalle ja kotkalaisittain tutuille kerrassaan mainioille soittajille: Wiljami Salminen, Jonas Mäki, Vesa Vekku Kuitunen, Harri Hate Heininen, Sirkku Mantere ja Timo Jaakkola.
Ja sovittaja, musiikkimaestro Ari Ismälän sovitukset ovat taattua Ismistä, siis komeaa työtä.
Vieraileva ohjaaja, ansioitunut Katja Krohn on näyttänyt (varmasti mustat) kyntensä tässä suuressa musikaalissa.
Lavastaja Lucie Kuropatován loihtimat näkymät luovat lievästi kauhunsekaista mustaa, harmaata ja violettia tunnelmaa. Punaistakin näkyy silloin tällöin, kuten Anne Hannulan suunnittelemissa huimissa asuissa.
The Addams Family ei ole lastennäytelmä, alle 8-vuotiaille se ei juuri avaudu. Mutta tätä vanhemmat lapset, nuoret ja nuorenmieliset aikuiset saavat kokea sen parissa ihan karmean mukavan illan.
Ulla-Maija Sievinen
Miten Pinokkion nenä kasvoi ja lyheni?
Teatteriesitys on lapselle ainutlaatuinen elämys, ihmeellinen, jännittävä ja hauska, ehkä vielä huimempi kokemus kuin aikuiselle. Kaikki on niin oikeaa, mitä tahansa voi tapahtua, eikä kyseessä ole tietokonepeli, jota voi itse ohjata.
Näytelmä vie pienen ihmisen huomion kokonaan. Erityisen ihmeellistä on, että näyttämöllä on oikeita ihmisiä, toisin kuin erikokokoisissa ruuduissa. Merkillinen on myös vaihtuva lavastus, ja musiikki on monille pienille katsojille mieleen.
Vaikka laulut eivät suinkaan olisi lastenlauluja, vaan esimerkiksi Jukka Poikaa tai Mattia ja Teppoa, niin ne saavat monen pienen katsojan tanssahtelemaan istuimellaan. Tai sen edessä lattialla.
Niin kuin Kotkan Kaupunginteatterin uudessa lastennäytelmässä Pinokkio. On hämmästyttävää, miten italialaisen Carlo Collodinin vuonna 1883 julkaisema tarina puunuken seikkailuista elää ja toimii tänä päivänäkin.
Tuo vuosi oli muuten se, jolloin suomen kieli tuli Suomen suuriruhtinaskunnan viralliseksi kieleksi. Hyvin toisenlaisessa maailmassa silloin siis elettiin.
******
Tyttärenpoikani on nyt kuusivuotias ja innokas teatterin ystävä. Hänen ensimmäinen teatterikokemuksensa oli Mimmi-lehmä ja varis Kotkan Kaupunginteatterissa. Se piti nähdä kaksi kertaa, ja molemmilla kerroilla lehmän pyöräily oli niin uskomattoman jännää. Mimmi-lehmästä ja variksesta riitti keskusteltavaa.
Näytelmä Peter Pan menee pieleen oli pojan mielestä jotakin ihan mahtavaa. Poika hyppi lattialla ja lauloi ja tanssi merirosvojen kanssa. Sekin näytelmä oli nähtävä uudestaan.
Pinokkio pisti hänet miettimään asioita. Keskustelimme omastatunnosta, mikä se oikein on ja miten se toimii. Aluksi asia tuntui vaikealta, mutta sitten kun poika alkoi naama naurussa rallattaa, että ”kun kiukuttelee, se on oikein, kun tottelee äitiä, se on väärin”. Siitä päätellen asiat olivat menneet perille: ne saattoi kääntää päälaelleen ja laskea leikkiä.
Ella Mustajärven mainio Pinokkio sai aikaan keskusteluja. Miten kukaan voi kävellä noin? Ja tehdä käsillä noin? Ja miten sen nenä piteni ja lyheni?
Ihmetystä herätti myös oivallus siitä, että yhdellä näyttelijällä voi olla useampiakin rooleja. Oli vähän pohdittava sitä, että Keijua ja Töyhtöä todellakin esitti sama näyttelijä, Kalle Kurikkala. Keiju ja Töyhtö olivat myös pikkupojan suosikkeja.
Oliko se iskä myös hurjan pitkä, vaaleanpunaisiin vaatteisiin pukeutunut nainen? No olihan se, Kari Kukkonen, joka muuten kuuli esityksen päätyttyä pikkupoikien iloiset heipat ja kiitokset ja kurkisti lavasteista vilkuttaakseen pojalle.
Näimme taas kerran, että lapsi todella kannattaa viedä teatteriin. Toivottavasti hän pääsee katsomaan tämänkin näytelmän uudestaan.
Ja sitä paitsi, hyvin tehty lastennäytelmä on mitä mainiointa katsottavaa myös aikuisille!
Lisen Blogi 12/2021
TOIVOTUS
Hyvät ihmiset, katsojat ja työtoverit, enemmän kuin koskaan haluan toivottaa hyvää joulunaikaa. Kiitos tästä syksystä, josta osaa olla kiitollinen ja onnellinen, sillä taas olemme voineet kohdata samassa tilassa. Siperia opettaa, sanotaan. Samaan aikaan toinen sanonta, jota huomaa käyttävänsä koko ajan, on ”päivä kerrallaan”; sillä muuta ei voi. Tämä elämän koulunpenkki on paljon kovempi kuin se parkkiintunut puinen pulpetti, jolla aikanaan istui koulussa kauan sitten. Ihmisen kallo on myös kovaa ainetta, se ei opi mikä on arvokasta ennen kuin sitä ei enää ole. Hurja kolke on kuulunut ympäri maapallon, kun ihmiskunnan kalloon on hakattu uutta läksyä.
Toivon, että esityskausi saadaan maaliin asti, ettei tarvitsisi laittaa ”pillejä pussiin”, niin kuin viime vuonna näihin aikoihin. Kaunis sanapari, jota olen miettinyt viime aikoina, on ”ihmisen osa”. Kari Hotakainen on kirjoittanut sen nimisen kirjan, ja sen pohjalta on tehty näytelmä, jonka teimme Kotkassakin vuosia sitten. Se on kirja, joka kertoo perheestä ja menetyksestä. Ihmisen osasta olla osa yhteisöä ja mitä sen menettäminen merkitsee. Tanskalainen kirjailija Knausgård sanoi haastattelussa, että kaikki parhaat kertomukset kertovat viisaudesta, jonka ihmisenä olemisen osa synnyttää. Hän tarkensi vielä tarkoittavansa viisautta, joka ilmenee jokapäiväisissä sanoissa ja teoissa, ei teoreettisissa kirjallisissa teoksissa. Ajatus on kaunis, ja siinä on syvää viisautta.
Oletteko koskaan miettineet blogismin historiaa? Pakinat, tietysti, mutta vlogistin (video-blogistin) esi-isä on pappi. Kerran viikossa, ajatuksia teemojen ympärillä, kuvan kera. Livenä tietysti. Peukkuja ei tosin heiluteltu, ei kuulunut hyviin tapoihin arvostella kirkonmiehen sanomisia, vaikka sana olisi ollut kuinka sekavaa. Ehkä kirkkokahvilla korkeintaan ihmeteltiin, miten se kirkkoherra nyt niin eksyi aiheesta, olikohan mennyt ehtoollisviinipullo sakastissa rikki kun tuoksui niin alkoholille saarnastuolin tienoo?
Pimeydessä on iloinen ja kiitollinen valoista. Kaiken vakavuuden keskellä on kiitollinen naurusta, joten lähetän kiitokseni Peter Pan menee pieleen – työryhmälle. Oli valtavan terapeuttista nauraa omalle ammatilleen ja nähdä näyttämöllä omia painajaisiaan. Aina olen kuullut sanottavan, että elämästä selviää, kun osaa nauraa itselleen. Sillä parituntisella selviän monta vuotta eteenpäin!
Kiitos syyskaudesta 2021!
Valoa kaikille ja naurua joulusukkaan,
Toivottaa
Lise
Lisen Blogi 11/2021
Teatteriesitys metaversumissa
Lähdin matkaan niin innokkaana kuin pieni hologrammi vain voi olla. Olin pukenut ylleni viimeistä virtuaalimuotia olevan puvun, josta olin saanut pulittaa sievoisen summan bitcoineja. Vaikka virtuaalikartta ja sen ohjausjärjestelmä pitäisi olla varma keino päämäärään saapumiseksi, kesti matka Fake-virtuaaliteatteriin ihmeen kauan lataustaukoineen. Tässä teatterissa esitetään enimmäkseen meta-avantgardea. Rahoituksen puutteeseen teatteri ei ole kaatunut, avattaret ovat ilmaista työvoimaa. Suunnittelukulut katetaan mainoksilla, joita pulpahtelee näyttöön säännöllisin väliajoin.
Ystäväni hologrammi on jo paikalla. Tervehdin häntä lämpöisellä emojilla. Tapasimme Vaikuttajien ryhmässä viime vuonna ja sen jälkeen käyneet lukuisissa virtuaaliesityksissä. Mietimme pitkään, olisiko Vaikuttajien nimi pitänyt vaihtaa Influenssereiksi sen ikävän (korviin liittyvän) assosiaation vuoksi, mutta tulimme siihen tulokseen, ettei sairauteen viittaaminen olisi sen parempi vaihtoehto. Tosi Elämän puolella olevat kielitieteelliset ongelmat eivät ole meidän ongelmiamme.
Esitys alkoi. Avattaret tanssivat, lipuivat ja lensivät laulaen samalla eteerisen sähköisesti. Musiikki oli miellyttävän suodatettua ja kompressoitua algoritmien luomaa kudosta. Ärsyttävää oli ainoastaan se, että juuri kun oli saamassa kiinni tutusta hittimelodiasta, se olikin vaihtunut jo toiseksi ja paennut tunnistamiselta. Niin tietysti välttyy myös maksamasta tekijänoikeusmaksuja. Monotonia teki hologrammini miellyttävän turraksi ja tunteettomaksi. Ehkä myöhemmin tällä viikolla hakeudumme Netflixiin hakemaan jotain niistä kymmenestä tunnereaktiosta, jotka hologrammeille on ohjelmoitu.
Esityksiä seuratessa täytyy olla tarkkana, mitä emoijia klikkaa ja se vaatii keskittymistä. Kerran painoin vahingossa riemukasta emoijia pääparin suorittaessa pitkiä jäähyväisiä. Tilanne oli varsin traaginen: sankari oli jäänyt bitcoinlouhimossa puoliksi jätevuoren sortuman alle ja tulvavesi oli juuri saavuttamassa hänet. Sankaritar ei pystynyt pelastamaan suurta rakkauttaan. Ja minä klikkaan riemunaamaa. Näytölle ilmestyi välittömästi punainen laatikko, jossa luki: LÄHETYS ESTETTY REAKTIOVIRHEEN VUOKSI. JATKA ANTEEKSIPYYNTÖLOMAKKEESEEN JATKAAKSESI ELOKUVAN PARISSA. Anteeksipyyntölomakkeessa oli 30 kohtaa ja sen täyttämiseen meni melkein puoli tuntia. Kirosin koko Sokerivuoren väen alimpaan metaversumin osastoon (tietysti peitettyäni ensin kameran silmän, en nyt sentään idiootti ole).
Takaisin siis esitykseen. Kun sitä oli jatkunut puolisen tuntia, pysähtyivät avattaret kesken lennon ja jäivät roikkumaan ilmaan (ei onnistuisi Tosi Elämän näyttelijöiltä ilman vaijereita!). Hetken kuluttua ruutuun ilmestyi teksti: TEATTERI SULJETTU TOISTAISEKSI RIKOSTUTKINNAN JOHDOSTA. Hologrammimme olivat niin ikään jähmettyneet, ja mielessäni jätin jäähyväiset kalliille puvulle. Otin yhteyttä ystävääni pikaviestikanavassa. Hänellä olikin jo hakkeroitua tositietoa suoraan sokerivuorelta: Kyseinen teatteri oli suljettu esityksen nimen takia. Sen nimi oli Metahell.
Akkuni näyttää olevan loppumaisillaan. Jatkan muistelmiani latauksen jälkeen! Jääkää siis hyvin, arvoisat lukijani.
Teidän Tosi Elämän Lise
______________________________________________________________________________________________________________________________________
Lisen Blogi 10/2021
Nauru
Rakkaat katsojat,
Voi miten hyvältä tuntuu palata takaisin. Kuulla naurua ja puheensorinaa. Varmasti voi sanoa, että olemme kaikki oppineet taas arvostamaan monia asioita, jotka ennen pandemiaa olivat niin itsestään selviä, ettei niistä osannut iloita. Nyt osaa. Päivien virrassa unohtuu niin nopeasti niiden pienten asioiden arvostaminen, jotka tekevät ihmiselämästä arvokkaan. Läsnäolo, nauru ja itku, asioiden jakaminen ja tekeminen, katseleminen ja kuunteleminen. Niin yksinkertaista se on.
