Blogit

Blogi Ulla-Maija Sievinen: Täydellinen lauantai mullistaa kaiken

julkaistu 28.2.2024

Hyvät aikeet sotketaan, pahus soikoon. Tai oikeastaan päähenkilön yksi hyvä, hartaasti odottama asia.
Seuraa häiriöitä pahenevaan tahtiin, väärinkäsityksiä, ihmisten menemistä ja tulemista, hullunkurisia kohtauksia, puhelin soi, takahuoneessa sähläävä remppamies saa aikaan vesikatastrofin, naapuri tulee eikä meinaa lähteä.
Ja mies vain haluaa kuunnella vasta löytämänsä unelmiensa levyn,
Kotkan Kaupunginteatterin uutuus Täydellinen lauantai on farssikomedia, eli on farssia hippusen rauhallisempaa komediaa. Mutta siinäkin tapahtuu paljon ja koko ajan -se on sitä farssia-, mutta ainakin tässä farssikomediassa puhutaan paljon. Asiat mutkistuvat ja mullistuvat.
Vanhat valheet paljastuvat ja sitä myötä päähenkilön elämäntilanne. Uudet valheet paljastuvat, ja sitäkin myötä päähenkilön elämäntilanne. Ja myös monen muun henkilön.
Täydellinen lauantai esittelee kaikkea muuta kuin täydellisen lauantain. Farssin tapaan moni asia särähtää kappaleiksi, monellakin tasolla. Pulaan joutuneet ihmiset kiemurtelevat kuin kalat katiskassa, yllätykset, väärinkäsitykset ja ihmissuhdesotkut vyöryvät rauhallista hetkeä odottavan Markuksen (Antti Leskinen) lauantaihin. Syypäitä löytyy sieltä sun täältä.
Syytön sotkuihin ei ole Markus itse, ei vaimo Helena (Anne Niilola), Markuksen kaveri Pauli (Jarkko Sarjanen), rakastajatar Elsa (Ella Mustajärvi), naapuri Pavel (Kari Kukkonen) eikä edes puolalainen tai virolainen remppamies Leo (Osku Haavisto).
Sen sijaan perheen poika, ensin ällistyttävä ja sitten jotenkin läheiseksi tuleva Sebastian (Mikkomarkus Ahtiainen), joka on muuttanut nimensä Fucking Ratiksi, on aika lailla syytön vanhempiensa ymmärtämättömyyteen ja sekoiluihin.
Poika on erittäin omalaatuinen jo ulkonäkönsä ja myös käytöksensä puolesta, mutta hänen loppuvaiheissa sanomansa sanat ja avautunut persoonansa saivat kyllä kyyneleet silmiini.
Olisin ehkä halunnut tietää, mitä näille ihmisille sitten tapahtui. Sitä voi kukin miettiä mielessään.
Näytelmä on ranskalaisen Florian Zellerin kirjoittama, ja se on saanut ison suosion monissa suomalaisissakin teattereissa. Hänen käsikirjottamansa on myös Kotkan kaupunginteatterissa jokunen vuosi sitten nähty unohtumattoman upea näytelmä Isä, jossa Antti Leskinen loisti pääosassa.
Täydellisen lauantain on ohjannut vierailijana Iiris Rannio ja lavastus ja pukusuunnittelu on niin ikään vierailevan Mikko Saastamoisen.

 

 


Blogi Lisen pajasta
julkaistu 14.2.2024

Tervehdys teille, rakas yleisö ja kaikki muut!

Kriisistä kriisiin – revyy on nyt sitten tarjoiltu ensi-iltaan! Voi kuinka lämmittää kuunnella naurua – ja hiljaisuutta. Sitä, kun esitys osuu niin lähelle, että keskittymisen tuntee ja kuulee.
Lainaan tähän Sylvi Kekkosta:
Hyvä keino tympeyttä vastaan on oppia nauramaan itselleen.
Yllättävän usein kuulee nyt sanottavan, että ”näinä kaoottisina aikoina” tai ”kun maailma palaa”. On tietysti totta, että jatkuva katastrofi- ja pelottelu-uutisointi muokkaa ajatuksiamme maailmasta. Silti jostain meille tulee se tunne, että kaikki ei todellakaan ole hyvin pikku pallollamme universumissa. Kuitenkaan meillä ei ole muita vaihtoehtoja kuin jatkaa arkista aherrusta ja huolehtia siitä, mikä meille on huolehdittavaksi annettu. Elämän ihme on pienissä ja kauniissa asioissa ympärillämme, ja tekee hyvää muistaa niitä ja keskittyä niihin aina välillä. Sitten voi taas jatkaa huolehtimista. Irrottautua voi vaikka nauramalla, joskus itkemällä. Lähtemällä ulos hengittämään kirpeää pakkasilmaa.
Vähän ennen esitystä näen dokumentin atomienergian tutkijoiden perustamasta Tuomiopäivän kellosta, josta aina vuosittain uutisoidaan, ja joka tänä vuonna on 90 sekuntia keskiyöstä. Syynä on tutkijoiden mukaan kukas muukaan kuin rajanaapurimme. Ja tarkoitan tietysti valtakunnan rajaa…Hetkisen pohdin sitä, mitä ihmettä koikkelehdin esiintymislavalla…mutta sillä hetkellä, kun esitys alkaa, kysymys haihtuu iltataivaalle, niin kuin kaikki muutkin ajatukset. Ja juuri se on tarkoitus teidänkin kohdallanne, rakas yleisö. Nauraa kriiseille, päähänpinttymille, peloille, huolille, yhdessä. Aina on niin helpottavaa tajuta, että joku muukin herää aamuyöllä samojen ajatusten vainoamana.
Pian tulee ensi-iltaan Täydellinen lauantai. Nerokas Florian Zeller palaa kirjailijana teatteriimme. Tämäkin näytelmä on ollut yleisön rakastama. Suunnittelemme kaiken täydelliseksi viimeistä yksityiskohtaa myöten ja sitten saumat alkavat hajota ja kun yksi sauma pettää, alkaa kaikki hajota. Voisiko sen kuvata sanoilla elämä tulee väliin ja osoittaa meille paikkamme. Eikä sille voi kuin nauraa. Yhtä inhimillistä kuin täydellisyyden tavoittelu on pelkopohjainen asioiden ennakointi. Molemmat yhtä turhia, voimme niittää kaikki maailman puut, jotta ne eivät kaatuisi päällemme, mutta myrsky tuo tuhotulvat kiitokseksi siitä. Voimme pestä kädet joka viides minuutti, mutta joku aivan muu vaiva kaataa meidät. Voimme tappaa kaikki sellaiset elävät olennot, jotka aiheuttavat pelkoa tai ahdistusta, mutta peilistä näkyy… (väkinäisiä naurahduksia)
Tekoäly, AI kansainvälisesti. Se ei ole meille näyttelijöille mikään olankohautuksen paikka. Yhdysvalloissa on jo tehty ensimmäiset sopimukset suojaamaan ihmisen ääntä ja ulkokuorta. Suomessakin mietitään oman äänen myymistä kertakorvauksella, jonka jälkeen sen ostanut yhtiö voi tehdä sillä mitä haluaa. Olen yrittänyt mennä sen ajatuksen loppuun, mikä on koneellisen äänen ja hetkessä toteutetun ihmisäänen ero. Se on läsnäolo hetkessä, aivojen ja sydämen läsnäolo. Sitä ei voi koneellisesti tuottaa. Omalla kohdallani myyminen aiheuttaisi oman itsen hallinnan menettämisen pelkoa. Katoamista johonkin bittiavaruuteen…Siksi tarvitaan mietintätaukoa ja ennen kaikkea sopimuksia. Ihmisiä, jotka painavat jarrua ilman, että tulevat leimatuksi kehityksen estäjiksi. Rahastahan siinäkin on kysymys, kuka käärii voitot taskuunsa, mutta millä hinnalla yksilön kannalta? Teatteri on läsnäolon soihdunkantaja, niin yleisön kuin tekijöidenkin. Teatteri on live-esitys.
Näistä syistä toivotan teidät taas tervetulleiksi teatteriin. Unohtamaan ja muistamaan.
Kaikille huikeita kevättalven päiviä toivottaen,

Teidän,
Lise


 

Blogi Ulla-Maija Sievinen: Kriisejä ja biisejä
Julkaistu 7.2.2024

Jos haluat kuulla hyvää suomirockia ja mahtavia laulajia, seurata osuvia ja yllättäviä sketsejä, tulla hyvälle tuulelle ja hoksata huumorin kautta asioita, niin suuntana on ravintola Kairo.

Kairo on saanut lauteilleen esityksen, joka viihdyttää, naurattaa, pistää välillä miettimään ja lataa korvakäytävät täyteen täpäköitä korvamatoja. Kriisistä kriisiin -suomirock-revyyn biisit soivat varmaan monen muunkin katsojan ja kuulijan päässä esitystä seuraavina päivinä.

Itse kuuntelin niitä omaisten illan jälkeisinä päivinä. Ja mikäs siinä, näiden hyvien biisien seurassa viihdyin😊.

Nämä laulut ovat vaan niin tuttuja ja tarttuvia. Mainiota on, että mukana on vanhempaa ja uudempaa suomirockia, ja niinpä laulut ovat tuttuja monen ikäisille katsojille. Heillekin, jotka kuuntelivat radiota 80-luvulta, tulee vastaan kunnon nostalgiaa.

Esimerkiksi Pelle Miljoonan Tahdon rakastella sinua on vuodelta 1979, mutta ajan hampaat eivät ole sitä jyrsineet, päinvastoin. Moni 80-luvun biisihän on edelleen hyvässä radiosoitossa.

On Eppuja, upeaa Apulantaa, Sielun Veljiä, Dingoa, Tommi Läntistä jne aina Haloo Helsinkiin asti. Revyy on saanut nimensä Ismo Alangon laulun mukaan.

Tämä revyy ei kerro maailman kriiseistä, vaan ihmiselämään kuuluvista triggerpisteistä, jotka saavat aikaan pienempää tai isompaa ärsytystä. Hyvien tavoitteiden eteen tulee raivostuttavia -ja huvittavia- esteitä. Ne voivat liittyä rakkauteen, perheeseen, työelämään, rahaan tai siihen ihmisen sisäiseen ääneen, joka komentelee ja huutelee ja on kerrassaan sietämätön.

Kun nämä sketsien kriisit käännetään ylösalaisin, syntyy se revyyn väistämättömän puraiseva huumori, joka tempaa katsojan mukaansa ja nauramaan -myös itselleen, sillä kukapa ei tunnistaisi itsessään vaikkapa mokaamisen pelkoa.

Ja sitten, itsekin sitä huomaamatta, katsoja voi huomata laulavansa ääneti tuttujen biisien mukana. Ja varmasti myös ääntä käyttäen. Ne ovat niin mukaansatempaavia.

Revyyn on ansiokkaasti ohjannut näyttelijänä tunnettu Kalle Kurikkala. Lavalla ovat Lise Holmberg, Marika Huomolin, Juho Markkanen, Miia Maaranen ja Mirka Mylläri. Käsikirjoitus on heidän yhdessä tekemänsä, vahvistuksena Konsta Lippo.

Sketsit ovat osuvia ja raikkaita. Vanhat kliseet on kuopattu. Joissakin sketseissä mennään komeasti naurun kautta syvälle ihmismieleen.

Ja taas kerran voi vain ihailla tämän tiimin laulutaitoja.

Bändissä soittavat kotkalaisille tutut Harri Heininen, Jonas Mäki ja Wiljami Salminen. Jokainen tietää, että nämä maagiset muusikot vetävät jokaisen biisin viimeisen päälle, ja ylikin.

Siis ei kun käpyttelemään ylös Kairon portaita! Varmaan on, että esityksen jälkeen niitä laskeudutaan alas kepein varpain ja hymyssä suin.

 

 


Tammikuun 2024 blogi

Uutta vuotta!

 

Hyvän uuden vuoden toivotukset vielä kaikille. Uusi vuosi teatterilla toivotettiin upeasti tervetulleeksi uuden vuoden shown voimin. Sen nimi oli 70-luvulla kaikki oli paremmin. Aihetta käsiteltiin tietysti asianmukaisesti keli poskella, mutta kyllä ainakin allekirjoittaneella, silloin lapsuutensa eläneellä, tuli ryöppy muistikuvia mieleen.

Olen keskustellut asiasta äitini kanssa, ja hän oli yhtä mieltä siitä, että oli onni, että saimme olla lapsia tuolla vuosikymmenellä. Elämä oli silloin niin paineetonta, käytiin koulua jossa kaikki olivat samalla lähtöviivalla, vaatteet saivat olla kotitekoisia tai kierrätettyjä, ei tarvittu kalliita teknisiä laitteita. Koulun jälkeen harrastettiin, urheilua ja musiikkia omalla kohdallani, käytiin kirjastossa hakemassa pinokaupalla lukemista, tavattiin kavereita livenä ja tehtiin läksyt. Kirjoitettiin päiväkirjaa, kuunneltiin musaa pokkarikirjan kokoisesta mankasta. Mankalla soitettiin c-kasetteja, joille oli nauhoitettu biisejä viikon ainoasta rock-ohjelmasta, joka tuli lauantaisin. Siellä Heikki Harma ja Jake Nyman esittelivät ammattitaidolla uudet biisit. Yöllä kuunneltiin Radio Luxemburgia radio kiinni korvassa. Etsittiin omaa itseä ja omaa tietä, joskus ojan kautta. Muistan valtavan uteliaisuuden ja tiedonjanon. Hiukset vaihdettiin Bowie-tukasta kotitekoiseen mini-vogueen jossain vaiheessa.

Hurriganes, Juice Leskinen, Badding, Hector…suomalaisen rockin kulta-aikaa. Tekstien kulta-aikaa. Siltä kivijalalta on sitten moni ponnistanut. Teini ei tiennyt todellisuudesta kulissien takana. Helsinkiin pääsi isoihin konsertteihin nuorisotoimen retkillä. Uriah Heep, Slade ja Gary Glitter tuli nähtyä ja kuultua. Koulussa sitten kehuttiin, kuinka vieläkin soi korvissa. Myöhemmin Glitter osoittautui hyvin epämiellyttäväksi henkilöksi siviilissä, mutta siitäkään ei tiedetty.

Kiitän vielä biisivalinnoista, oli hyvä muistaa taas, kuinka hieno biisi esimerkiksi Konevitsan kirkonkellot on! Led Zeppelinistä on tullut Eagles without Wings-yhtyeemme yksi tavaramerkeistä. Muistan kerran kauan sitten luukuttaneeni Zeppeliniä ykköskerroksessa niin, että viidennestä tultiin valittamaan. Olin yksin kotona…David Bowieen minut tutustuttivat serkkupoikani, ja se olikin sitten menoa se. Vannoin äidilleni, etten tule koskaan rakastamaan ketään muuta kuin Baddingia. Suuria tunteita! Pian elämääni ilmestyi toinen B, nimittäin Bach, ja alkoi uusi polku elämässäni.

Saturday Night Fever! Kävin katsomassa sen salaa kolme kertaa, en kehdannut tunnustaa kenellekään. Leffateatterin omisti Selinin perhe, ja muistan Markuksen, joka oli aina ovella tarkistamassa lippuja. Innostuin tansseista niin, että opetin niitä seurakunnan musiikkikerholaisille (en itse ollut heitä paljon vanhempi) sillä seurauksella, että vanhemmat valittivat työnantajilleni, eikä työtä enää tarjottu seuraavana vuonna minulle. Siihen loppui innostukseni musiikkipedagogiaan, joka varmasti olisi ollut ilmeinen tie muuten. Olin itse asiassa helpottunut, koska en tajunnut miksi oppilaani eivät lakanneet lyömästä toisiaan nokkahuiluilla, vaikka selitin sen tekevän kipeää ja siksi sitä ei saa tehdä.

Seurakunnan kuoron lisäksi säestin jonkin aikaa kitaralla työväenlauluryhmää, joten nekin kappaleet tulivat tutuiksi. Kerran säntäsin ulos jostain työväenlaulukeikalta ja portsari kysyi, mihin tytöllä on nyt niin kiire? Kirkkoon, sanoin, menen kuoroharjoituksiin. Portsari jäi suu auki ja sanoi oho, johan on…minulle kaikki oli vain musiikkia. Kaverini sanoi isänsä käskeneen kysyä, tiesinkö mitä on kommunismi. En tiennyt, enkä välittänyt. Maailma on rajaton teini-ikäisenä. Ehkä jotain siitä olisi meidän jokaisen hyvä säilyttää aikuisuuteen, niin että teot olisivat aina tärkeimpiä, eivät ennakkokäsitykset tai muiden asettamat rajat. Lämmin ja rakastava ajatus myös vanhemmilleni, jotka joutuivat sivusta kaikkea tuota seuraamaan ja kaiken sen kestämään. Näinhän se menee, vai mitä?

Lämmin ajatus kaikille teinien vanhemmille ja teineille. Showssa oli mukana ryhmä lapsia ja teinejä musiikkiopiston musiikkiteatteriryhmästä, ja ehkä siksi avautuivat kaikki nämä muistot siitä ajasta. Mietin, kuinka tärkeää on olla mukana jossain tapahtumassa, josta jää elämän pituinen muisto ja kokemus, joka ehkä viitoittaa tietä tulevaan. Kokemus live-esiintymisestä ja yleisöstä, kulissien takaisesta elämästä. Kiitos vielä ryhmälle hienosta esiintymisestä ja osallistumisesta, ja kiitos Riikalle heidän luotsaamisestaan.