Luin Berliinin Schaubühnen johtajan Thomas Ostgaardin haastattelun, jossa hän puhui teatterin vetovoimasta. Niihin kuuluu myös virheet. Kaikki ne pienet inhimilliset tapahtumat, joita live-esitys aina sisältää. Elokuvasta saattaa ilokseen löytää ns. klaffivirheen, mutta sen enempää ei ole odotettavissa. Mikään ei kaadu, putoa, myöhästy tai unohdu. Näyttelijä ei ”putoa” ratkeamalla hihitykseen tai sanomalla vahingossa täysin asiaan kuulumattoman sanan. Siksi teatterilla on tulevaisuus, niillekin, jotka ovat ns. diginatiiveja eli 2000-luvulla syntyneitä. Kaikki tapahtuu tässä ja nyt. Näyttelijöitä ei ole fotoshopattu eikä sliipattu, vaate saattaa repsottaa, kun vetoketju on mennyt rikki lavalla eikä pukija voi tulla apuun. Hakaneuloilla tehdään sitten ihmeitä, kun näyttelijä saa itsensä (tai edes selkänsä) sivuverhojen suojiin.
Tarinat ”virheistä” jäävät elämään. Se osoittaa, että juuri tuo haavoittuvuus ja virheiden tekemisen vaara on osa teatterin pelin henkeä. Varmasti vielä keinutuolissa hymyilen raskaalle kansannaisen hameelleni, joka valahti polviin keskellä näyttämöä, kun olin unohtanut laittaa napin kiinni. Tehtäväni oli kirmata näyttämön läpi kertomaan vakavaa uutista. Kerroin uutisen, mutta sisälläni kupli valtava nauru. Ja jokainen näyttelijä tietää, miten elämä pitenee. Se pitenee unohtamalla repliikkinsä, sillä seuraavat hiljaiset sekunnit ovat kuukausien mittaisia. Olemme kiitollisia kuiskaajille, jotka ovat turvaverkkomme ja tukemme. Myös teidän, rakkaat katsojat, ettei teidän tarvitse odottaa kuukautta seuraavia sanoja…
Uutistenlukijoilta odotetaan suorassa lähetyksessä asiallisuutta ja täydellisyyttä. Jos uutistenlukija haluaa uutiseksi, hän putoaa tuolilta, nauraa väärässä paikassa tai sekoaa papereissaan. Kuinka monta hyvää sketsiä onkaan syntynyt uutislähetyksistä! Asialla on myös kääntöpuolensa, josta luin italialaisen Walter Veltronin artikkelin Corriere della Sera- lehdestä. Hänen kollegansa oli suorassa uutisraportissa saanut totaalisen ”black outin”, eikä saanut mitään ulos suustaan. Tilanne oli kestänyt piinallisen kauan, kamera kävi ja vasta pitkän ajan kuluttua korvanappi oli pelastanut. Miksi kameraa ei sammutettu ja ”palattu asiaan”, oliko kyseessä sairaskohtaus, sitä ei artikkeli kertonut, mutta se kiinnitti huomion seurauksiin. Toimittaja oli sosiaalisessa mediassa joutunut valtavan pilkka- ja vihamyrskyn kohteeksi. Klippeineen ja meemeineen. Veltroni kysyykin artikkelissaan, mistä kaikki se viha kumpuaa ja miksi. Kotkan ruusun, Roosa Mäkisen repliikein: ”Mistä tähän maailmaan tulee kaikki viha?” Roosa jatkaa: ”…vaikka rakkaus on niin paljon suurempi?” Tässä voisin sanoa: Vaikka nauru on niin paljon suurempi. Se pidentää ikää, hieroo sisuskaluja ja opettaa meitä antamaan anteeksi kanssakulkijoiden erilaisuudelle ja ”virheille”. Opettaa meille armollisuutta itseämmekin kohtaan. Naurua on suojeltava sukupuuttoon kuolemiselta!
Ihanaa syksyä kaikille,
Lise
______________________________________________________________________________________________________________________________________
Lisen Blogi 9/2021
Unennäköä
Näin painajaisen, vessapainajaisen. En ole asiaa varsinaisesti keneltäkään kysellyt, mutta luulen, että sellaiset ovat varsin yleisiä ihmispainajaisia. Unessa olin Espoon kulttuurikeskuksessa katsomassa Beethovenin Fidelio-oopperaa. Tiesin jo etukäteen, että pandemiarajoitusten vuoksi vessassa käyminen olisi rajoitettua luksusta. Kulttuurikeskuksen vessaa käyttävät myös kirjaston asiakkaat, siksi oopperan ystävillä ei olisi sinne tänä iltana asiaa.
Ennen esitystä tekeydyin tavalliseksi kirjaston asiakkaaksi ja kävin vaivihkaa vessassa, josta suuntasin suoraan ulko-ovelle. Nurkan takana tein uukkarin ja palasin rakennukseen oopperakatsojana. Vähän lisää ryhtiä, positiivista energiaa ja viime hetken saapujan kiireinen mutta innokas ilme. ”Tulin suoraan töistä, tärkeitä asioita, hyvää iltaa!” Saattaa olla, että epäonnistuin, koska pari närkästyneen oloista kansalaista puhui kovaan ääneen ohittaessaan minua siitä, että vessatilat ovat varattu ainoastaan kirjaston asiakkaille, mutta jotkut eivät siitä välitä. Vastuutonta.
Käsiohjelman lisäksi sain kainalooni kertakäyttöisen, koottavan bajamajan. Tyhjät istuimet salissa olivatkin tarpeen, ne täyttyivät ulkovaatteista, bajamajapaketeista ja eväskasseista. Tunnelma muistutti jo Savonlinnan oopperajuhlia. Vilttejä, istuintyynyjä, koreissa kahvia, sämpylöitä ja konjakkia. Mukavaa. Käsidesi tuoksui. Vai oliko se jonkun eväskorista kaivama kossupullo?
Jumalainen Fidelio kietoi minut maailmaansa. Tunnin kuluttua heräsin hälytysmerkkeihin tomumajassani. Se pudotti minut arkiseen maailmaan, ja oli pakko kutsua vartija paikalle: En kestäisi kahta ja puolta tuntia ilman tyhjennystä. Häpeä oli kauhea, ja kohtasin mulkoilevat kanssakuuntelijat anteeksipyytävästi hymyillen. Vartija johdatti minut ulos salista lähimpään siivouskomeroon. Nyt jäisi juuri SE korkea c-nuotti kuulematta. Vapisevin käsin avasin bajamajapaketin. Metallinen häkkyrä ponnautti suojaavan seinämän, joka osui leukaani. Onneksi se oli ohutta metallilankaa. Pytty elikkä potta oli haitarin mallinen, kertakäyttöinen kapine. Vedin sen auki. Jahhah, tässä tarvitaan maratoonarin reisilihaksia. Suunnittelija on tietysti ollut kolmikymppinen puoliammattilaisurheilija, Aleksander Stubbin näköinen rimpula. Minä en ole. Ei auta. Teltan vetskari kiinni ja säästän jälkipolvet yksityiskohdilta.
Vessapaperi ja käsien desinfioimispyyhkeet löytyivät pienestä taskusta seinämässä. Ujutin kannen kiinni haitaripottaan ja avasin vetskarin. Vaivautuneen näköinen vartija otti vastaan pottani ja vei sen pois. Teltan jätin aulaan. Piti odottaa vartijaa, mutta Vankien kuoro alkaa NYT. Tietysti kompastun takkiini, joka on valunut lattialle ja alun pianissimoa värittää voimasana, joka tosin tulee puoliääneen, mutta kuitenkin. Nyt on kestettävä puolitoista tuntia putkeen. Uni loppui siihen, etten kestänyt.
Ihminen on tunnetusti putki, johon toisesta päästä laitetaan tavaraa sisään ja prosessoinnin jälkeen tulee muuta toisesta päästä ulos. Sitä kutsutaan elämiseksi. Yksi koronan vaikutuksista on se, että olemme joutuneet kohtaamaan tämän tosiasian. Ei voi jonottaa, täytyy desinfioida, täytyy päästää ihmiset tauolle, täytyy…Tämä uni kannettavine bajamajoineen oli tietysti harhaa, mutta jotenkin alan valmistautua henkisesti siihen, että mitä vain ratkaisuja voi olla tulossa. Emmehän me voi lakata elämästä. Eikä nauramasta!
Rakkaat katsojat, nähdään PIAN teatterisalissa!!
Teidän, Lise
______________________________________________________________________________________________________________________________________
Lisen Blogi 6/2021
Rakkaat katsojamme,
Kesä ehti tulla ennen tapaamistanne teatterisalissa. Nyt siis annamme kesän kulkea oman ihmeellisen ja kauniin kulkunsa kohti elokuun harjoituksia ja syyskuun ensi-iltoja ja sitten…
Kesää on niin ihana pällistellä. Seurata vihreän kurottumista kohti sinistä, kukkien puhkeamista ja lintujen pesintäpuuhia. Toukokuussa loimme kaksi kukannuppua harjoituksissa, jotka kukkivat syyskuun alussa, Kotkan ruusun ja Tarpeistonhoitajan tähtikukan. Itse olen yksi ruusun terälehdistä, joten voin puhua sen kukinnasta paremmin. Taasen olen miettinyt sitä, miten tärkeä tehtävä teksteillä on äänen antajana, ei kunnallisvaaleissa, vaikka se tulee nyt ensimmäisenä väistämättä mieleen. ”Antaa ääni niille, joilla ei sitä itsellään ole”, on lause, jota olen usein kevään mittaan miettinyt. Siihen pohdintaan kutsumme teidät mukaan. Viime aikoina esillä on ollut paljon Ylen Armi – kuunnelma, joka lähetetään kesän mittaan radiossa. Me toivomme jatkavamme Armin parissa myöhemmin uudestaan, jos suinkin mahdollista. Armin suhteen meillä on niin ikään selvästi tarve löytää ihminen kaikkien juorujen takaa. Ymmärtää ja antaa armoa.
Juoruaminen ja sensaationmakuiset tarinat ovat olleet ihmisten energianlähteitä aina. Jo luolaihminen kipitti kevein jaloin naapuriluolaan, kun mukana kulki mojova tarina kerrottavaksi. Sillä tavalla luotiin myös mukavasti yhteisöllisyyden tunnetta. Usein kyllä jo silloinkin yhteisyyttä luotiin ottamalla joku yksilö ”ulkoistettavaksi”, sillä mikään ei yhdistä niin paljon kuin yhteinen vihollinen. Eikä tietenkään piirin ulkopuolelle siirretylle ollut mukavaa. Nykyään tämä elämän suuri lajittelupeli on siirtynyt nettiin ja mittasuhteet ovatkin jo aivan toiset. Pieniä yhteisöjä ovat enää koulu-, asuin- ja työyhteisöt. Kuvittelisin, että television tuottamat reality-sarjatkin usein perustuvat tähän ah niin inhimilliseen lajipiirteeseen. Valtaa väärin käyttäville tämä piirre ihmisessä on myös kullan arvoinen työkalu, kun halutaan hajottaa ja hallita. Tämä ei ole neuvo kenellekään!
Teatteri on oiva paikka pohtia erilaisuuden hyväksymisen tärkeyttä. Mitä kiihkeämmäksi ja hermostuneemmaksi maailman meno käy, sen vähemmän on varaa hermostua jokaisesta erilaisesta piirteestä, joka kanssaihmisessä ilmenee. Elämänsä alkutaipaleella oleville ihmislapsille teatteri on oiva paikka kokea tarinoita, joista voi sitten aikuisten kanssa keskustella. Luovien alojen opetus tulisi olla itsestään selvä ja iso osa kasvatusta. Kyllä, tarinointini lipsuu nyt kovasti kulttuuripolitiikan puolelle, mutta antakoon tämä foorumi nyt minulle äänen, kun koen, että näinä aikoina se on pakko sanoa ja kovaa. Minulla on Roosa Mäkisenä repliikki, josta on tullut minulle hyvin tärkeä. ”Mistä kaikki viha tulee tähän maailmaan, jos kerran rakkaus on niin paljon suurempi?”
Mietitte jo varmaan, ymmärtääköhän tuo itsekään enää miten isossa suossa tarpoo? Totta, siksi täytyy aina välillä pysäyttää sormet ja miettiä. Mietiskely on myös hieno inhimillinen harrastus. Tosin myös esimerkiksi kissani Nessu harrastaa usein hyvin keskittynyttä mietintää tuijotellen ikkunasta ulos. Yritän ottaa mallia hänestä. Yritän yhtä intensiivisesti seurata omenankukkien puhkeamista. Sanotaan, että sanoilla ei ole merkitystä, teoilla on. Kuitenkin sanatkin voivat olla teko silloin kun ne saavat aikaan teon. Jos sanoilla saa aikaan sen, että joku eristetään porukasta, ovat sanat teko. Eli kiteytettynä: Ehkä kannattaa laskea kymmeneen ennen kuin päästää sammakon suustaan pomppimaan. Tämän olen sanonut itsellenikin tuhansia kertoja elämäni aikana. Luen tämän blogin kohta uudestaan läpi ja teen sammakkotarkastuksen. Itse asiassa pidän kovasti sammakoista enkä saisi käyttää niiden lajinimeä näin diskriminoivassa ja negatiivisessa yhteydessä! Hyi minä. Yritän keksiä uuden yhtä hyvän ilmaisun, mutta odotellessa käytän tätä vanhaa. Se on nimittäin varsin vitsikäs.