Liitän iloksenne tähän kuvan alkuperäisestä Hurriganes-fanipaidasta vuodelta 1974. Tilasin sen Suosikki-lehdestä, jos en väärin muista. Se on erinomaisessa kunnossa vieläkin, koko on vain nyt kovin pieni. Säästän sen jälkipolville. Ajan kulumisen kokemus voi olla niin lämmittävää ja inhimillistä. En väitä, etteikö siihen kuuluisi paljon kipua ja tuskaa, väkivaltaa ja vallan väärinkäyttöä tai silkkaa ilkeyttä, mutta pakettiin kuuluvat nekin ja haihtuvat ajan usvaan. Huominen tulee, uusi vuosi on alkanut ja toivotan kaikille uteliaisuutta ja uusia polkuja. Ja arvaatte mitä nyt sanon…niitä löytää teatterista! Iloa ja kyyneleitä, niin kuin ne kaksi naamiota, joita universaalisesti teatterin tunnuksina pidetään.

Tervetuloa meille Kotkan Kaupunginteatteriin tulevanakin vuonna,

 

Teidän,

Lise

Varpunen jouluaamuna
Lisen joulukuun 2023 blogi
Joulu on muistojen aikaa. Laulujen, tuoksujen, perinteiden ja toisten muistamisen aikaa. Pysähtymisen aikaa. Mitä olisi joulu ilman joulumusiikkia? Oma suosikkini on aina ollut Varpunen jouluaamuna. Tämä Otto Kotilaisen säveltämä, K.A.Hougbergin Sakari Topeliuksen runosta kääntämä laulu sisältää joulun syvimmän olemuksen: toisista välittämisen. Pieni siemen voi merkitä niin paljon toiselle elävälle ja olemassaolostaan talvella taistelevalle. Runossa on myös toinen, syvempi taso, jonka monet tietysti tietävät: läheisen kuoleman aiheuttama suru. Runossa puhutaan pienestä veljestä, lapsesta, joka kuoli aivan liian varhain. Varpunen on siivekäs viestintuoja toisesta maailmasta.
Jouluna me myös muistamme niitä, jotka eivät enää ole kanssamme sitä viettämässä. Kynttilämeret valaisevat hautausmaita, ja kynttilöiden vieminen haudoille on tärkeä osa joulun rituaaleja. Kukapa ei olisi jonottanut parkkipaikkaa ja kahlannut lumessa tai kastunut sateessa kynttilöitä viedessään. Tapaamme tuttuja ja sukulaisia. Tämä on tietysti romantisoitu kuva joulusta. Tottakai on hyvin erilaisiakin jouluja. Oli miten oli, toiveena on palata lapsuuteen ja havuntuoksuiseen kotiin.
Onhan joulukin jonkinlaista näytelmää: rituaaleja, pukeutumista, repliikkejä, koristelua ja lavastamista. Muistetaan kaikkia niitä, jotka ovat ulkopuolella ja ulkona! Varpunen tarvitsee siemenensä lumen peitettyä maan ja lahjoittaa vähävaraisille ja hädänalaisille on niin monta tapaa.
Minäkin tein ensiesiintymiseni koulun juhlasalin lavalla tonttumuorina, äidin tekemä hieno puku ylläni. Muistan vieläkin ne puna-valkoraidalliset kudotut polvisukat! Minne lie nekin vuosien saatossa kadonneet. Ehkä se, että esitin itseäni huomattavasti vanhemman roolia, oli jo enne tulevista vuosista. Niin sanotut ”akkaroolit” ovat seuranneet minua sitkeästi, aina ilolla suoritettuina. Olen siinä suhteessa onnekas naisnäyttelijä, että prinsessan roolit jäivät väliin eikä ole tarvinnut ajatella ikäkysymyksiä. Tai sitten olen vain niin kuuro ja sokea, etten ole huomannut. Audiovisuaalisessa eli elokuvan maailmassa sen sijaan ulkonäkö voi olla kohtalonkysymys. Ei onneksi englantilaisissa tuotannoissa, joita ilolla katselen ja usein.
Englannista tulikin mieleeni, että olen lukenut sieltä useamman uutisen, jossa on kerrottu tappeluista tai muusta häiriöstä katsomossa niin, että esitys on täytynyt hetkeksi keskeyttää. Viimeisessä uutisessa, joka koski Hamilton-musikaalin esitystä Manchesterissä, haastateltu katsoja sanoi, että kun on maksanut esityksestä 178 puntaa, haluaa katsoa sen rauhassa. Ymmärtäähän sen! Ja huima hinta musikaalilipusta. Esitysten kustannukset ovat sitä luokkaa, että hinnat seuraavat tietysti mukana. Toinen ilmiö Englannissa on se, että joku haluaa laulaa hittejä esittäjien mukana. Se saattaa myös lähikatsojista olla piinallista, varsinkin jos vieressä lauletaan pahasti ala- tai ylävireisesti…Yhteisöllisyys saattaa rakoilla pahasti katsomossa.
Tämä ei tarkoita sitä, etteikö katsomossa saisi reagoida. On aina ilo esittäjälle kokea katsojan reagoivan esitykseen, puhumattakaan lasten teatterista. ”Se on sun takana!” on jo klassikko. Lasten on tärkeää päästä teatteriesityksiin, kokemaan ihmisen reagointia ihmiseen, ei siis hologrammien tanssiin, johon puhe on tehty tekoälyllä. Lapsuuden kaupungissani ei ollut lapsille tarjolla teatteria, ja näin jälkikäteen koen sen puutteena. Toivonkin, että kotkalaiset osaavat olla iloisia siitä, että täällä on sekä ammattiteatterin että ryhmien tekemiä lasten esityksiä. Niistä saa elämänmittaisia muistoja, ajattelemista ja kertomista muille. Parhaassa tapauksessa saa kipinän esiintyä itse. Itsensä selkeä ja rohkea ilmaiseminen on taito, jota tarvitaan kaikissa ammateissa. Sitä tarvitaan kouluelämässä ja työelämässä. Seuraava opittava taito on itsensä ilmaisemisen jälkeen osata ottaa turpiin eli kauniimmin ilmaistuna ottaa palaute vastaan niin, ettei se aiheuta suurempia kolhuja itsetunnolle. Sitä kutsutaan nykyään nimellä resilienssi, onko se sitten sisu vai sitkeys vai taito elää tässä meluisassa maailmassa? Huono vaihtoehto on haavoittua tai masentua niin, että valitsee mieluummin hiljaisuuden. Tämä käy helposti netissä käydyissä keskusteluista, jos niitä voi keskusteluksi kutsua, koska turpiin tulee välittömästi ja lujaa.
Joulu on rauhan juhla. Meille julistetaan joulurauha vuosisataisella tekstillä Suomen Turusta käsin. Muistetaan kaikkia niitä, joille rauha ei tule jouluksi. Muistetaan niitä, jotka tarvitsevat sen pienen siemenen kamppaillessaan kuka hankien, kuka raunioiden keskellä. Kuunnellaan musiikkia ja katsellaan joulutarinoita.

Oikein hyvää ja rauhallista joulua kaikille,
Toivottaa Lise

 


Blogi Ulla-Maija Sievinen:

Nero ja häntä palvovat naiset

Kotkan Kaupunginteatterissa esitetään silloin tällöin vierailunäytöksiä. Niitä kannattaa pitää silmällä ja bongata itselleen kiinnostavat.
Kävin katsomassa tuoreimman vierailuesityksen, Musiikkiteatteri Kapsäkin näytelmän Brechtiä jokanaiselle. Ja sepä oli hieno kokemus.
Musiikkipitoinen näytelmä on Suomen lähihistoriasta paljon kirjoittaneen kirjailija Sirpa Kähkösen käsikirjoittama. Lähtökohta näytelmän syntymiselle oli nimenomaan Brechtin sihteeri Greten tarina. Ohjaus on Taru Mäkelän ja laulujen sävellykset Marko Puron, joka myös vastaa esityksessä musiikista ja laulusta.

Bertolt Brecht (1898-1956) oli saksalainen kirjailija, näytelmäkirjailija, runoilija, teatteriohjaaja, esseisti ja tavattoman tunnettu ja ihailtu mies, nero kerrassaan. Kun hän Hitlerin noustua valtaan vuonna 1933 lähti Saksasta pakoon, häntä saatettiin kuvata maailman tunnetuimmaksi pakolaiseksi.
Yksin ei Brecht (näyttelijä Johannes Korpijaakko) suinkaan lähtenyt. Mukanaan hänellä oli vaimonsa Helene Weigel (Petriikka Pohjanheimo) ja heidän kaksi lastaan. Mukana oli myös kirjallisesti lahjakas sihteeri, kaiken aikaa ympärillä pyörivä avustaja, lastenhoitaja ja rakastajatar Grete Steffin (Katariina Lantto).
Näytelmässä eletään 1940-luvun alkua. Silloin Brecht naistensa ja lastensa kanssa on maanpaossa Suomessa. Kirjailijan joukkoon liittyy vielä uusi rakastettu Ruth Berlau (Hanna Vahtikari). Kaikki nämä naiset elävät ja hengittävät Brechtin eli Bidinsä kautta. Mutta he -ennen muuta Grete -myös tuottavat tekstiä ja taidetta, joka kaikki, kas vain, menee neron nimiin.
Kuulostaako tutulta tämä Bidin haaremi? Ahaa kuulostaa: olet siis käynyt katsomassa toisen näytelmän, Aino A:n. Teema on kovin samanlainen: mies on tunnettu ja ylistetty nero, mutta naiset, jotka hänen nimiinsä tekevät työtä, eivät saa ansaitsemaansa kunniaa.
Näitä on paljon, Alvar Aallon ja Bertolt Brechtin kaltaisia miesneroja, joiden omatunto ei edes vaimeasti kilkata, kun he ottavat vaimojensa ja rakastajattariensa ansiokkaat työt omiin nimiinsä.