Ja naurua me tarvitsemme, paljon, kun ryömimme ulos näistä koronavuosista. Paljon auringonpaistetta ja naurua!
Kesää kaikille toivotellen,
Teidän Lisenne
Lisen Blogi 5/2021
Pakastimesta moi
Huhtikuu – kuukausista julmin, sanotaan. Tarkoittaa sitä, että entisinä aikoina pitkän, loppusuoralla heikkoravinteisen talven jälkeen usein kuolo korjasi heikentyneen luontokappaleen. Takanamme on nyt ”pisin talvi ikinä”, kuten kurahousuinen, metrin korkuinen ystäväni asian ilmaisee. Hän on oikeassa, katsokaa taaksenne: Mökötystä, nököttämistä, odottelua, epätoivoa, toivoa, epävarmuutta, etätyötä, etäkokouksia, etätapaamisia, ahdistusta ja lähielämää. Toivottavasti ei ole asiaa pidemmälle kuin lähikauppaan, eihän?
Huomaa olevansa liikuttuneen onnellinen päästessään työpaikalle töihin, muiden ihmisten pariin, olkoonkin maski päässä ja hankalaa harjoitella. Ilmaisua silmillä ja kropalla, jota epätoivoinen ohjaaja yrittää tulkita (kuolematta epätoivoiseen nauruun). Näin painajaista, jossa kesken esityksen katsoessani katsomoon siellä hohti pimeässä vain kaksi maskia ja jonkun tuoleille jättämät jouluvalot. Pitääkö olla huolissaan? Näytelmiä kuitenkin valmistuu ympäri Suomen ja laitetaan hyllylle odottelemaan. Vai olisiko pakastin oikeampi mielikuva?
Kevään tulo on kuitenkin selvästi kirkastanut ihmisten mieliä, ja se lyijynraskas väsymys tilanteeseen, joka vielä tuntui vaivaavan kaikkia kuukausi sitten, alkaa väistyä. Rokote-ohjelma etenee ja tilanne tasaantuu koko ajan. Hitaasti. Odotamme henkeä pidätellen, sillä hengittämisen lopettaminen taitaa olla paras koronan vastainen toimenpide.
Tulee olemaan hyvin mielenkiintoista seurata, minkälaiseen maailmaan me heräämme tästä pisimmästä talviunesta ikinä. Yksilötasolla vakava sairastuminen ja siitä selviäminen eteenpäin usein aloittaa uuden elämänvaiheen, jossa arvot ovat uudessa järjestyksessä. Aistit kirkastuvat ja terävöityvät. Kevätkukilla Sapokassa tuntuu olevan paljon kerrottavaa tänä vuonna. Pian alkavat puut kukkia! Mitenköhän tulee olemaan globaalilla tasolla? Nouseeko tästä suosta uusi uljas ihminen vai alkaako hillitön juhlinta ja ahminta? Voisiko olla niin, että pikkuasioista valittaminen ja ilkeily loppuisi edes hetkeksi? Tai kokonaan historialliseksi tavaksi, jota huumorilla näytelmissä ja kirjoissa muistellaan? Huumori on paras mahdollinen tapa käsitellä ihmisluonnon pikkumaisuutta ja tuholaisuutta. Kyllä, luitte oikein enkä kirjoittanut väärin. Tuholaisuus tarkoittaa sellaista pientä jatkuvaa nakertamista ja asioiden tuhoamista näkymättömissä, jota ei huomaa, ellei pysähdy suurennuslasilla katsomaan ja miettimään näkemäänsä.
Nyt meidän on ollut pakko pysähtyä. Kaikki se hosuminen, jolla yleensä vältetään tehokkaasti asioiden äärelle pysähtyminen, ajattelu ja ymmärtäminen, on ollut poissa. Eikä tässä ole yhtään vahingoniloa, monelle se on tuottanut vakavaa ahdistusta, josta pystymme puhumaan kunnolla vasta sitten, kun kaikki on ohi. Silloin ahdistuksesta nousee kirjoja, näytelmiä, runoja, kuvataidetta ja elokuvia. Niiden avulla voimme puhua ”pisimmästä ajasta ikinä”, yhdessä. Aina kun räpäyttää silmiään tietoisesti, toivoo, että jokin olisi muuttunut, kun avaa silmänsä, mutta ei. Ei vielä.
Kuvitteellisella metatasolla on käynnissä valtava ”silmänräpäys”, jonka seurauksena asioita on muuttumassa. Se näkyy siinä keskustelussa, jota teatterissakin käydään koko ajan, vaikka olemmekin käytännössä pakastimessa joitain pikaruoka-aterioita lukuun ottamatta. Keskustellaan perusarvoista, rahoituksesta, merkityksestä yhteisössä. Hienoa, että keskustellaan. Elomme peruspiirteisiin kuuluu se, että ymmärrämme jonkin asian merkityksen ja arvon vasta sitten, kun sitä ei enää ole. Jotkut asiat tietysti tulevat tiensä päähän ja siirtyvät ihmistoiminnan museoon eli muistojen kirstuun. Siellä ne ovat tärkeitä muistuttajia siitä, minkälaista joskus on ollut ja mihin ei ehkä kannata missään tapauksessa palata. Sitä kutsutaan viisastumiseksi.
Näytelmäkirjallisuus on valtava historian aarrekammio. Sen kautta meillä on ikkuna menneisyyteen, menneisiin tapoihin, arvoihin, kieliin, vaatteisiin, ympäristöön…siis elämään. Eikä siinä tarvitse olla mitään pölyistä eikä museaalista, koska se suodattuu tekijöiden nykyajan läpi. Uusien silmien. Ihmisen ydin ei kuitenkaan muutu, ei mitään uutta auringon alla. Luotsatessani matkailijoita Roomassa ja Pompeijissa jauhoin varmasti väsymykseen asti elämän pieniä yksityiskohtia, jotka kertoivat siitä, että loppujen lopuksi meidän ja antiikin ihmisten välillä ei ole paljoakaan eroa, pohjimmiltaan. Pompeijin graffitit, katukeittiöiden ruokalista, ilotalojen käytännöllinen pohjaratkaisu…
Meillä täytyy olla voimaa ja viisautta nähdä tämä asia ja hymyillä ja nauraa sille. Emme voi lakata esittämästä näytelmäkirjallisuuden klassikoita sen takia, että niiden arvomaailma on erilainen kuin meidän nyt. Sensuuri ja kieltäminen eivät ole koskaan olleet ratkaisu. Tietysti on olemassa raja puhuttaessa väkivallasta ja hyväksikäytöstä, sillä jos niitä ei esitetä kriittisen suodattimen läpi, vaikutus voi olla tuhoisa. Puhutaan tulkinnasta ja tavasta esittää. Kritiikitön väkivallan esittäminen ja ihannointi johtaa sen aivottomaan toistamiseen ilman tajua siitä, että veitseniskuun, potkuun tai laukaukseen kuolee oikeasti ja peruuttamattomasti. Tai että raiskaus tai muu seksuaalinen ahdistelu johtaa henkiseen vammautumiseen ja ahdistumiseen. Juuri siksi on tärkeää näyttää asioita, käsitellä niitä keskustelemalla, jos siltä tuntuu. Jos seksistinen puhetapa ja kaksimieliset vitsit saavat jonkun tuntemaan itsensä vähätellyksi ja alistetuksi, se täytyy voida sanoa ääneen ilman, että siitä tulee seurauksia ammatillisella tai henkilökohtaisella tasolla. Lopeta tarkoittaa lopeta, eikä siihen tarvita mitään muuta kuin hiukan empatiakykyä ja korvia. Ja rauha maassa ihmisten kesken…
Näin ajatus harhailee korona-ajan jälkimainingeissa, toivottavasti jälkimainingeissa.
Odotellaan puiden kukkimista, pian se alkaa,
Teidän Lisenne
Lisen Blogi 4/2021
Rakkaat ystävät,
Meillä on taas uutta esitettävää teille. Ulos laatikosta-projektin tulokset esiteltiin meillä sisäisessä ensi-illassa 27.3. ja päivä oli silkkaa juhlaa. Esittämisen iloa, olemisen iloa ja tulevaisuuden toivoa. Sen lisäksi meillä on Anna-Liisa ja Eila, Rampe ja likka uusina näytelminä odottamassa ”hyllyllä”. Keskeytyneistä puhumattakaan. Kuin vasikat, jotka odottavat kesälaitumelle pääsyä. Myös se kultainen. Täältä tullaan elämä! Kunhan…
Englantilaisessa Daily Mail-lehdessä kolumnisti pohti asioita, joita ehkä tapahtuu kovidinjälkeisessä (post-covid) teatterielämässä. Joku taho oli nimittäin ehdottanut, että aluksi voitaisiin luopua väliaikojen viettämisestä jonojen välttämiseksi. Ja koska olen useamman kerran pohdiskellut väliaikojen olemusta tässä blogissani, höristin välittömästi silmiäni. Luitte oikein, nimittäin tämä vertaus kuuluu samaan sarjaan kuin edesmenneen Tony Halmeen loistava lausahdus: ”lopussa kaappi seisoo”. Siis. Ihminenhän on rakennettu niin, että se tarvitsee jatkuvaa tankkaamista suun kautta ja vastavuoroisesti tyhjennystä toista kautta. Se on biologinen fakta, joka yritetään häveliäisyyssyistä unohtaa niin pitkälle kuin se on mahdollista. Tämä tosiseikka on johtanut siihen, että on syntynyt tarve viettää väliaikoja. Muuten edestakaisin kulkevien ihmisten jatkuva virta voisi häiritä esitystä, ainakin jos yleisö istuu kiinteillä paikoilla. Erilaisten festivaalien vellova ihmismassa mahdollistaa vaivihkaisemman ja hienostuneemman käytännön bajamajoineen ja pajupusikkoineen.
Kyseinen kolumnisti huomautti myös kuuluvansa ns. ”varttuneempaan” väestönosaan ja olevansa ehkä enemmän väliajan tarpeessa kuin jotkut muut. Kyseinen perustarve ei kuitenkaan liene varttumisen asteesta kiinni, varsinaisesti. Toilettikäynnin aika saattaa olla riippuvainen kävijän iästä; tässä olisi muuten mielenkiintoinen tutkimuskohde. Sosiologiaa vai käyttäytymispsykologiaa? Biologiaa? Kuitenkin toinen teatterissakäynnin käytäntöjä määräävä seikka on ihmisen rajallinen keskittymiskyky. On tutkittu tosiasia, että 45 minuutin jälkeen ihmisen keskittymiskyky alkaa hiipua, eikä sille voi mitään. Näin ollen väliajan käyttäminen sekä tankkaukseen että kehonhuoltoon on yksinkertaisesti biologinen tarve, josta ei voi neuvotella. Lisäksi väliajalla voi keskustella näkemästään ja kokemastaan seurueensa kanssa (tätä kolumnistimme ei kuitenkaan kaivannut, nimittäin kovaäänisten mielipiteiden pakkokuuntelemista jonoissa; asia, jonka voi aina kohdata huumorilla).
Täällä Suomessa en ole kuullut kenenkään ehdottavan väliajattomia esityksiä. Tietysti on olemassa lyhyitä esityksiä, joissa sitä ei tarvita. Kyseessä olisi kuitenkin suuri muutos, ja vaatisi kyllä kaikenlaisia ajatushautomoita. Kenties vessakäyntiä pitäisi pyytää erikseen, niin kuin ylioppilaskirjoituksissa tai tenteissä? Kenties jokaisella katsojalla olisi päähine, jossa olisi punainen lamppu, jonka syttyessä vahtimestari tulisi hakemaan vessakäynnille? Näyttämöltä voisi sitten seurata kuinka punaiset valot täplittäisivät katsomoa, kuin tähdet ikään. Eihän siitä ole kuin vähän yli vuosi, kun ei olisi ikinä voinut kuvitella katselevansa kasvomaskeja katsomossa, niin kuin tilanne syksyllä oli ja siinä on käytäntö, joka varmasti tulee jatkumaan sitten, kun salit aukeavat yleisölle.
Samainen kolumnisti ilmoitti, ettei hän kaipaa lainkaan Lontoon ylihinnoiteltuja ravintolapalveluja ennen tai jälkeen esityksen. Hän huomioi terävästi, että jos ruokailee ennen esitystä, täytyy koko ajan vahtia kelloa ja hermoilla tilauksen kestämisen ja laskun kanssa, ja jos jälkeen, on lähes mahdotonta saada varausta hyviin ravintoloihin teatterin lähimaastossa. Lisäksi on kärsittävä matka kotiin yöbussilla tai -metrolla, koska taksia on lähes mahdoton saada. Mainitsen tästä siksi, että täällä kohtuullisen harvaan asutussa Suomessa meillä on aivan toisenlaiset mahdollisuudet syödä ja liikkua vailla ankaraa kyynärpäiden käyttöä. Tässä tuleekin eteen se argumentti, jolla aina puolustetaan koko maan kattavaa teatteriverkostoa, nimittäin saavutettavuus. On luksusta, että teatteri on reippaan pyörä- tai kävelymatkan päässä tai että sinne voi helposti päästä omalla autolla tai bussilla. Ja tarjoilu pelaa väliajalla ja lähiravintoloissa! Aina löytyy pieniä ilonaiheita elämästä! Kunhan…
Odotellessa aloitamme uuden näytelmän harjoitukset. Katsokaa myös mahdollisia striimejä, Buster Keatonin striimi näytti, että laitteet ja ammattitaito on!
Kevättä odotellessa,
Kaikkea hyvää kaikille,
toivottaa Lise
Lisen Blogi 3/2021
Teatterin aivomyrsky
Onko vanhanaikaisiin arvoihin perustuvien näytelmien esittäminen niihin takertumista? Tässä on kysymys, jota on viime aikoina moni miettinyt. Jos typerä blondi alusvaatteissa ei enää naurata, pitääkö koko farssi heittää roskikseen? Vai jatketaanko nauramista sille, että joskus blondille naurettiin? Sotketaanko Shakespeare punakynällä, koska me elämme jo niin toisenlaisessa maailmassa? Vaikea kysymys, ja koskettaa valtavaa määrää näyttämötaiteen perinnettä. Ajatelkaa verisiä kreikkalaisia draamoja!
Teatterin tehtävä on ajatella ja saada ajattelemaan. Se on hieno asia ja arvojen miettiminen on aina arvokasta. Nuoret ovat aina eturivissä miettimässä asioita uudessa valossa, ja niin nytkin. Ja se on hienoa ja antaa toivoa tulevaisuudelle. Asiat eivät kuitenkaan katoa sillä, että ne kielletään tai yritetään pyyhkiä pois. Ymmärtäminen ei ole sama asia kuin hyväksyminen. Vastuu on aina viime kädessä vastaanottajalla, ja siksi meillä on koko koulutusjärjestelmä, joka opettaa kriittiseen ajatteluun ja itsenäiseen päätöksentekoon. Historiassa ei ole koskaan koitunut mitään hyvää siitä, että diktatuurissa eli sanelukulttuurissa määritellään se, miten ja mitä ihmiset saavat ajatella. Voin ymmärtää sen, miksi joku vitsi voi olla hauska, mutta ei minun silti tarvitse hyväksyä sitä asenteellista vinoutumaa, mistä se kumpuaa. Senkin tiedon voi pitää itsellään.
Asioita ja ilmiöitä pitää näyttää ja käsitellä, niitä voi pohtia yhdessä. Se on teatterin työtä. Hitler ei katoa historiasta, vaikka kaikki häntä ja natseja käsittelevät tekstit kiellettäisiin. Vaikenemalla eivät häviä vallan väärinkäyttäjät, hyväksikäyttäjät, tappajat, sadistit, rasistit…lista on loputon. Teatterissa asia usein näytetään siksi, että katsoja alkaisi miettiä sen oikeutusta. Se saatetaan jopa esittää karikatyyrinä ja karnevalistisena versiona itsestään. On tärkeää säilyttää karikatyyrin taju. Ajatelkaa narreja hoveissa! Kuinka tervehdyttävää oli kuninkaalle, kun narri teki hänestä julkisesti pilaa. Revyyperinne on narrinpeliä, ja karikatyyreille nauraminen on yhteisölle tervehdyttävää. Sanotaan ääneen yhdessä se, että kyllä me tiedämme ja näemme.
Asiat eivät myöskään automaattisesti muutu sillä, että muutetaan sanoja, joilla niistä puhutaan. Sanon automaattisesti, koska se voi kuitenkin olla tie johonkin. Sanoilla on merkitystä! Maailman taantuva sammakkokanta olisi pelastettu moneen kertaan, jos eräiden paljon äänessä olevien valtaa käyttävien henkilöitten (oliko tarpeeksi pyöreästi muotoiltu?) suustaan päästämät jutut olisivat oikeita sammakoita. Ihmisten maailmassa häly vain lisääntyy koko ajan. Tarvitaan yhä suurempia kirjaimia, kovempaa huutoa ja paksumpia valheita, että tulee kuulluksi. Teatteri alkaa olla niitä harvoja paikkoja, joissa voi kuulla myös hiljaisuutta. Talvinen metsä on muuten toinen paikka, jossa voi kuulla syvää hiljaisuutta.
Aivomyrsky on aina hieno asia, mutta aivan yhtä tärkeää on hiljentäminen ja hiljentyminen. Uuden sukupolven tehtävänä on aina ollut laittaa muille peili naaman eteen, mutta se ei koskaan saisi johtaa ymmärtämättömyyteen muuta ajattelua kohtaan. Sehän ei silti tarkoita, että sen hyväksyisi. Muutos tulee joka tapauksessa, koko teatterimaailma on käynyt ison arvomuutoksen viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Sellainen käytös ja puhe, joka oli sallittua vielä kaksituhattaluvun alussa ”koska teatterimaailma nyt vaan on tällainen” ei onneksi ole enää sallittua tai ainakin aiheuttaa sen, että huonosti käyttäytyvä laitetaan hissuksiin sivuun, vaikka olisi kuinka ”suuri taiteilija”, mitä ikinä se sitten tarkoittaakin.
Selitinkö asiat nyt varmasti niin, ettei kukaan ymmärtänyt? Minussa on ehkä vähän filosofin vikaa, tai poliitikon. Tämä korona-aikakausi on aiheuttanut tällaisen sivuoireen, ajattelun rönsyilyn. Käykäämme virusta vastaan aivojen koko kapasiteetilla!
Taistelutahtoa kaikille,
Teidän Lisenne
Lisen Blogi 2/2021
Resilienssi
Viime viikolla luin lehdestä artikkelin, jossa neuvottiin, miten lapsille opetetaan resilienssiä. Se on sanana sukua vanhoille tutuille sanoille sisu, sitkeys, joustavuus, peräänantamattomuus, eli kykyä kohdata vastoinkäymiset. Ettei heitä lapasia nurkkaan heti, kun kohtaa vastoinkäymisen. Kun joku ovi pamahtaa nokille, koettaa siitä vierestä heti seuraavaa. Siitä tuli mieleeni vanhempieni kertomus siitä, miten he tapasivat: Tanssiaisissa äidin vieressä istuva tyttö antoi isälle pakit tanssiin haettaessa, ja niinpä isä kumarsi seuraavalle, vieressä istuvalle. Siis minä olen elävä esimerkki isäni resilienssistä.
Artikkelissa puhuttiin tietysti myös siitä, että osaa antaa periksi silloin, kun edessä on mahdoton tilanne ja se on esimerkki kiertotien hakemisesta. Saattaa olla, että ihmisen voimakas veto vuorikiipeilyyn perustuu siihen, että se on rakenteeltaan samanlaista toimintaa kuin elämästä selviytyminen. Vastoinkäymisitä selviäminen ja niiden kohtaaminen rakentavasti onkin varmasti yksi tärkeimpiä elämäntaitoja. Mutta miten sitä opetetaan? Siperia opettaa, tietysti, mutta varmasti siinä auttaa toisten ihmisten läsnäolo ja tuki. Ei niin, että isolla rahalla räjäytetään se vuori lapselle mukavaksi patikoida, vaan se, että ollaan hengessä mukana. Tietysti asiaan vaikuttaa perimä ja vanhempien esimerkki.
Varmaan arvaatte, mihin tämä ajatuksenjuoksu johtaa: Kuinka paljon resilienssiä nyt tarvitaankaan. Kummallista kyllä, tilanteen tekee samalla raskaaksi se, ettei kukaan tiedä, koska tämä päättyy ja päättyykö koskaan, samalla se on keino selviytyä. Ajatelkaa, jos 1939 isovanhempamme olisivat tienneet, kuinka monta ja millaista vuotta on edessä. Älkää nyt pahastuko, että vertaan tätä sotatilaan, toki se oli aivan eri asia, mutta ajallisesti. Ihminen jaksaa tarpoa eteenpäin juuri siksi, ettei tiedä asioita juurikaan eteenpäin. Monissa ammateissa eletään nyt kaksi viikkoa tai kuukausi kerrallaan eteenpäin, suunnitelmat ja aikataulut menevät koko ajan uusiksi ja kaikkea elämää on vaikea suunnitella eteenpäin. Me harjoittelemme uutta ohjelmistoa, vaikka varmaa ensi-iltaa ei ole. Lipunmyynti ja toimisto kamppailevat muuttuvien aikataulujen kanssa. Elämme viikko kerrallaan.
Tietysti se, että varmasti tietäisimme mitä huomenna tapahtuu, on aina illuusiota. Meillä kuitenkin on sopimus elämän kanssa, se on ihmeellinen asia ja olemme resilienttejä ja toiveikkaita. Nämä koronavuodetkin liittyvät elämämme tarinaan, ja niitä muistellaan joskus naurullakin. Yksi asia on varma: Jälkipuinti kestää vuosia, mietitään mitä tuli tehtyä ja mitä siitä pitäisi oppia. Teatterin suhteen olen yhtä toiveikas kuin pian jo vuosi sitten, kun kirjoitin ensimmäisiä blogejani tälle foorumille: Me tulemme oppimaan käytännössä miltä tuntuu olla ilman tätä inhimillisen kanssakäymisen muotoa. Lainsäädännön takana oleva merkitys tulee näkyväksi. Teatterissakäyntimekko on pölyttynyt kaapissa ja käsilaukku hävinnyt vintin uumeniin. Huomaa, ettei ole nähnyt niitäkään ihmisiä pitkiin aikoihin, eikä ole saanut nauraa ja itkeä yhdessä muiden kanssa. Pimeässä. Kotisohvalla nimittäin vähän nolottaa, kun muun perheen läsnä ollessa alkaa itkettää katsoessa hyvää sarjaa televisiosta. Tuleekin asiaa jääkaapille tai vessaan.
Vielä lämmin ajatus suurelle luotamme poistuneelle sydämelle: Sytytän virtuaalikynttilän Sinikka Nopolalle. Eilan repliikein: ”Ei kukaan tiärä millon täältä lähretään.”
Helmikuuta,
Toivoo Teidän Lisenne
Lisen Blogi 1/2021
Hyvää alkanutta vuotta Sinulle, joka luet! Rakastan uusia vuosia. Uusi kalenteri, uudet suunnitelmat, iloinen uteliaisuus sen suhteen, mitä tuleman pitää. Aaton olen ollut viimeiset 30 vuotta töissä, nyt harjoituksissa tällä kertaa. Tällä kertaa meillä kaikilla on harras toive siitä, että tulevasta vuodesta tulee erilainen kuin edellisestä. Ja meillä on toivoa!
Toivo on minulle merkityksellinen sana. Se on varsinaisen merkityksensä lisäksi isoisäni etunimi. Toivo Uutun elämässä toivolla ja eteenpäin katsomisella oli vahva rooli: Karjalan kannaksella syntyneenä hänellä oli edessä sota ja evakkoon lähtö. Silti muistan hänet valoisana ja aina valmiina kujeilemaan eli narraamaan. Narraamisella opetettiin lapsia suhtautumaan valppaasti elämään eikä uskomaan ihan kaikkea, mitä aikuiset heille syöttävät, eli siis objektiivisuutta ja kriittisyyttä, mikä onkin kuin suoraan korkeakoulujen tavoitteista. Kuulin mitä mielikuvituksellisimpia tarinoita puujalkakanoista ja lasisilmäisistä lehmistä. Opin myös pajupillin teon ja perkaamaan silakat oikein, sekä selviytymään hiusten takuista aloittamalla kampaamisen latvoista. Niin ja sen, että retiisit syödään siten, että maataan nurmikolla selällään, laitetaan napaan suolaa ja kastetaan retiisit siihen ennen syömistä. Ja että kesällä on päällä havajipaita.
Meille ihmisille toivo tiivistyy kaiketi tällä hetkellä koronarokotteeseen ja mahdollisuuteen palata sellaiseen elämään, jossa toiset voi kohdata ilman suojamaskia. Meille teatterilaisille se merkitsee sitä, että me voimme esittää ja te voitte istua katsomossa ilman maskia ja turvaväleittä. Nyt jokaisen päivän jaksaa sillä, että meillä on toivoa siitä.