Tämä näytelmä elää monella tasolla: yhteiskunnallisella, poliittisella ja inhimillisellä tasolla. Ja kaikki nämä tasot kietoutuvat toisiinsa, juuri niin kuin elämässä tapahtuu. Ihmiset ovat lopulta nappuloita monenlaisissa peleissä.
Erityisen kiinnostavia mielestäni olivat nämä kolme naista. He olivat kaikki lahjakkaita ja vahvoja, mutta jokaisella oli oma helvettinsä. Grete antoi kaikkensa Brechtille, mutta ei kokenut saavansa häneltä loppujen lopuksi mitään. Vaimo katsoi sormiensa välistä miehensä touhuiluja, mutta ei kohdistanut ahdistustaan ja raivoaan häneen.
Ruth Berlausta sai helposti hepsankeikan kuvan, mutta sydämessään hän kantoi suurta tuskaa.
Ja hurjinta on, että näillä kaikilla on historiassa elänyt esikuvansa. Yksi yhteen historian kanssa ei varmaankaan silti näytelmässä mennä.
Ja miten Brecht sitten suhtautui naisiinsa? Greteä hän kuvasi: yksi tuotantovälineeni. Kun Grete kuoli, mieheen iski suuri ahdistus: Kuka minulle nyt kirjoittaa? Kuka minulle nyt kertoo mitä työläiset ovat?
Silti mies on naisten mielestä hurmaava. Sehän tässä tulee todistettua, ja se näkyy myös näytelmän nerossa.
Näytelmässä tulee esiin ajan mielenkiintoisia vasemmistolaisia kulttuurihenkilöitä, Hella Wuolijoki sekä runoilijat Elvi Sinervo ja Emil Diktonius. Diktonius on erityisentunnettu lyhyestä runostaan: ”Vain kesyt linnut kaipaavat. Villit lentävät.”
Brechtiä jokanaiselle on huima esitys, joka herättää uteliaisuutta, taittuu vahvasti tunteesta toiseen, on visuaalisesti mitä mielenkiintoisin, näyttää ihmisten monet kasvot ja saa miettimään asioita.
Niinpä, oman upean teatterimme vierailunäytöksiäkin kannattaa pitää silmällä!

 

 


Blogi Lise Holmberg:
Marraskuun blogi Teatterikerholle

Kotkan kaupunginteatterin teatterikerho täyttää 75 vuotta! Paljon onnea!

Väliaikakahvit. Kuinka paljon sisältyykään yhteen yhdyssanaan! Koipien oikominen, kahvin tuoksu, vaatteiden kahina. Jotkut suuntaavat päättäväisesti kohti hotelli Helpotusta tai ulkotiloja joku muu toimi mielessään. Päässä hyrisee vielä esityksen tunnelma, nauru, itku, hämmennys, ärsytys tai vain yksinkertainen ajatus kahvin ja konjakin tarpeesta. Tai suklaan tai…Veri huutaa sokerin tarvetta ja janottaa? Kohti kahvilaa siis. Siellä ei palvele robotti tai automaatti vaan lämmin, elävä ja hymyilevä ihminen, joka auttaa valitsemaan gluteenittoman leivoksen tai ottaa vastaan kommentin esityksestä. Auttaa lasta valitsemaan karkkipussin ja teinin emmä haluu mitään-pasteijan. Tuntemattomankin kanssa tohtii vaihtaa esityksestä pari sanaa.

Kuinkakohan moni tulee esityksiin väliaikojen takia? Näyttelijästä on mukava kuunnella virkistynyttä sorinaa, kun yleisö odottelee kakkosnäytöstä. Kahvin tuoksu leijuu joskus näyttämön takaosiin saakka, niin kuin olen aikaisemmissa kirjoituksissani haikeasti muistellut. Tällä kaikella tahdon sanoa, että väliaikatarjoilu ja niin muodoin myös teatterikerhon toiminta on tärkeä ja korvaamaton osa toimintaamme ja osaamme kyllä arvostaa heidän työtään. Nyt on tilaisuus sanoa muutakin kuin se yksinkertainen kiitos!

Teatteriesitys on sosiaalinen tapahtuma, se on sanottu moneen kertaan. Ihmiset ovat kontaktissa toistensa kanssa, vaihtavat ajatuksia ja tunteita, tapaavat toisiaan naamat vastakkain. Siksi sonnustaudumme teatteriin, tulemme sinne jalan tai pyörien päällä, näemme sen vaivan, että jätämme kodin tai kämpän hetkeksi, hankimme lapsille tai karvajaloille seuraa tai ainakin ruokaa ja ajanvietettä siksi aikaa, kun olemme poissa. Tai sitten saamme hetkeksi omaa aikaa…Tapaamme ystäviä kasvokkain. Kotiin viemisiksi me esittäjät toivomme tietysti hyvän olon, ajatuksia ja tunteita täynnä olevan mielen. Joskus vähän ravistellunkin olemassaolon. Keskustelunaiheen seuraavalle kerralle, kun tapaa jonkun, joka on nähnyt saman esityksen.

Kaikessa tässä ovat mukana ne, jotka auttavat esityksen toteutumisessa sen ulkopuolella ja ympärillä, tarjoilevat, auttavat ja neuvovat ja siivoavat jäljet. Ajatus heille aina, mutta erityisesti nyt kun teatterikerhollamme on syytä juhlia kypsään ikään tulemista!

Nyt marraskuussa esitystoimintamme on jo täydessä vauhdissa. Kattaus on valmis, tervetuloa! On mahdollisuus tuoda lapset Supermarsun maailmaan, miettiä parisuhdetta Risteyksessä, viihtyä Toksisessa kabareessa tai tutustua arkkitehtuurin kiehtovaan maailmaan Aino Aallon silmin ja käsin. Ainon ajatus siitä, että ”ihmisestä pitäisi puhua silloin kun hän on elossa ja ennen kaikkea täytyy katsoa kuka puhuu” kiteyttää hyvin sen, mikä on totta niin henkilökohtaisella kuin yleisemmälläkin taholla. Kiitos Aino Aallolle siitä, että nyt meillä on tärkeä esitys ja paljon ajateltavaa, kuunneltavaa ja katsottavaa.

Pimeitä ja märkiä marraskuun päiviä ja iltoja voi paeta teatterin lämpöön ja valoon, kun luonnon valot ja värit katoavat talven ja joulun odotukseen. Marraskuu on välitila, odotushuone. Sen mahdollisuudet ovat pysähtymisessä, ajattelussa, lukemisessa, tarinoiden katselussa ja kuuntelussa. Niin ja siellä loppusuoralla odottavat pikkujoulut!

Eletään täyttä marraskuuta,

Teatterissa nähdään! T. Lise


Blogi Ulla-Maija Sievinen: Supermarsun matkassa

Julkaistu 19.10.2023

-Jättiläismarsut olivat kivoja, varsikin taksimarsu. Lähtisin kyllä sen kyytiin, jos vastaan tulisi, nauroi Aleksi, 9 vuotta. Hän oli mukana Kotkan Kaupunginteatterin Supermarsun ensi-illassa.

Millainen näytelmä on sinusta hauska?

-Tämä, Aleksi vastasi. Hän kertoo myös aikanaan lukeneensa Supermarsu-kirjoja. -Kirjassa kyllä juoni selviää paremmin.

Enna, 9, oli ensimmäistä kertaa teatterissa. -Ei se ollut pelottava näytelmä. Aikuiset olivat siinä hassuja tyyppejä.

Vilman, 6, mielestä jättiläiskokoiset marsut olivat vähän pelottavia. Näytelmän päähenkilö Emilian saama pieni marsu oli sen sijaan söpö. Kun se tuli ensi kerran esille, katsomosta tuli montakin huudahdusta: onko se oikea marsu?

Vilman mielestä oli hassua, kun näytelmässä Seija Muurahaiskarhu-Lipsanen näytti kieltä ja rapu pyöritteli peffaansa. Repun heittelykin oli hupaisaa.

-Kivaa, totesi Aina, 5. -Rapu oli hauska ja ne museotyypit, kaikki vähän hassuja. Olen käynyt teatterissa ennenkin ja tykkään lastennäytelmistä. Ekan kerran kävin katsomassa Rölliä Haminassa.