Toivon, että ihmiskunta olisi vähän viisaampi tänä vuonna. Toivon, että muutokset ajattelussamme, se, että olemme joutuneet pysähtymään ja ajattelemaan monen asian arvon uudestaan, oikeasti muuttaisi asioita paremmiksi ja oikeammiksi. Jospa saisi itsekin itsensä useammin kiinni ennakkoluuloista ja tunkkaisista asenteista, oppisi vielä paremmin tekemään oikeita valintoja ja ajattelemaan muita eläviä olentoja. Yksi oikea ajatus, joka johtaa oikeaan tekoon, voi olla se perhosen siivenisku, joka kiertää maapallon ja muuttuu muutosten tuuleksi. Eikä sen tarvitse olla vaikeata, stressaavaa ja ahdistavaa eikä viedä itseltä mitään tärkeää pois. Ajattelee vain tekonsa seuraukset. Ryöstääkö pankin, potkaiseeko kaveria päähän, räjäyttääkö raketin, dumppaako jääkaapin metsätielle, painaako kaasupolkimen pohjaan, kaataako pihapuun, rikkooko velipojan legorobotin…Aina voi laskea kymmeneen.
Istutin tänään, 1. tammikuuta kukkasipuleita puutarhaan. Jonkinlainen ennätys sekin! Ennen kaikkea se tuo toivon siitä, että lumen sulettua maan alta nousisi kukkia. Huomaan, että toivon, että olisi jo kevät. Sitä ennen voisi toivoa, että tulisi lunta, raikasta, valkoista…Toivo on samaa kuin usko tulevaisuuteen, siihen, että huominen tulee. Minkälaisena ja missä muodossa, emme tiedä. Mutta reippaasti tuulta päin ja havajipaita ylle! Mekin harjoittelemme koko ajan uutta siinä uskossa ja toivossa, että pääsemme pian esittämään teille työmme tuloksia!
Jippii, elämä on,
Teidän Eila…eikun Lise
Lisen blogi 12/2020
Tyhjän teatterin nautinto
Edda solahti ovenraosta tyhjään, pimeään teatterisaliin. Lämmin ja pehmeä mustuus ympäröi hänet, ja alkukantainen pimeänpelko sekoittui turvallisuuden tunteeseen. Vihdoin taskulamppu löytyi taskusta, ja pieni valokeila auttoi hänet kompastumatta työpöydän, valopöydän ääreen. Olisiko sille jo kertynyt paljon pölyä? Suojapeite oli unohtunut, järkytys oli ollut sinä päivänä niin suuri: Kaikki peruttu, harjoitukset ja esitykset. NYT. Kuin huumaantuneena Edda oli kävellyt kotiin odottamaan lisätietoja. Siitä oli nyt kuusi kuukautta. Kuusi kuukautta siitä, kun virus pysäytti esitystoiminnan koko maassa. Pysäytti monta muutakin asiaa, mutta valomestari tarvitsee yleisöä ja esiintyjiä. Muuta teknistä henkilökuntaa ja sitä valaistavaa, näyttelijöitä ja näyttämökuvia. Koko sitä koneistoa, joka aina oli tuntunut niin itsestään selvältä.
Ensin kotona oli ollut mukavaa, kietoutua vilttiin ja suunnitella kaikenlaisia kuvia tuleviin produktioihin. Sitten kahvitauot ilman juttuseuraa alkoivat tuntua tylsiltä ja siksi saattoi unohtua someen tuntikausiksi ja lopulta työnteko ei enää huvittanut. Ei voinut hakea inspiraatiota menemällä katsomaan muita esityksiäkään, koska niitä ei ollut. Sitten äiti oli sairastunut. ”Onko tämä sitä, että on oman elämänsä sivuroolissa?” ajatteli Edda mustimpina hetkinään. Oma rooli oli otettu pois, oma työ.
Edda valaisi jo lapsena pahvilaatikoita, joihin hän oli rakentanut näyttämökuvia. Maagiset pienoismaailmat auttoivat oikean maailman hallinnassa. Nukkekodin valaistusta hän muutti harva se päivä, jouluvaloja ja pieniä taskulamppuja sinne viritellen. Värilliset muovit ja suodatinkankaat olivat Eddan aarteita. Kokonainen muumimaailma syntyi oman huoneen nurkkaan ja vanhojen verhojen kokoelma kasvoi kasvamistaan. Ammatinvalinta oli itsestään selvyys: Valomestari. Vähän ihmetteleviä kommentteja kuului vielä opintojen alussakin, sillä alalla ei ollut vielä silloin montakaan naista. Edda ei ajatellut hetkeäkään, että hänen pitäisi tehdä jotain muuta. Hän rakasti valon magiaa. Kunnes tuli tämä aika, jolloin hänen työpaikkansa oli kiinni, ja syynä oli se, etteivät ihmiset saisi enää istua vierekkäin suuressa salissa, tuntikausia, koska he hengittivät samaa ilmaa.
”Juuri siinähän teatterin idea on, että kaikki istuvat yhdessä ja kokevat saman asian, yhtä aikaa, hengittävät samaa ilmaa ja ovat yhtä”, ajatteli Edda napsauttaessaan virrat päälle valopöytään. Virus iski juuri siihen ihmisen heikkoon kohtaan, tarpeeseen olla yhdessä, lähekkäin, kokea samaa. Tehdä yhdessä ja tehdä se reaaliajassa, oikeasti eikä minkään laitteen näytön kautta. Siksi tuntui siltä, että isku tuntui syvällä tunteissa ja mielessä. Taloudelliset vaikutukset olivat tietysti konkreettisempia ja niistä oli helpompi puhua, ja olihan Eddakin ollut lomautettuna. Mutta se epämääräinen kaiho, tai kaipaus, tai puutos, joka jäyti jossain sisällä – siitä oli vaikeampi puhua. Elävän ja reaaliaikaisen läsnäolon tarve on ihmisessä niin perustavanlaatuista, ja nyt siitä ei osattu edes puhua. Kaikki vain odottivat, että tämä menee ohi.
Siksi Edda oli nyt täällä, takaisin toisessa kodissaan, hiljaisessa salissa. Kukaan ei käskyttänyt eikä huomautellut, tai siis harjoittanut ammatillista vuorovaikutusta, niin kuin asia kauniisti ilmaistiin. Huomauttanut asiasta, jonka oli juuri itse omin silmin nähnyt ja jonka oli jo päättänyt korjata heti kun vain ehtii. Edda mietti hetken, ja sytytti mustalle näyttämölle kirkkaan valkoisen valokiilan. ”Alussa oli…”, lausui Edda ääneen. Valokiilassa leijui pölyhiutaleita. Siivoojiakaan ei tietysti tarvittu. Edda ajatteli sotaa, minkälaista oli ollut, kun sota sulki teatterit ja iltaisin oli pimeys suurin turva. Pimennysverhot ikkunoissa. Eddan äidinäidin äiti oli palellut ilmantorjuntatornissa ja katsellut valokiilojen lävistämää yötaivasta. ”Tämä kiila on sinun muistollesi, isomummi”, ajatteli Edda. Isomummilta ei kysytty, halusiko hän elää sota-aikana. ”Kummallinen tämä kohtalo, aikaan sidonnaisuus. Nyt minä, Edda, istun täällä pimeässä kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin ja katson valokiilaa ja toivon samaa, että tämä kaikki olisi pian ohi.”
Kulkuraporteissa näkyisi tietysti, että täällä on oltu kiellosta huolimatta. Edda oli jättänyt puhelimensakin kotiin, koska mielessä oli kummitellut naurettava ajatus jäljitettävyydestä. Turhaan siis. Edda päätti olla välittämättä siitä, jätti valopöydän ja käveli kohti näyttämön sivussa olevia pieniä portaita, jotka johtivat ylös näyttämölle. Hän astui valokeilaan. Valkoinen valo häikäisi hänet. ”Hyvää iltaa arvoisa yleisö, hauskaa nähdä pitkästä aikaa! Hei isomummu! Toivottavasti istut mukavasti. Turvavälit ainakin toteutuvat…Et ole yksin? Siis teitä on siellä monta – sukupolvea? Mummukin on siellä! Hei mummu, jäi niin monta kertaa sanomatta kiitos, kiitos kun tuit opintojani, kiitos kun paistoit lettuja, kun viikonloppuna ilmestyin luoksesi pelkkä kuoppa vatsan kohdalla. Lähdit niin äkkiä, yhtäkkiä olit vain poissa ja me lajittelimme vaatteitasi ullakolla ja äiti itki niin, että vesivahinko oli lähellä sinun talossasi, jonka olit juuri jättänyt meidän huolehdittavaksemme. Äiti? Mitä sinä siellä teet, sinunhan pitäisi olla sairaalassa, että saitkin sen turkasen viruksen ja… Ettet ole siellä enää? Tämä ei ole enää hauskaa, tulin tänne koska en enää jaksanut kotona, olisivathan ne soittaneet sieltä jos…Paitsi suljin puhelimeni ja jätin kotiin, ettei minua voitaisi jäljittää tänne…Ei voi olla totta.”
Edda astui valokeilan ulkopuolelle, pimeään. Hän seisoi jähmettyneenä, pitkään, kuunnellen hiljaisuutta, etsien sitä mahdollisuutta, että äskeinen hetki oli ollut vain jonkinlainen uni, hallusinaatio tai monologi, jonka hän oli juuri esittänyt, jonkun toisen kirjoittama, jonkun toisen elämää. Ettei tämä nyt olisi se traaginen päärooli omassa elämässä, äitiään sureva tytär. Pimeys lohdutti, samoin valokeilan katsominen ulkopuolelta. Sinne hän valomestarina kuuluikin, valokeilan ulkopuolelle, ja siellä hän halusi ollakin, ei draaman keskipisteessä. Ei nyt. Hämärässä Edda käveli takaisin ylös valopöydän luo, sammutti valokeilan ja sytytti taskulamppunsa. Hän sammutti virran ja peitteli pöydän huolellisesti. Salin hiljaisuus ympäröi hänet jälleen. ”Kiitos tästä hetkestä, mutta nyt minun on pakko juosta.”
Päättäväisin askelin Edda lähti kotiaan kohti, kohti puhelintaan ja mahdollista uutta todellisuutta. Pimeässä joulukuun illassa leijui harvakseltaan ensimmäisiä lumihiutaleita. Edda ajatteli, että se muodosti juuri oikean kuvausympäristön hänen puolijuoksulleen kotia kohti. Paitsi tämä ei ollut elokuvaakaan. Tuuli puski oikeasti vastaan. Kauanko siitä oli, kun hän oli lähtenyt ulos? Pian hän tietäisi. Ehkä teatteriin ei koskaan palaisi se sama Edda, joka sieltä nyt lähti. Sellaista elämä on, yksi hetki voi muuttaa kaiken peruuttamattomasti. Kykenisikö yksi hetki teatterissa samaan?
Rappukäytävässä Edda kaivoi avaimia taskustaan ja puuskutti. Hän kuuli jotain ja pidätti hengitystään: Sisällä, kotona, joku oli laittanut radion päälle ja sieltä kuului joulumusiikki rappuun asti.
Hyvää erilaista joulua kaikille lukijoilleni!
Toivottaa Lise
Tervehdys lukijani,
Syksy on jo pitkällä ja esitykset pyörivät täysillä. Viikon päästä saamme vielä ensi-iltaan Masennuskomedian ja sitten Korkkarit kopsuvat euroviisujen tahtiin siitä viikon päästä…Täytyy sanoa, että voi olla jopa hämmästynyt ja ylpeä siitä, että tässä poikkeustilassa teatteri toimii ja elää. Kukapa olisi puoli vuotta sitten uskonut, että tässä sitä yhä ollaan. Mutta teatterit reagoivat monen muun kanssa nopeasti ja tehokkaasti, ja nyt voi sanoa, että se oli ratkaisevan tärkeää. Tietysti on muutenkin onnekasta asua tässä maailmankolkassa. Tosin iltapäivälehtien lööpit tekevät taas parhaansa, että päiviin hiipisi kauhu. Olipa taas tänäänkin yksi ”Kärpäsestä kasvoi härkänen”- lööppi esillä joka paikassa. Huusi naama keltaisena. Kerroin itselleni, että ainakin se kääntää ajatukset hetkeksi pois Yhdysvaltojen presidentinvaaleista. Olin koululainen, kun Ronald Reagan valittiin presidentiksi, ja muistan kirkkaasti sen aamun, kun uutisissa vahvistettiin hänen voittonsa. Kaikki olivat varmoja siitä, että kolmas maailmansota syttyy. Tuomiopäivä ei onneksi tullut, silloin, ja sanon itselleni koko ajan, ettei sen tarvitse tulla nytkään.