Kun lapsilla on hauskaa teatterissa ja näytelmä kiinnostaa, heistä todennäköisesti tulee aikuisinakin teatterin ystäviä. Jokainen hyvä lasten näytelmä on porras sitä kohti.

”Supermarsu pelastaa Itämeren silakat” -näytelmä ei ole supervauhdikas eikä siinä ole kovin jännittäviä tai pelottavia osioita. Mutta siinä on väriä, iloista menoa, mieleen jääviä lauluja ja kaikenlaista hassua. Kuten lapset itsekin totesivat, hassuimpia ovat aikuiset.

Erityisesti Kari Kukkosen esittämä rehtori Jii-Haa Hallikainen on hulppean hupaisa. Osku Haaviston esittämä Emilian isä on kirjailijahaaveineen kovin symppis ja liikuttava.

Supermarsuksi muuntautuva Emilia-tyttö (Mirka Mylläri) on reipas ja valmis supermarsuna pelastamaan Itämeren.

Lasten näytelmässä on aina tietysti opetuskin. Tässä se on luonnonsuojelu ja erityisesti Itämeren pelastaminen saasteilta. En ole ihan varma siitä, tajusivatko lapsikatsojat, millä tavalla Supermarsu meren pelasti.

Varmoja, lapsia naurattavia juttuja ovat aina ne pyllistelyt ja saunajoogassa esiin pärähtävät sisäiset henget, jotka tietysti ovat pieruja.

Muihin näytelmän tapahtumiin kuuluvat Emilian äidin uusi poikaystävä ja Emilian parhaassa kaverissa Simossa tapahtuva kummallinen muutos.

Erityiskiitoksen ansaitsevat puvustus ja henkilöiden, varsinkin miespuolisten, mainiot päähineet. Huiman isot marsut ovat hämmentävän hienoja.

Supermarsu on monille lapsille tuttu Paula Norosen rakastetuista lastenkirjoista. Käsikirjoituksen näytelmään on tehnyt Susanna Haavisto. Ohjaus on Katriina Honkasen. Laulujen sanat ovat Susanna Haaviston ja sävellys Juha Tikan.


Lokakuun blogi

Monille on varmasti itsestään selvää, kuinka monia eri ammatteja teatteriyhteisö sisältää. Tällä kertaa ajatuksia siitä. Meitä näyttelijöitä on teatterimme vahvuudesta suurin piirtein neljäsosa. Me olemme se osa, joka näkyy johtajan ja kapellimestarin lisäksi, otamme siis vastaan ruusut ja risut. Silti olemme pieni osa koko vahvuudesta. Helpointa avata asiaa on ajatella yhden produktion tietä näyttämölle.

Ohjelmistopäätöksen tekee taiteellinen johtaja kuultuaan taiteellisen jaoksen ja teatterin hallituksen mielipiteen asiasta. Vierailevan ohjaajan kyseessä ollessa asia on tietysti neuvoteltu hänen kanssaan jo etukäteen. Onhan tärkeää, että ohjaaja saa mieleisensä työn. Sen jälkeen ohjaaja ja johtaja neuvottelevat roolijaon ja työ pääsee käyntiin toden teolla. Tekstin muokkauksesta huolehtii dramaturgi ja myös kääntäjä, jos tekstiä ei ole aikaisemmin käännetty vieraalta kieleltä tai tarvitaan ajanmukaisempi käännös. Jos teoksessa on musiikkia tai se on suorastaan musikaali, kapellimestari aloittaa työnsä sovittaen ja kirjoittaen musiikkia. Musikaaleissa kyse on usein sovittamisesta. Orkesteri eli tuttavallisemmin bändi voi alkaa harjoittelun. Tuotantopuoli tekee harjoituslistat ja markkinointi aloittaa työnsä. Lavastaja ja pukusuunnittelija voivat päästää luovuutensa valloilleen (koko ajan ohjaajan kanssa neuvotellen). Ensimmäisessä lukuharjoituksessa esitellään tavallisesti lavastus ja puvut työryhmälle. Sen jälkeen puvusto alkaa ahertaa roolivaatteiden kanssa. Tarpeiston valmistaja toivoo tässä vaiheessa hartaasti, että suuritöiset tarpeiston osat olisivat jo tiedossa, vaikkapa joku supersuuri marsu. Lavastamossa tarvitaan puuseppää, maalaria, metallin työstämistä ja vaikka minkälaista taitoa. Esimerkiksi Aino A:n isot aaltopöydät eivät ole ostettu Ikeasta vaan ne on tehty mittatilaustyönä.

Harjoitusten alkaessa tarvitaan kuiskaaja-järjestäjää, joka huolehtii aikatauluista, istuu harjoituksessa kuiskaamassa, välittää kriisitilanteissa, huolehtii siitä, että kaikki ovat paikalla, kuuluttaa harjoituksen kulun…multitaskaamisen eli suomen kielellä moniosuorittamisen erinomainen esimerkki. Vaatteita sovitellaan ja kampaaja-meikkaaja suunnittelee pääasioita. Myös valosuunnittelija ja äänisuunnittelija pääsevät kokeilemaan suunnitelmiaan harjoituksissa ja luovivat usein ohjaajan vaatimusten ja omien näkemystensä ristiaallokossa. Jotain saman suuntaista tapahtuu näyttämöllä näyttelijän pääkopassa. Orkesteri saa uusia ohjeita, muutoksia on lähestulkoon aina luvassa, puhutaan sitten tekstistä tai musiikista.

Varsinainen esitys vaatii usein sekunnin tarkkuudella tehtyjä lavasteiden ja roolivaatteiden vaihtoja, mikä taasen vaatii näyttämöhenkilökunnalta kovaa ammattitaitoa. Oikeat tavarat pitää löytyä oikeaan aikaan oikealta paikalta. Aino A on taas hieno esimerkki siitä: huonekalut siirtyvät tarkasti ja nopeasti, skumppalasit (jotka tarpeistonhoitaja on pessyt ja täyttänyt kuplaveden ja omenamehun sekoituksella) saapuvat juuri oikealla hetkellä näyttelijän nenän eteen. Kun käännyn kansiokasan kanssa ympäri, on siinä aina joku tekniikasta vastaanottamassa kasaa. Muoviagave odottaa aina oikeassa nurkassa ja niin edelleen…
Esityksen ulkopuolella katsojaa palvelee ensin lipunmyynti, sitten narikka ja kahvio, joka on teatterikerhon valtakuntaa. Vahtimestari tarkastaa liput ja sulkee salin ovet, ilmoittaa siitä eteenpäin ja esitys alkaa. Siivoojat ovat huolehtineet siitä, että taloon on hyvä tulla. Huoltomiehet pitäneet huolta siitä, ettei katosta roiku sähköjohtoja ja viemärit toimivat. Toivottavasti en ole unohtanut ketään! Tällä kaikella haluan tietysti sanoa sen, että teatteri on iso työllistäjä. Haluan myös muistuttaa niitä nuoria, jotka haluavat työskennellä teatterin parissa, että mahdollisten ammattien kirjo on laaja.

Tällä viikolla, torstaina, osallistumme muistuttamaan julkisesti siitä, että suunnitellut muutokset työelämään vaikuttaisivat suuresti sekä alamme freelancereiden että vakituisesti kiinnitettyjen elämään ja toivomme, että muutosten vaikutukset tutkittaisiin tiheällä kammalla niin kuin sanonta kuuluu. Kulttuurin alasajo jättäisi yhteisöömme Colosseumin kokoisen aukon, jos vertaus riittääkään.

Toivottavasti katsotte seuraavaa esitystä uusin silmin. Tässä kuussa lapsiyleisön valloittaa Supermarsun tuleminen ohjelmistoon. Supermarsu pelastaa Itämeren silakat, joten ajankohtaisempaa aihetta tuskin löytyy. Tervetuloa myös Aaltoja!-festivaalille mm. kuuntelemaan Mirka Myllärin kuunnelmaa, lapsille on tarjolla satujen luentaa ja kaikille Eagles without Wings-superyhtyeen esiintymiset. Keskustelunurkassa voit kysyä sen kysymyksen teatterista mikä on aina askarruttanut.

Upeita syyspäiviä kaikille,
toivottaa Lise

 

 


Aino A -AinoAlaatuinen teatterielämys

Se on komeaa, uljasta, herkkää teatteria.

Mitä on rakkaus, miten ymmärtää rakkauden? Mitä rakastava tekee toiselle, mitä ei tekisi?
Tässä on yksi johtava ajatus Kotkan Kaupunginteatterin tuoreessa Aino A -näytelmässä. Nuo kysymykset vaan viiltävät paljon syvemmälle ja monimuotoisemmin kuin tavallisissa rakkauspohdinnoissa. Mutta tämä teatterikokemuskin on aivan ainutlaatuinen.
Aino A on komeaa, uljasta, herkkää teatteria, joka todella tekee syvän vaikutuksen katsojaan. Se on tarina kahdesta arkkitehdista, Alvar ja Aino Aallosta. Lahjakas Aino on se ”nainen menestyvän miehen takana”.

Näytelmä perustuu kotkalaisen kirjailija Jari Järvelän teokseen Aino A, joka pistää Alvar Aallon jakkaran tutisemaan. Kuinka paljon Alvarin tunnetuista ja ihailluista töistä kolmikulmaisesta jakkarasta Villa Maireaan olikaan Ainon suunnittelemia, ei Alvarin?
Kirjassa ja näytelmässä kuvataan Alvarin naisseikkailuja, rahasekoiluja ja hölmöilyjä ja Ainon pitkää pinnaa ja luomisvoimaa kaiken tuon keskellä. Niissä kuvataan Ainon taistelua oikeudesta tehdä työtään ja saada siitä ansaitsemansa arvostus.
Tässä kohtaa pitää muistaa, että Järvelän kirjan kerronta on fiktiota. Vaikka se perustuu Järvelän tekemään tutkimukseen, se on tulkintaa Aaltojen elämästä. Näytelmä, jonka Kati Kaartinen on käsikirjoittanut, on tulkintaa Jari Järvelän kirjasta Aino A.

Näytelmä kuljettaa katsojaa tunnetilasta ja oivalluksesta toiseen, jokaista katsojaa omalla tavallaan, jokaisen oman kokemusmaailman mukaisesti. Esitys pitää katsojan tiukasti mukana, ja se on myös hauska ja valoisa.
Kyseessä on huolella suunniteltu kokonaisuus: Aaltomaisen pelkistetyissä lavasteissa (kiitos lavastaja Lucie Kuropatovà) on alusta lähtien vahva puhutteleva viestinsä, ja näytelmään sävelletty musiikki tuo ihan oman ulottuvuutensa näytelmälle (kiitos säveltäjä ja kapellimestari Jouni Bäckström ja muusikot).
Alvar Aalto (Kalle Kurikkala) esittäytyy hieman peterpanina, koskaan aikuistumattomana, itsekeskeisenä, viehättävänä hahmona, jota on helppo rakastaa hurjasti ja samalla vihata munaskuitaan myöten. Esityksestä saa mielikuvan, että hän rakastaa vaimoaan, mutta tässä se tulee: Mitä on rakkaus, miten ymmärtää rakkauden? Mitä rakastava tekee toiselle, mitä ei tekisi?
Näytelmän tähti on Aino A (Miia Maaranen). Kiitos tuhannesti Miia! Ainoa A jää mieleeni ikuisiksi ajaksi: Huikean lahjakas nainen, joka joutuu tekemään kompromisseja niin äitinä kuin arkkitehtina ja on samalla tavattoman luja ja päämääränsä näkevä. Hänen vakavuutensa, pettymyksensä ja syvät surunsa viiltävät katsojan sydäntä, ja hänen komeat hetkensä ovat kerrassaan huimat.
Naisenhan ei katsottu olevan kelvollinen arkkitehdiksi, korkeintaan koristelemaan rakennuksia. Arkkitehdit saivat tilauksia vain, jos olivat sopivasti sukua tai muuten vaan kavereita tilaajien kanssa. Nämä ainakin ovat faktoja, ja niitä vastaan Aino A taisteli.

Mutta myös ne herkulliset sivuosat, voi että, oscarinarvoisia kaikki…
Aino A on useammankin vahvan naisen tarina. Wivi Lönn (1872–1966) oli ensimmäinen itsenäisesti omaa arkkitehtitoimistoaan johtanut naisarkkitehti Suomessa ja Ainon ihailema. Lönnin rakastettu oli kauppaneuvos Hanna Parviainen, ja tätä suhdetta ei hyvällä katsottu. Wivi Lönniä esittää Anne Niilola, ja hänen Wivinsä on jokaista kasvojen ilmettä myöten viisas, taistelunhaluinen, vihainen, syvästi pettynytkin. Wivikään ei mielestäni unohdu.
Kolmas vahva nainen on Aallon perheen juureva lastenhoitaja Anni (Lise Holmberg), jolla on jalat tiukasti maassa kiinni ja hyvä sydän. Tämä käytännöllinen, maanläheinen, rakastava ja välittävä nainen mahdollistaa sen, että Aino voi tehdä työtään. Annin katsomisesta tuli hyvä ja turvallinen olo.
Vahva nainen on myös Maire Gullichsen (Marika Huomolin), joka sijoittaa omaisuuttaan taiteeseen ja upeaan Villa Maireaan. Maire on kullanvärisine kutreineen häpeilemättömän estoton ja pitää peliä Alvarin kanssa Ainon nähden. Hänen riehakas hyväntuulisuutensa saa katsojat hymyilemään leveästi.
Mairen aviomies, vuorineuvos Harry Gullichsen (Kari Kukkonen) on ehkä näytelmän mainioin ja hellyttävin hahmo, jolle hiihtäminen on vallan tärkeä asia. Häntä kohtaan tuntee sympatiaa ja samalla sääliä -aviomiesressukka. Mutta mitä on rakkaus, miten ymmärtää rakkauden? Mitä rakastava tekee toiselle, mitä ei tekisi?
Aaltojen tarinassa on paljon kotkalaisuutta, esimerkiksi Gullichsenien tarina. Harry G:n isä Alexander Gullichsen toimi Gutzeitin Kotkansaaren tehtaanjohtajana. Perhe asui Meriniemessä, ja Alexanderin viimeinen leposija on Kymin kirkon hautausmaalla.
Osku Haavisto ja Antti Leskinen täydentävät neljän roolihenkilön voimin näytelmän hienoja suorituksia.

Haluan antaa tässä ylipitkässä jutussa lämpimät ja suuresti arvostavat kiitokset aivan kaikille, jotka ovat olleet mukana toteuttamassa Aino A -näytelmää. Ohjaaja Sini Pesonen: olet luonut teatterimme katsojille aivan mahtavan kokemuksen.
Niin paljon kuin olenkin teatteria nähnyt, mikään aiempi näytelmä ei ole jäänyt yhtä vahvasti mietityttämään minua, pistänyt hyvällä ja kiinnostavalla tavalla harmaita aivosoluja pitkäksi aikaa liikkeelle.
Tämä näytelmä kaikkine teemoineen on universaali. Toivon todella, että kotkalaiset löytävät sen ja että Aino A saa paljon katsojia myös muualta Suomesta.

 

 

 


Lisen blogi syyskuu 2023 :