Oikea käsivarteni on ollut viikkoja kipeä. Pehmopupujen ompelemisesta. Ei, en ole Kiinassa etätöissä vaan harjoittelemme Masennuskomediaa. En ole kehdannut mennä työterveyteen: ”Olisi kulumavamma pehmopupujen ompelemisesta. – Ei, ei ole niin montaa lastenlasta. Tuli töissä teatterilla.” Sopisi varmaan tekniikalle repliikiksi, hehän ne sadat (?) puput oikeasti ompelivat, mutta minä heittelen niitä rytmikkäästi, työkseni. Joskus sitä miettii…
Suuri ilonaihe on ollut Armi-musikaalin suosio ja vastaanotto. Sen jälkeen, kun Armin sisar kävi katsomassa näytelmän, ja saimme hänen ”siunauksensa”, eli vakuutuksen siitä, että olemme oikealla tiellä teoksen kanssa, tunne siitä, että Armikin istuu tuolla jossain pilven reunalla (niin kuin on tapana sanoa) ja hymyilee. Tässä toteutuu siis näytelmien ja kirjojen yksi suuri tarkoitus: Antaa ääni niille, joilla sitä ei ole. Samaa olen ajatellut Masennuskomedian suhteen, vaikka siinä ei ole todellisia henkilöitä ja vaikka masennuksesta ja työuupumuksesta kirjoitetaan yllin kyllin. Kestää kuitenkin kauan, ennen kuin puheista päästään asenteiden muuttumisen tasolle. Jotenkin onnistumme elämään niin, että oletusarvona on se, että emme koskaan väsy emmekä masennu emmekä ainakaan kuole. Mitä niiden asioiden hyväksyminen sitten parantaisi, kysytte. Ehkä sitten jaksaisi nauraa iloisesti seuraavalle ”Luonto tulee ja tappaa” – lööpille eikä ahdistuisi Yhdysvaltojen presidentinvaaleista.
”Arvoisat katsojat, pyydämme teitä siirtymään katsomon puolelle. Esitys ”Yhdysvaltojen presidentinvaalit” alkaa hetken kuluttua. Pyydämme avaamaan kaikki mahdolliset härpäkkeet ja kuvaamaan reaktioita kaduilla ja kotona.” Onko missään ketään, joka kysyy: ”MITKÄ VAALIT?”
Näkymättömät kädet
Kirjoittamisen tehtävä on antaa ääni sellaisille, joilla ei omaa ääntä ole. Edesmenneille sukulaisille, maan hiljaisille, hiljaiseksi kiusatuille ja sellaisille, jotka eivät itse osaa sanoittaa kokemaansa. Se on kaunis ajatus. On paljon ajatuksia, jotka pyrkivät sanoiksi. Ajattelin, että alan olla vähän ärsyyntynyt itseeni, koska kirjoitan työstäni vain näyttelijöiden näkökulmasta. Kuitenkin teattereiden henkilökunnasta, siis siitä joukosta, joka on esityksen toteutumisen takana, vain pieni osa on näyttelijöitä. He vain ovat enemmän framilla, niin kuin kotikonnuillani Lohjalla sanotaan.
Otus olkapäälläni sanoo, että hyvässä ja pahassa, mutta se ei ole nyt asiani ollenkaan, vaan siis kaikki ne käsiparit, jotka tekevät ja huoltavat vaatteet, meikit, kampaukset, lavasteet, tarpeiston, huolehtivat aikatauluista ja siitä, että näyttelijät ovat paikalla, valot, äänet, avaavat ovet, siivoavat, tarjoilevat kahvit, huolehtivat ulkovaatteista, tekevät esitteet, valokuvat, myyvät liput, markkinoivat…lista on loputon. Jokaisen näyttelijän pitäisi olla vähän aikaa kiertävässä teatterissa, jossa huolletaan itse omat vaatteet, huolehditaan tarpeistosta ennen esitystä ja roudataan esityksen jälkeen. Se antaa perspektiiviä asiaan ja oppii kunnioittamaan toisten työtä. Ne ajat, jolloin herra tai rouva näyttämötaiteilija ojensi kätensä ja siihen asetettiin miekka tai viuhka ovat kaukana. Nyt sen sijaan on järki tullut siihen käteen ja tavara ojennetaan vain, jos sitä ei aikapulan takia ehdi itse ottaa hyllystä. Sitten vastuu onkin itsellä: On noloa juosta kesken kohtauksen hakemaan puuttuvaa tavaraa tai kantaa näkymätöntä ruukkua (tätäkin on tapahtunut näyttämötaiteen historiassa).
Kiitos on pienuudestaan huolimatta hyvin tärkeä sana. Se on myös sana, joka hyvin usein unohtuu sanoa. Olin iloinen, kun talon kaikkien työntekijöiden kuvat ilmestyivät aulaan, se tuntui suurelta edistykseltä. Monissa teattereissa koko tekniikka tulee esityksen jälkeen kiitoksiin. Eri asia on tietysti se, haluaako tulla lavalle kirkkaisiin valoihin, ja joskus on ollut itselläkin hetkiä, jolloin olisi ennemmin halunnut olla jo polkupyörän selässä matkalla kotiin ja lujaa, kuin olla kiitoksissa. Joskus näyttelijät huitovat kiitoksissa sekavasti kohti takaseinää ja kulisseja. Sanon sekavasti, koska itse sekoitan eri näytelmien eri kiitoskäytännöt ja huidon väärin. Se tarkoittaa sitä, että tahtotila kiittää kulissien takaisia ja salissa olevia käsipareja on suuri. Tällä hetkellä, kun koronakriisi kurittaa meitä kaikkia, meidän tekee mieli kiittää teitä, yleisöä. Kaikilta tilanne vaatii ylimääräistä vaivaa, muistamista, sääntöjen noudattamista. Tästä pääsemmekin taas teatterin näkymättömiin käsiin, jotka tällä hetkellä uivat desinfiointiaineissa, pitävät maskeja ja suojahanskoja ja miettivät päänsä puhki kuka koski mihinkin ja miten selvitään näytelmien vaatimista kakkukesteistä tai suudelmista.
Pääasia on se, että elämä jatkuu, arki jatkuu, teatteri jatkuu. Vaikka se vaatii aikamoista taistelua ja kärsivällisyyttä meiltä kaikilta. Joillakin se kärsivällisyys on jo loppunut, mikä sekin on täysin ymmärrettävää, ja pistäneet hanskat naulaan ja päätelleet, että koko pandemia on suuri salaliitto. Otus on nyt huomattavan hiljaa, enkä jatka tästä aiheesta. Teatterissa on siis lukemattomia ammatteja, ja näyttelijä on niistä vain yksi. Ajatelkaapa Heinähatun ja Vilttitossun Alibullenin neitien mahtavia kahvikestien herkkuja. Vaahtomuovia ja…saako illuusion rikkoa? Tahdon vain sanoa, että joku nekin on taikonut, eivätkä asialla ole Helga ja Halise. Miten sitten se Suuri Reseptikirja, onko sekin petosta? Ei lapset, ei petosta, vain sellaista leikkiä, teatterileikkiä. Täti askarteli sellaisen kakun teatterin kellarissa ja sitä voi käyttää uudelleen ja uudelleen, kun siinä on palatkin valmiina.
Sotien aikana ja jälkeen olivat kuulemma ns. ruokaroolit suosittuja, eli sellaiset roolit, joissa sai syödä. Se oli hyvä palkanlisä tiukkoina aikoina. Käsikirjoitusta lukiessa ilahtui, jos sieltä löytyi illalliskohtaus tai ”ahmii puhuessaan makkaraa” – parenteesi. Joku sitten valmisti ruuat ja asetti pöydälle, joka kannettiin lavalle. Itsekin muistan Nummisuutareista hyvin hääjuhlien täytekakun…No olihan se muutenkin hieno esitys. Taas puhun omia muistojani. Mutta eiköhän missioni tullut jo selväksi: Muistetaan aina niitä lukemattomia käsipareja, jotka mahdollistavat esitykset.
Toivoo teidän,
Lise
Aatoksia syyskuussa koronan sivuvaikutuksista ja lasipalloista
Rakkaat katsojamme,
On ollut valtava ilo nähdä teitä jälleen katsomossa. Ilo palata töihin on ollut suuri. Armi sai ensi-iltansa Kairossa onnellisten tähtien alla, ja liikutus oli suuri, kun keväällä kesken jäänyt prosessi saatiin satamaan. Koronan sivuvaikutuksiin voinee laskea sen, että Kymen Sanomat ei lähettänyt kriitikkoa ensi-iltaamme. Esitän tämän asian puhtaasti faktana, enkä ota kantaa asiaan puoleen tai toiseen, asiahan on lehden päätettävissä. Tämä tosiasia kuitenkin herätti muutamia yleisempiä ajatuksia, jotka haluaisin jakaa kanssanne.
Opiskellessani musiikkitiedettä osallistuin YLE:n järjestämään kriitikkoseminaariin Anno dazumal, eli oikeasti kauan sitten. Siellä Jukka Kajava luennoi meille räkänokille siitä, että kriitikon tärkein tehtävä on olla kulttuurin puolella ja tehdä ns. puffeja. Tarvitaanko siis kritiikkiä? Ensimmäinen ajatus voisi olla, että jos mediat säästävät kriitikot pois työmarkkinoilta (mikä on jo pitkään lasipallossa näkynyt asia), eivätkö instituutiot, eli tässä tapauksessa teatterit, voisi itse kustantaa kriitikon paikalle? Heti tajusin ajatukseni kuolleena syntyneeksi: Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Moraalisesti mahdoton ajatus. Jo se, että blogistit saavat ilmaisia lippuja ensi-iltoihin, saattaa tarkemmin ajatellen olla rajatapaus. Riippumaton media on demokratian edellytys, ja demokratia ylläpitää riippumatonta mediaa, meillä se on YLE. Heti pieni kriitikko olkapäälläni kuiskii, että sinne onkin tunkua, lobbarit ne sielläkin…mutta ainakin teoriassa. Kaikilla on oikeus sanoa mielipiteensä, kunhan ei tarkoituksellisesti vahingoita ketään. Taas se pieni karvainen Otus olkapäälläni kuiskii, että joskus se vahingoittaminen on niin hienovaraisesti kätketty, ettei kukaan tajua sitä, paitsi maalitaulu. Laitan Otuksen mutelle.
Paljon puhutaan näkyvyyden käsitteestä. ”Ihan sama mitä puhutaan, kunhan puhutaan.” Mainitsemattomuus saattaa olla pahempi piikki kuin negatiivinen maininta. Kajava luennoi informoimisesta, edistämisestä, puolustamisesta, siis lisätiedosta, tiedonvälityksestä. Suomen kielen sana kritiikki on lähtökohtaisesti huono sen negatiivisen arvolatauksen vuoksi, jo arvio on parempi sana. Ehkä tästä johtuu ajatus siitä, että kriitikon tulisi olla lähtökohtaisesti negatiivinen sanoissaan. Monissa muissa kielissä käytetään re-alkuisia sanoja puhuttaessa arvioista, esim. englanninkielen review, ”uudelleen nähty”, ”uudelleen ajateltu”. Ei arvion kirjoittajan tietysti tule olla yltiöpositiivinenkaan, tulee heti epäilyksiä kytköksistä. Paras lahja kulttuurille (cultura=viljely) on se, että kritisoidessaan perustelee mielipiteensä. Arvio on aina yhden ihmisen mielipide, mutta ammattikirjoittajalla on aina vastuu vallankäytöstään. Kyse on viime kädessä (ja varsinkin näinä myrskyisinä aikoina) kulttuurin tekemisen jatkumisesta, sen tukemisesta ja hengissä pitämisestä.
Taiteessakin on tärkeää, että tiedämme mistä olemme tulleet ja mitä meitä edeltävät sukupolvet ovat tehneet. Se on kivijalka, jonka päällä mellastamme. Tämän kivijalan esittelemisessä medialla on suuri vastuu. Historian tuntemus myös auttaa siinä, ettei pyörää tarvitse aina keksiä uudestaan ja uudestaan. Säästyy voimia olennaiseen, eteenpäin menemiseen (Sanoi mummo lumessa, niin korni sanonta, mutta aina hymyilyttää).
Teidän,
Lise lumessa
Rakkaat lukijani, tervetuloa takaisin kesän jälkeen!
Blogini numerointi on outo, koska olen kadottanut edelliset tietokoneeni uumeniin, enkä enää tiedä missä mennään. Lieneekö tuolla niin väliäkään tässä uudessa maailmassa. Sillä aikaa, kun me teatterilla rakennamme ja opettelemme teille turvallista teatteria tulla, voinen jakaa teidän kanssanne ajatuksia näyttelemisestä edelleen, mukavaa.