Kaunista syyskesää kaikille! Kullanvärinen usva aurinkoisina aamuina, omenat, nurmikkojen vihreä ja meren syvä sini…Hiljalleen vaimeneva luonto, kun linnut lähtevät muuttomatkalleen. Meillä teatterissa on jo ensimmäinen ensi-ilta ollutkin ja seuraava tulossa. Olen mukana Aino Aallosta kertovassa näytelmässä, joten sen maailma on tutumpi. Marcus Aurelius oli ehkä antiikin Rooman sivistynein keisari, viimeinen kultaisen ajan keisareista. Hänen seuraajansa ja poikansa Commodus olikin sitten toisenlainen: julma, vainoharhainen ja mielipuolinen. Valloitussotia kävi Marcus Aureliuskin, toisella vuosisadalla ajanlaskun alun jälkeen etsittiin vielä lisää lebensraumia ja pohjoisen kansat kävivät yhä hermostuneemmaksi valloittajiin. Marcus päätti päivänsä epäselvissä olosuhteissa todennäköisesti Daakiassa sotaretkellä. En kyllä ihmettelisi, vaikka Commoduksella olisi ollut näppinsä pelissä.
Kuolema oli muistuttanut Ainoa itsestään jo silloin, kun Aino suunnitteli Paimion parantolan ruumishuonetta. Memento morin ei tarvitse olla ihmiselle mikään taakka tai tehdä kaikesta turhaa, se tekee meistä vain vihdoinkin tasa-arvoisia. Yksikään keisari tai presidentti ei ole siltä välttynyt. Tietysti Ainon kohdalla tulee miettineeksi, mitä kaikkea hän olisikaan vielä ehtinyt suunnitella, jos olisi saanut elää muutama kymmenen vuotta lisää. Tosin paljon hän ehti! Nyt hän on meille läsnä kirjoissa, näyttelyissä ja tässä näytelmässä ajatuksineen ja töineen. Tervetuloa Ainon maailmaan!
Teatterissa vietettiin Avoimien ovien päivää pari viikkoa sitten iloisissa merkeissä. Laulu raikui, esiteltiin taloa ryhmille ja saatiin maistiaisia syksyn ohjelmistosta ja grillimakkarasta. Kupla puhkesi…taas. Joskus ”ej vanhaan” puhuttiin kuplasta ja norsunluutornista, kun oli tarve puhua negatiiviseen sävyyn teatterista. Ajat ovat siinäkin asiassa muuttuneet. Siihen on tarvittu luovuutta ja aivoriihiä, kokeilua ja ajoittain on varmasti ajettu ojaankin, ja tämä tietysti koskee koko esittävän taiteen muutosta koko maailmassa, ei ainoastaan Suomessa. Ja kuten aina, muuttuva maailma asettaa vaatimuksen valppaudesta, sillä ajatuksettomassa muutoksessa piilee aina vaaroja. Sanotaan, että diktaattorit nousevat historian murroksista. Murtuneen kallion railosta nousee pieni hiisi, takoo lakeja, jotka rangaistusten uhalla sitovat kaikkia kansalaisia ja sitten mennään. Kuinka monta kertaa se onkaan ihmiskunnan historiassa nähty. Ja kuka menee silloin hiidelle sanomaan Memento mori? Hiisi vastaa vain ”puhu itsestäs” ja heittää vankilaan. Siinäpä kuplaa kerrakseen.
Taas eksyin jonnekin kauas, vaikka lupasin itselleni kirjoittaa hauskan ja kuplivan blogin ilman historian ja nykypäivän painoa. Puolustuksekseni sanon, että silloin kun on silmälasit nenällä, on niin kovin vaikeaa olla näkemättä syksyn tummia pilviä. Pitäisi vain keskittyä siihen kultaiseen usvaan. Eräs pieni miesoletettu Korean niemimaan pohjoisosasta kiiltävine rasvaletteineen matkustaa parhaillaan panssaroidussa junassa kohti Moskovaa. Polttaa tupakka, juo punaviiniä ja syö niin kovasti rakastamaansa emmentaljuustoa. Muistaako joku Kairorevyyn parinkymmenen vuoden takaa? Meillä kyseinen hahmo (tosin silloin vallassa oli hänen isänsä), esitti unohtumattoman kappaleen Final countdown. Kesken kappaleen lavalle tuli rakettipukuun pukeutunut näyttelijä (allekirjoittanut), esitti spektakulaarisen ulostulon raketin räjähtäessä ja esitti musiikkia Twin peaks-sarjasta. Olen edelleen sitä mieltä, että se on yksi muistorikkaimpia ja tärkeimpiä roolisuorituksiani, puhumattakaan siitä, kuinka mahtava lasipallo meillä oli käytössä, ikävä kyllä. Muistan vieläkin, millaista oli pujottautua rakettipukuun. Silloin tunsin tekeväni jotain maailmanrauhan hyväksi. Toivottavasti kaikki nyt tunnistavat ironian. Tässä ajassa se täytyy laittaa ainesosien luetteloon purkin kylkeen, muuten hiisi perii.
Jope Ruonansuu esitti ”räppiä” tv-ohjelmassaan otsikolla Aattele ite. ”Aatelkaa” kuinka Jope onnistui huumorin keinoin kiteyttämään jotain niin tärkeää ja olennaista. Teatteri on ajattelun keskittymä, silloinkin kun kyseessä on viihde, jos se nyt täytyy nyt erikseen määritellä. Tarkoitan sitä, että siellä kokoontuu ihmisiä ajattelemaan, tekemään ja katsomaan yhdessä. Seinät ovat vain sitä varten, että muuten olisi ainakin Suomessa suurimman osan vuotta kylmä istua pitkään paikallaan. Seinät myös pitävät äänen sisällään, ettei koko Kotkansaaren tarvitse kuunnella, jos sattuu olemaan hiljaisuuden ystävä tai muuta tekemistä, johon täytyy keskittyä.
Tänä uuskielen ja uuskäsitteiden aikana on hyvä kohta myllätä kaikkia muita ajatuksiakin. Huolellisesti, ettei pesuveden mukana mene mitään arvokasta, vaikkapa ajatuskiteytymä Memento mori. Se on kahdentuhannen vuoden aikana todettu arvokkaaksi ja hyväksi, joten tutkitaan sitä, edelleen. Kehrätään sitä ajatuksissa, aatellaan. Kokoonnutaan yhteen aattelemaan.
Syksyn tapahtumia ja ajatuksia ilolla odotellessa,

Memento,

Lise


Ulla-Maija Sievinen:

Aviopari risteyksessä
ja mitä sitten tapahtuu

Hmmm aika yleinen tuo lähtökohta, moni varmaan mietti katsomossa Risteys-näytelmää katsoessaan. Ja tämän havainnon tehtyään seurasi yhä kiinteämmin, mitä näyttämöllä tapahtui.
Niinpä, näinhän se usein käy: keski-iän alla pitkään yhdessä olleen parin toinen osapuoli törmää tilanteeseen, jossa huomaa, että toisen kanssa ei ole pitkään aikaan voinut puhua, turhautuminen iskee päälle monelta rintamalta, seksi on tylsää. yksinäisyys painaa niskaan, vaikka toinen onkin siinä vieressä tai sitten ei ole vieressä, vaan työssä ja muualla omissa kuvioissaan.
Yhteiset rutiinit alkavat maistua ikävälle. Aikaa sitten koetut epäoikeudenmukaisuudet nousevat mieleen. Ja sitten tämä turhautunut nainen tapaa miehen, joka alkaa loistaa hänen mielessään ihmeellisenä ja ihanana. Vaikka hän ei itse asiassa tiedä tuosta miehestä juuri mitään, lähinnä sen, että mies on naimissa ja hänellä on lapsia eikä hän halua erota.
Ella Mustajärvi ja Mikkomarkus Ahtiainen ovat huikeita näyttämöllä. Heissä on tuskaa, kipinää, toivoa, halua lopettaa, halua jatkaa, syytöstä ja taas kerran toivoa. Heidän repliikkiensä kautta koko tilanne kuoriutuu kerros kerrokselta, ja keskustelut keittiössä muuttuvat jännitysnäytelmäksi.
Se on (jälleen kerran?) nainen, joka käynnistää tämän keskustelun monien unettomien öiden jälkeen. Ensin mies ohittaa hänen lauseensa ja suosittelee brandya tai muuten vaihtaa aihetta. Sittemmin mies alkaa kuunnella.
Mies ja nainen opettelevat sanoittamaan sitä, mitä oikeastaan elämältä ja toisiltaan haluavat. Ei tunnu siltä, että nainen välttämättä haluaisi jättää miehensä, vaan oikaista monia asioita.
Kun he tanssivat, läheisyyden tunne palaa hetkeksi kosketuksen kautta. Kosketus on usein kohtaamista, vaikka asiat tuntuisivat sekavilta.
Koko tunteiden vuoristoradan nousuissa ja laskuissa on kyse toivosta ja taistelusta toivon säilymiseksi. Kumpikin oppii itsestään ja toisesta uusia ja tärkeitä asioita. Mutta ne ovat joskus vaikeitakin asioita.
En kerro, miten tässä lopulta käy. Kannattaa mennä katsomaan, miten tämä arjen jännitysnäytelmä etenee ja mihin se johtaa.
Risteys nähdään Kotkan Kaupunginteatterissa Suomen kantaesityksenä. Käsikirjoitus on brittiläisen David Eldridgen tekemä ja ohjaaja Sami Hokkasen valinta Kotkaan. Lavastus on Lucie Kuropatovan ja pukusuunnittelu Kati Kamppisen.

 


Kaakon teatteripäivät 19.5.2023
Hanna Helavuoren huima alustus keskustelulle:
”Kadotettua ääntä etsimässä”

 