Monet teistä varmasti tietävät australialaisen tv-sarjan nimeltä Kotiin takaisin. Aviomieheni on siihen koukussa, joten olen ajoittain nähnyt siitä pätkiä. Yksi sarjan roolihahmoista on kaikkien myrkynkeittäjien äiti. Ei sadun noita-akka, vaan henkilö, jolla on aina negatiivinen agenda. Väsymättömästi hän kerää ikäviä juttuja oman elinpiirinsä ihmisistä saavuttaakseen oman päämääränsä sotkemalla soppaa. Tämän sarjan roolihenkilön päämäärä on (mieheni mukaan) saada itselleen edesmenneen veljensä perintö. Siis tässä motiivi, isot tilukset ja raha, tunnistettavaa. Tälle päämäärälle hän elää päivät pääksytysten (jakso toisensa jälkeen), lukuun ottamatta niitä paria tuntia, jotka hän aamuisin käyttää meikkaamiseen, kampauksen tekemiseen ja puvun valitsemiseen. Ihmekö sarja alkaa vasta puoliltapäivin. No, asiaan.
Mieheni kysyi minulta, miltä tuntuu näytellä tuollaista läpeensä pahaa ihmistä, ahdistavaako? Spontaani vastaukseni oli se, että se on helppoa ja kivaa. Sitten oli pakko lisätä, että viisaammat sanovat, että pahoja on helpompi näytellä kuin kivoja. Paha ihminen on mielenkiintoisempi ja suoraviivaisempi. Kiltit ovat tylsiä näyttämöllä. Ja vielä lisäsin puolustellen, että roolin tekoa helpottaa, jos teksti antaa vastauksen siihen, miksi juuri tämä ihminen on niin pahoinvoiva. ”Tämä haluaa maatilan.” Ahneus siis, peruskauraa. ”Mutta kyllä ihmisen TÄYTYY itse olla ilkeä, että voi tuollaista tyyppiä esittää.” Haa. Puudelin ydin. Se, mitä me kaikki olemme joskus katsomossa ajatelleet: ”Tuo sopii kyllä niin hyvin tuohon rooliin, että ihan varmasti se itse…” Kutkuttava ajatus, vai mitä, tuo näyttelijän ja roolin rajapinta. Varsinkin tässä maailmassa, jossa persoonan ja netissä annetun roolin rajapinta on yhä epäselvempi, edellisen tappioksi.
Joskus luin jostakin, että meissä kaikissa asuu murhaaja. Rankasti sanottu, mutta katsotaanpa vähän. Meillä on geenit, sitten tulee kasvualusta, elämänhistoria ja tilanteet…ja kops ja hups, kuka tahansa meistä voi kopsauttaa toisen hengiltä? ”Hupsista ja valssia kesällä”, tapasi vanha edesmennyt ystäväni sanoa. Palataan siis myrkynkeittäjään. Muistan jonkun ohjaajan sanoneen, että kamalinta on nähdä lavalla näyttelijä, joka tekee pahantahtoista roolia viestittäen samalla yleisölle, että en minä OIKEASTI ole tällainen, tiedättehän te.
Tarinaa kerrottaessa ristiriidat ja konfliktit ovat mitä parhaita ja välttämättömiäkin soppa-aineksia. Tarvitaan se aidosti paha, se mökkinaapuri, joka kiusalla tuhoaa hiljaisen kesäillan tai se seinänaapuri, joka haluaa sinun muuttavan pois. Tai se ex-puoliso, joka haluaa puolet isäsi perinnöstä, vaikka ei edes sietänyt koko ukkoa. Jostain elämänsäkkinsä laskoksista näyttelijä etsii jonkun näkemänsä, tuntemansa tai kuulemansa. Kokemuksesta tiedän, että kun on joskus joutunut pahan kokin uhriksi, on puhdistavaa ja terapoivaa saada näytellä sellaista, saada ulos systeemistä, niin kuin sanotaan. Sitä, kenet on säkistään kaivanut, ei tarvitse kenenkään tietää.
Esimerkiksi Valkoisen valaan Maryn elämä on valovuosien päässä omastani. Kuitenkin tätä rosoista, haavoittunutta, huonosti käyttäytyvää ja kovaäänistä naista on ihana esittää. Mary on syntynyt Yhdysvalloissa, kirjailijan pään sisäisessä maailmassa ties kuka esikuvanaan. Saumat repeilevät epäonnistuneesta elämästä, epäonnistuneesta äitiydestä, epäonnistuneesta parisuhteesta, mutta Mary elää ja potkii. Enkä nyt sano tätä sen takia, että oppikirjoissa sanotaan, että oman roolinsa takana on aina seistävä.
Vielä palaan tähän mestarikokkiin, joka tekee myrkkymykyjä variaatioilla päivästä toiseen. Käsikirjoittaja ja ohjaaja (ja tietysti tuottaja) ovat iskeneet kultasuoneen luodessaan tämän roolihahmon, sillä se todistetusti koukuttaa katsojan pahan kerran. Eikö niin? Heti alkaa kiinnostaa, onko esikuva tekijöiden sisko, täti, kollega vai naapuri? Tässä on tarinoiden merkitys, ne kertovat siitä, kuinka käsittämättömän erilaisia me ihmiset olemme ja kuitenkin niin samanlaisia. Niin paljon polkuja, jotka voivat johtaa minne vain.
Näyttelijää ei valita rooliinsa siksi, että hän olisi yksi yhtä roolinsa kanssa. Varmasti ohjaajalla on joku peruste valinnalleen ja ajatus siitä, mihin se voisi johtaa. Usein toteutetaan stereotyyppejä, mikä on tietysti helppoa, muttei mielenkiintoista. Kovin mielelläni esittäisin huippu-urheilijaa tai huippumallia, muttei taida nakki napsahtaa. Kukaan ei halua nähdä mitään NIIN mielenkiintoista. Tai Ratamo, sen haluaisin tehdä. Mutten saa. Huokaus.
Pikaisiin kuulemisiin ja toivottavasti, toivottavasti näkemisiin teatterissa,
Teidän, Lise
Tervehdys täältä hiljaisuudesta!
Jääkaapin kohina ja pikkuvarpusten sirkutus ulkona ovat ainoat äänet, liikenne on hiljentynyt. Mahtavaa. Hiljaisuus on äänen mahdollistaja, musiikissa tauot ovat sävelten edellytys. Teatterissakin hiljaisuuden ja äänen rytmitys on tärkeää. Hiljaisuus voi olla teatterisalissa äärimmäisen latautunutta, ja siksi hiljaisuudelle yritetään antaa siellä mahdollisuus. On kyllä totuuden nimessä sanottava, että aamukahvilla pöydän ääressä voi olla yhtä lailla latautunut hiljaisuus, esimerkiksi jos perheen ikiteini on jäänyt kiinni siitä, että otti äitinsä nimiin taas uuden pikalainan.
Kuuloaistin lisäksi näköaistin merkitys on ajatuksen väärti. Onhan mukavaa joskus pysähtyä pohtimaan kaikkea sitä mitä omistaa, sen sijaan että miettisi sitä, mikä puuttuu. Ihmisellä kun on taipumus ymmärtää asioiden merkitys vasta sitten, kun ne on menettänyt. Siksi tämä eristyksen aika on monessa tapauksessa kuin suuri peili: Se kohdistaa valokeilan asioihin, jotka meidän pitäisi joko muuttaa tai säilyttää arvokkaina. Teatterikin on kuin peili: Joku on nähnyt asioita ja tekee ne näkyväksi teatterin keinoilla, ja silloin ehkä joku toinenkin näkee saman asian. Se on se köysi, joka kulkee katsojan ja teatterin tekijän välillä.
Miksi ihmiset ovat aikojen alusta lähtien tulleet katsomaan esityksiä? Oletetaan, että Rita ja Raksu päättävät lähteä katsomaan esitystä teatteriin. Miksi? Nähdäkseen juuri tämän näytelmän, päästäkseen pois kotoa, jutellakseen keskenään? Varmaan tätä kaikkea. Tätä kutsutaan sosiaaliseksi kanssakäymiseksi, siis juuri siksi asiaksi, jota nyt niin painokkaasti pyydetään yleisesti välttämään. Samalla sen tärkeydestä puhutaan yhä enemmän ja enemmän, puhutaan sen puuttumisen seurauksista. Samalla tavalla tuntuu tärkeältä puhua nyt teatterin ja tietysti kaikenlaisen esittävän taiteen merkityksestä. Kirjastosta ei voi hakea elämyksiä eikä unohtua hyllyjen väliin vaeltelemaan. Taidenäyttelyihin ei voi mennä unohtumaan ajatuksiinsa tai etsimään jotain itselleen merkityksellistä.
Katsoin Ingmar Bergmanin elokuvan Seitsemäs sinetti, joka oli riemukas kokemus. Oli, vaikka aihe on kauhea: Rutto. Keskiajalla kiertävä näytelmäseurue ja ristiretken mielettömyyksistä palaava ritari aseenkantajineen kohtaavat ja kulkevat jonkin matkaa yhdessä paeten ruttoa ja epätoivoa. Bergmanin käsikirjoituksessa kuuluu riemastuttava itseironia ja asenteet. Suosittelen kaikille, jotka eivät ole vielä nähneet. Nykyasetuksilla keikkamatkalla oleva lastenteatteriryhmä tapaisi koronasulkeisissa maahan palanneen rauhanturvasotilaan ja hänen kaverinsa. Kaverukset ovat matkalla sotilaan lapsuudenkotiin Keski-Suomeen sukukartanoon. He onnistuvat näyttelijöiden avulla pääsemään Uudenmaan sulusta läpi (näyttelijät esittävät uskottavan tarinan monimutkaisista uusperheistä, joita kaikki ovat menossa tapaamaan. Jossain vaiheessa poliisit eivät enää jaksa kuunnella, vaan avaavat sulun). Teatteriryhmän bussi jää odottelemaan kartanon maille ja suunnittelemaan matkan jatkoa. Parin päivän päästä he heräävät aamulla ambulanssien hälytysääniin. Koko kartanon väki on viety sairaalaan korona-oireiden takia, ja teatteriryhmä saa kehotuksen jäädä suljettuun bussiin kahden viikon karanteeniin.
Kirkkaita kevätpäiviä kaikille,
Teidän Lisenne
Huhtikuussa 2020
Takaisin Kulttuurihotellin etusivulle
Keskittyminen
Asia elämässäni, jota syvästi kadun ja häpeän on se, että teini-ikäisenä tuhosimme veljeni kanssa lukemattomia suomalaisia vanhoja elokuvia. Tuhosimme niiden katselukokemuksen äidiltämme. Naureskelimme repliikeille, matkimme ilmeitä, huokailimme ja pidimme kaikin tavoin hauskaa elokuvien kustannuksella, jotka mielestämme olivat surkean vanhanaikaisia ja yksinkertaisesti tyhmiä. Ja näin tietysti kuuluu ollakin, jokaisen sukupolven täytyy löytää edellisessä jotain naurettavaa, ihan vain sen vuoksi, että pitää tehdä siihen pesäero ja itsenäistyä. Se, että itsenäistyminen useimmiten merkitsee jonkun valmiiksi tarjotun matkimista, on taas eri asia, ja sen huomaaminen onkin sitten keski-iän juttuja. Emme veljeni kanssa tajunneet, että äiti siinä katseli ja muisteli lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Muisteli, minkälaista oli ollut mennä siskojen kanssa elokuviin, minkälaiseen mekkoon pukeutuneena, minkälainen purukumi tuoksui pimeässä salissa. Muisteli ensimmäistä kertaa, kun oli käynyt tulevan isäni kanssa elokuvissa, pidellyt kädestä pimeässä. Ja nyt nämä kaksi sen ajan tulosta riekkuvat sohvalla niin, ettei edes repliikkejä kuule. Äiti on onneksi myöhemmin nähnyt ne elokuvat moneen kertaan uudestaan ja ilman taustamelua, kun riekkuvat teinit vihdoin viimein katosivat maailmalle ja rauha palasi olohuoneeseen.
Moni on haastatteluissa todennut, että tämä pakollisen rauhan aika on opettanut meitä olemaan hetkessä ja nauttimaan pienemmistä ja aidommista asioista. Olemaan läsnä. Viimeksi muistelin rakkaan vanhemman kollegani sanoja siitä, että missään ei ole niin turvassa kuin näyttämöllä. Esityksen rauha on niin pyhä, että ambulanssimiehet ja poliisi saavat odottaa kulisseissa asioineen, kunnes näytös on ohi ja taiteilija kävellyt kulisseihin. Ennen näyttämölle menoa saa keskittyä, vaipua esityksen maailmaan tai tietysti omaansa, jos esimerkiksi jäi ostoslista tekemättä. Kuitenkin voi luottaa siihen, että kukaan ei tule tönimään, ei leikillään eikä muuten. Voi kuunnella näyttämön tapahtumia ja sitä, kuuluuko yleisöstä mitään, naurua, kuorsausta, nenäliinapaketin rapinaa, huokailua tai muita elonmerkkejä. Silloin kun saan itse tilaisuuden istua yleisön puolella, nojaan taaksepäin ja huokaisen. Muut saavat hikoilla nyt. Minulla on oma, mukava tuoli, olen lunastanut lipullani tämän parituntisen rauhan. Kännykät kuuluvat äänettömälle eikä kukaan tule tönimään. Paitsi jos esitys sattuu olemaan interaktiivinen ja moderni, tai improvisaatioesitys, jolloin pahimmassa tapauksessa tulee kiskotuksi lavalle. Anteeksi ne, joiden mielestä se on mukavaa. Minulla on pienen pieni aspergerin taimi kasvamassa puutarhassani. Kunnioitan myös sitä, että ehkä näytelmä ei aiheuta mitään reaktioita, enkä pidä sitä mitenkään negatiivisena asiana. Joskus vaan ei naurata eikä itketä, mutta silti on ollut mukava parituntinen, rauhassa. Kukaan ei ole huudellut väliin, missä pizzat on tai tuntenut tarvetta purkaa tunteitaan siitä, mitä Suomen nykyinen hallitus teki tänään. Ennen kaikkea olen saanut katsoa tämän kaiken vailla yhtäkään mainoskatkoa. Silloin täytyy aina löytää nopeasti kaukosäädin, jotta saa toosan äänettömälle, ja siinä on toimittava salamannopeasti, tai ensimmäinen pikalainamainos pauhaa jo täysillä. Kylkilihas saattaa revähtää nopean liikkeen seurauksena.
Malttamattomampi lukijani jo tuhisee, että mihin tätä kaikkea ###:n rauhaa ja keskittymistä oikein tarvitaan, haudassa on sitten rauhallista. Totta, vaikka sieltä ei ole kukaan palannut kertomaan oliko niin. Häiritsikö kaivinkone tai hautausmaan kesätyöntekijöiden jutut.
Palataan yksikköön mukava tuoli ja katsoja. Katsoja on rajapinta muun maailman ja esityksen välillä, sisäisen ja ulkoisen rajapinta, se missä esitys realisoituu. Tyhjälle katsomolle esiintyminen on – ei nyt turhaa, koska täytyy toki harjoitella – mutta pitkän päälle surkean tylsää. Tämä jK. aika on saanut meidät miettimään juuri tuota rajapintaa, sen kosketusta, koska juuri nyt tuo kosketus on katsottu (toistaiseksi) riskitekijäksi. Kunhan kukaan ei vain tulevaisuudessa keksisi päättää, että tunteisiin ja ajatuksiin kajoaminen on vaarallista. Sitä vaaraa ei kuitenkaan todennäköisesti ole, koska silloin internet suljettaisiin. Väitän, että ilman keskittymistä ja hiljaisuutta esitys jää ymmärtämättä ja kokematta, niin yksinkertaista se on. Vauhdissa ja melussa menee niin paljon ohi. Siksi teatterisalissa on seinät, että siihen olisi mahdollisuus.
Kirjoitinko turvasta? Rakkaiden nelijalkaisten tai muusta? Tarpeeksi taisin höpistä joka tapauksessa. Rauhaa ja keskittymistä hetkeen kaikille teille rakkaat katsojat, siellä turvavälin päässä, seuraavaan yhteiseen hetkeen,
Teidän, Lise
Huhtikuussa 2020
Takaisin Kulttuurihotellin etusivulle
Tervehdys jälleen, rakkaat katsojat ja lukijat!
Viimeksi nostalgisoin muistelemalla sekä punaista samettia että kahvin ja konjakin tuoksua. Sen jälkeen huomaan usein miettineeni yhtä maagista hetkeä esityksessä: Kolmas soitto. Se tarkoittaa sitä hetkeä, jolloin vessasta on parasta suoriutua omalle paikalleen ja mielellään istumaan. Eteläisemmässä Euroopassa se on hetki, jolloin vielä etsitään lähin peili kohentautumista varten, tilataan viimeinen kahvi tai astutaan sisään teatterirakennukseen. Sametinpehmeä ääni kaiuttimista kehottaa ystävällisesti mutta vastaansanomattomasti olemaan kunnolla ja olemaan käyttämättä matkapuhelinta häiritsevästi. Joka kerta kun seison näyttämön sivussa odottamassa esityksen alkua, tämä sanamuotoilu herättää kuplivaa riemua sisälläni. Teatterin historiaan nimittäin kuuluu vahva perinne siitä, että taskuun kannattaa varata tomaatteja tai kananmunia sitä silmällä pitäen, että esityksen sisältö ei vastaakaan odotuksia. Tämä ainakin maissa, joissa latinalainen kielenperintö on vahvempi kuin meillä. Perinteisesti pettymys on ilmaistu heittämällä epäonnisia esiintyjiä tomaateilla sen merkiksi, että esitykseen sijoitetut rahat katsotaan menetetyksi investoinniksi. Jos nyt sitten tämä perinne siirretään nykyhetkeen, oletetaan siis, että taskusta kaivetaan matkapuhelin ja heitetään sillä esiintyjää valkoisen raivon hetkellä. Siitä tulee varmasti kallis heitto, jos puhelin menee rikki. Tosin liikenteessä näkee hetkiä, jolloin ajajan mielessä ei edes häivähdä sen menopelin hinta, jota raivon ilmaisuun käytetään. Esittävän taiteilijan kuhmua taas ei lasketa, sillä hän on jo ammatinvalinnan tehdessään altistanut itsensä julkiselle arvostelulle ja kuhmuille. Se tulee ikään kuin ”paketissa”.
Valot katsomossa siis laskeutuvat ja viimeiset hamuavat kännykkää äänettömälle. Seuraa pimeys ja viimeiset kahinat ja rapinat. Tämän hetken keskittyneisyys ja odotus on mielestäni maaginen. Mitä on tulossa? Sillä tämä on oikeasti live-hetki. Mitä tahansa voi tapahtua. Voi olla, että joku ilmestyy ramppiin kertomaan, että se ja se on sairas ja hänen roolinsa tekee se ja se. Haa, lisää jännitystä: Kuinka se ja se selviytyy? Ehkä orkesteri kajauttaa alkusoiton tai valot nousevat ja äänimaailma vie meidät jonnekin – muualle. Tänä iltana on kaikki mahdollista. Sekin, että näyttelijä tulee ilman peruukkia näyttämölle, sillä muistin juuri luvanneeni edellisessä pläjäyksessä kertoa tämän peruukkijutun! Se tapahtui ravintola Kairon esityksessä ammoisina aikoina, ennen Koronaa, eCovid-19 (vrt. eKr tai eaa). Revyyn vauhdikkaissa käänteissä tehtävänäni oli itse kiskaista peruukki päähäni pikavaihdossa. Istuessani sitten baaritiskillä dialogin tuoksinassa (baaritiski oli silloin eri paikassa kuin nykyään, lähempänä sisääntuloaukkoa), jokin harmaa isohko eläin vilahti näköpiirissäni. Se pysähtyi jalkojeni juureen. Kun kumarruin rapsuttamaan sitä, huomasin, että se oli peruukki, jonka piti olla päässäni eikä jalkojeni juuressa. Kampaajamme oli heittänyt peruukin perääni näyttämölle, kun oli huomannut unohdukseni! Vedin peruukin päähäni ja jatkoin dialogia, mutta voi sitä hysteerisen naurun määrää kulisseissa!
Viisas, jo vuosia sitten eläköitynyt kollegani sanoi, että hän ei ole tuntenut olevansa missään niin turvassa kuin näyttämöllä. Kaatuvista kulisseista ja rappusista huolimatta. Ymmärrän hyvin mitä hän tarkoitti, ja olen ajatellut hänen sanojaan usein. Mutta sen kontemplaation ja nostalgisoinnin jätän ensi kertaan.
Voimia, aurinkoa ja terveyttä teille kaikille, toivoo
Teidän Lisenne
Kotkassa, 11.4.2020 jC.
Elämme aikaa ilman näyttämöä
Aikaa ilman punaista samettia, kahvintuoksua, vaatteiden kahinaa, tuttujen tapaamista, esitystä, viinilasillista väliajalla…Olen ajatellut, että tämä aika on hyvä peili. Se näyttää meille monta tärkeää asiaa, joita emme aikaisemmin tajunneet olevan olemassa. Asioita, joita pidimme itsestään selvyytenä. Peilissä näkyy myös se, mikä on teatterissa olennaista: Toisten ihmisten kohtaaminen. Elävien ihmisten, ohikiitävässä hetkessä, jossa voi tapahtua mitä tahansa. Tarina kertoo katsojasta, joka aikansa monologia kuunneltuaan huusi kovaan ääneen: ”Kovempaa, hauskemmin!”.
Peilin kautta näyttelijä kohtaa itsensä. Pukuhuoneen peili on armoton työtoveri. Siltä ei kannata kysyä: ”Ken on maassa kaunehin”. Sen tehtävä on ainoastaan auttaa näyttelijää matkalla roolihahmoon. Keskisuuressa teatterissa maski tehdään itse, ja joskus aikaa tuhraantuu käsittämättömiä määriä, varsinkin naisihmisellä. Tästä asiasta jaksan olla loputtoman kateellinen miesihmisille. Äitini kerran katsoi pitkään meikkipussiani, kun olin käymässä kotona ja sanoi: ”Mitä vanhemmaksi tulet, sen isompi meikkipussi.” Niinpä niin, ajan kulumisen näkee monella tapaa. En ikinä uskaltaisi laskea, kuinka paljon aikaa elämästäni olen tuhertanut meikkiä pukuhuoneen peilin edessä näiden 27:n ammattivuoden aikana. Vaipuisin eksistentiaaliseen kriisiin. Myös hiilijalanjälkeni laskuri raksuttaisi ankarasti.
Tässä odotellessa sitä, että pääsen taas tuhertamaan kasvoilleni kaikenlaista väriä, voin muistella menneitä. Muisti säilyttää kummallisia asioita. Esimerkiksi sen hetken, kun Pohjalaisissa lähdin juoksemaan halki näyttämön (oli tärkeää asiaa Saltulle) ja tunsin, kuinka raskas hame lähti valumaan alaspäin. Olin unohtanut laittaa napin kiinni. Juuri ennen kuin se putosi, sain sen kiinni, onneksi käsissäni ei ollut mitään! Kiemurtelin jotenkin istumaan enkä muista miten kohtaus meni, koska sisälläni pulppuili hillitön nauru. Peruukin tai viiksien putoaminen on toinen takuuvarma ilon lähde, puhumattakaan jos unohtaa laittaa peruukin päähänsä. Mutta siitä enemmän ensi kerralla.
Teidän, Lise
2.4.2020
Rakkaat katsojat, menneet ja tulevat
Teatteri on hetken taidetta. Se on ääni. Sana ja valo, joka on hetkessä poissa. Tosin joskus Wagner -esityksessä suljin silmäni kymmeneksi minuutiksi ja kun avasin ne, oli kaikki ennallaan. Hetki voi olla määritettävissä monilla tavoilla. Nyt siis istun kotona sen sijaan, että valmistautuisin lauantain esityksiin. Huomasin, että tämä avaa tilaisuuden puhua teille uudella tavalla. En pitkästytä teitä pitkillä lurituksilla siitä elämäntilanteesta, jossa me kaikki nyt olemme, samassa venheessä kaikki.
Ajattelin, että minulla voisi olla yksi tarkoitus tällä kirjoittamisella: Saada teidät hymyilemään, tänään, kerran. Ennen kuin katsotte ensimmäistä uutislähetystä. Olen surkea vitsinkertoja, mutta muistojen arkussa alkaa olla sen verran tavaraa, että ehkä sieltä löytyy. Olen ollut Kotkan Kaupunginteatterissa vuodesta 1997 (kyllä, viime vuosisadasta lähtien!) ja kadottanut kauan sitten luvun siitä, kuinka monessa produktiossa olen ollut mukana. Parasta niin.
Takuuvarma aihe on aina se, kun näyttämöllä on mennyt jotain pieleen. Ja muiden kömmähdyksistä olisi epähienoa kertoa, joten keskityn tietysti omiini. Yksi riemukkaimmista hetkistä oli se, kun Suruttomat -musikaalissa olin esittämässä kohtalokasta tanssia, kun tunsin kollegani tönäisevän minua merkitsevästi selkään ja ojentaa jotain takavasemmalta. Harvoin olen ollut niin hämmästynyt kuin silloin, näin nimittäin hänen ojentavan omia rintaliivejäni. Eikä niitä rooliasuun kuuluvia, vaan omiani. Ne olivat tarttuneet selkääni pukuhuoneen tuolista, kun olin käynyt tupsuttamassa lisää puuteria (kuinkahan monta kiloa sitäkin on lähes 30 vuoden aikana kulunut?). Voi sitä muiden lavalla olijoiden riemua, kun seisoin siinä, tuo ylimääräinen kapistus käsissäni ja kohtalokkuus oli rapissut hameiden uumeniin. Onneksi olin isolla näyttämöllä takana, joten tilanne ei ehkä näkynyt katsomoon. Arvatkaapa, liittyikö tapahtuma osaksi teatterimme historian narratiivia.
Näkemiin, näkemiin, sanoihin, seuraaviin,
Teidän, Lise
28.3. 2020