Kaakon teatterit kokoontuivat Kotkassa, ensimmäistä kertaa pandemian jälkeen. Edellisen kerran kokoonnuimme juuri ennen sen puhkeamista. Jälleen näkemisen ilo oli suuri. Referoin tässä Hanna Helavuoren alustusta Kaakon teatteripäivillä. Sen pohjana oli teesejä ja väittämiä, joista rönsyili ajatuksia, joita olen myös kirjannut. Toivon, että Hannan erinomainen esitys jää näin kollektiiviseen, immateriaaliin muistitikkuun jollain tavalla, vaikka kirjaamani on vain pintaraapaisu runsaasta materiaalista. Moni väittämä oli juuri niin avoin ja provokatiivinen, kuin kunnon keskustelun siemeneksi tarvitaankin. Siksi tekstissä on omia rönsyjäni, ei voi mitään…
Teatteri ja keskustelu siitä on silta ihmisten välillä. Se on liitetty osaksi aineetonta kulttuuriperintöä Unescon toimesta 2003. Siis meillä on 20v.-juhlat tänä vuonna! Unescon mukaan tämä perintö on tärkeää säilyttää tuleville sukupolville. Siis missä tilassa on taidepuhe tässä yhteiskunnassa, nyt? Esseisti Heidi Backström on 2017 pohtinut kysymystä siitä, miksi kulttuuria tehdään, ja mistä sellainen kysymys edes kumpuaa. Ihminenhän on kulttuuri, kielet, historia, tapa olla, perinteet, itsensä ilmaiseminen…”Miksi kulttuuria tehdään”-kysymys kumpuaa mitattavuuden vaatimuksesta, ja se taas hyötyajattelusta, siitä, että kaikki pitäisi olla mitattavissa lukuina. Arvo mitataan hinnassa ja hyödyssä. Eli kun tämä kysymys tehdään, paljastaa se taustaltaan tämän ajattelun. Arvopuhe on saanut väistyä markkinapuheen tieltä.
Katsotaanpa hiukan minkälainen mediamaailma meitä ympäröi: sensaatiokeskeisyys, klikkijournalismi (arvo lasketaan klikkauksissa), provokaatiot, vanhat haamut, mustavalkoisuus, kuinka monta tähteä…Samalla esitysten lukutaito on kadoksissa. Eli huomio keskittyy näihin lueteltuihin, usein toissijaisiin tai vain välineellisiin asioihin. Samalla taidepuhe luo todellisuutta ja käyttää näin valtaa. Aina on hyvä muistuttaa, että sana kulttuuri tulee latinan sanasta cultura, viljellä. Meillä on kirjoittamisen kulttuuri, lukemisen kulttuuri ja ajattelemisen kulttuuri eli viljely. Ainakin oli. Vielä sitä ei ole ulkoistettu.
Elämme ”post-koronan” aikaa. Maailma on taas auki, ihmiset liikkuvat ja markkinat jauhavat voittoa. Tämä on kuin pysähdyksen jälkeinen myräkkä, jossa kaikki haluavat takaisin menetetyn tulon ja mielellään vähän siihen päälle. Missä on riemu siitä, että teattereihin taas pääsee? Missä on livekatsomisen kulttuuri? Jos puhutaan puhtaasti tarinankerronnasta, on etuoikeus siihen selvästi siirtynyt teatterilta elokuviin ja sarjoihin. Mutta teatteri on paljon muutakin kuin tarina. Siksi olisi ensiarvoisen tärkeää avata yleisölle koko esityksen lukemisen taito ja ilo. Taustojen avaaminen, mitkä ovat kerronnan ja ajattelun keinot juuri tässä teoksessa, se suuri kysymys: miksi juuri tämä teos on tehty? Missä on se ihana reflektoimisen eli funtsimisen tila, johon hyvä esitys vie? Reflektio on muuttunut juupas-eipäs väittelyksi somessa, joka helposti johtaa someraivoon. Se taas poistaa mahdollisuuden järkevään argumentointiin, joka johtaa siihen, että keskustelu loppuu siihen. Funtsimisen tappioon. Ehkä olisi hyvä funtsia, milloin kuunteleminen ja keskustelu lakkasi?
Tällä hetkellä tulevaisuus tuntuu yhdeltä suurelta huolimöykyltä. Sen kohtaamiseen tarvitsemme välineitä: voisiko teatteri olla yksi niistä? Vaikka siten, että esityksestä kotiin mennessä hengittää syvää ulkoilmaa, näkee taivaan ja kuulee ympäröivät äänet…ja ajatukset ovat mukavasti myllertyneet, tuntuu siltä, että on osa jatkumoa, historiaa, elämää, elonkehää. On kokenut sen sillan toisten ihmisten luo. Keskustelu pitää saada takaisin esityksen ympärille: missä ovat teatterin erätauon eli väliajan keskustelut? Tai jälkilöylyt?
Kulttuurista kirjoittamisen näivetyksen diagnoosi on printtimedian alasajo ja keskittyminen. Maailma on muuttunut. ”Vain boomerit lukee printtejä”. Haluaako kukaan silti Kajavaakaan takaisin? Tämän kysymyksen takana on tietysti se, että haluaako kukaan takaisin niitä näkymättömiä hierarkioita ja rakenteita (lue vallankäyttöä)? Kaikilla aloilla niitä pyritään nyt tekemään näkyviksi ja tarvittaessa purkamaan. Miksei kulttuurissakin? Omasta elämästäni lisäisin tähän, että kun pronssikaudella olin Kajavan kriitikkoseminaarissa Ylessä, hän painotti sitä, että kulttuuritoimittajan tärkein tehtävä on ns. puffi. Se, että on aina kulttuurin puolella. Tässä kohtaa on hyvä muistaa Ralf Långbackan elinikäistä ja väsymätöntä työtä tiedon ja perinteen ylläpitämiseksi teatterin viljelyn saralla.
Teatterin tekemiseen liittyy julma preesens, tämä taidelaji ei ole myöhemmin löydettävissä (tallenne ei koskaan vastaa esitystä). Sama teos jossain toisessa teatterissa tai tilassa on toinen teos: tekijät ovat toiset, tulkinta on toinen. Isoon muutokseen kuuluu myös keskustelu tekoälyn roolista: jonain päivänä se saattaa tehdä tekstejä ja luoda ohjauksia. Sen luoneilta tutkijoilta on jo tullut vakavia varoituksia: tekoäly jostain syystä kääntää keskustelun nopeasti tuhoamiseen. No, onhan se ihmisen luoma, ja ihminen mielellään luo aina peilikuvaansa. Onko tekoäly pimeän ytimemme peilikuva? Tutkijoiden mukaan nyt olisi pidettävä funtsimistauko. Keskustella.
Teatteri saa aiheuttaa raivoa, ja sitä se on aiheuttanutkin, totta vie. Osaammeko me altistua ja käsitellä raivon tunnetta? Meneekö defenssi heti päälle ja jalat vievät väliajalla muualle? Sekin on sallittua, tosin laiska ratkaisu. Eräs kirjadivarin pitäjä sanoi, että hän lukee aina kirjat loppuun, vaikka kuinka tekisi mieli jättää kesken. Sanoi sen kannattavan, aina. Olemmeko me tyhmistymässä, oikeasti? Vai laiskistumassa, vai meneekö aika johonkin muuhun? Tunnistammeko laadun?
Jokaisella kaupungilla on oma mikroilmastonsa, ja teatteri on osa sitä. Verorahoilla kaupunki pitää yllä mikroilmastoa, eli olemisen moninaisuutta. Helavuori kävi Vellamossa ja oli erittäin vaikuttunut Kohtalona Ruotsinsalmi-näyttelystä. Kotkan historia on vahva osa Suomen historiaa, ja Vellamo avaa sen vierailijalle. Kun myöhemmin risteilyllä ajoimme veneellä Ruotsinsalmen läpi, vieraileva luennoitsijamme oli hyvin vaikuttunut historian siipien havinasta. Ja siitä että Ruotsinsalmi on niin kapea…Niinpä, siinä ei juuri ohiteltu taistelun tuoksinassa.
Kotkassa siis vietettiin idearikas ja hieno teatteripäivä, Kairossa syötiin ja kuunneltiin jo kulttiasemaan noussutta bändiä Eagles without Wings (eli Kotkan poikii ilman siipii) ja lopuksi risteiltiin Vikloilla. Huima päivä, näyttämönä Kotka.

 

Ajatuksia kirjasi, referoi ja rönsytti
Lise Holmberg
Näyttelijä
Kotkan teatteri

 

 

 

Lisen blogi 05/2023 :

Lisen toukoblogi 23

Jos George Orwellin romaani 1984 on yhä lukematta, nyt olisi aika lukea se. Päivän Iltalehdestä osui silmiini Sanna Ukkolan kolumni (5.5.), jossa hän kommentoi klassikkotekstien uudelleenkirjoittamista. Sekin kannattaa lukea. Huomasin, että olen varmasti kirjoittanut elämässäni niin paljon ajatusrikoksia, että tässä on hyvät mahdollisuudet päästä eläkepäiviksi valmiin ruuan ja selkeän päivärytmin piiriin. Eikä se ole palvelukeskus. No, eipähän tarvitse maksaa jokaisesta vessapaperirullasta erikseen.

Elämme odottavassa ilmapiirissä. Ennen kaikkea odotamme sodan loppumista, mutta täällä rajojemme sisäpuolella odotamme reformeja ja sitä, mitä erilaisista pöydistä nouseekaan. Monen asian eksistenssi on mietinnän kohteena, eikä vähiten se, mitä itse humanistina edustan. Toivoisin, että muistaisimme mistä kaikesta ihminen koostuu: Ei vain lihasta ja luista ja pankkitilistä, vaan myös aivoista ja jostain sellaisesta, mitä on vaikea määritellä: ajatukset, tunteet, äly, sielu…

Kuvittelen, että jo luolissa asuessaan ihmiset huvittivat toisiaan nuotion valossa tanssimalla ja vääntelemällä naamaansa. Hyppäsivät nurkan takaa ”pukeutuneena” hassunhauskaan turkikseen tai pensaaseen, ja alkoivat ääntelehtiä. Lisäksi oli vakavia seremonioita, jotka liittyivät henkimaailman juttuihin. Tästä perinteestä sitten syntyivät antiikin kreikkalaisten Dionysos-juhlat kulkueineen ja esityksineen, antiikin Rooman jatkaessa tragedioiden ja komedioiden perinnettä. Uskonnolliset perinteet kehittivät omat esityksensä ja kulkueensa ja teatterin historia jatkui. Me olemme osa tuota pitkää, pitkää perinneketjua. Suomessa meillä on vahva laitosteatterin ja harrastajateatterin perinne kesäteattereineen.

Näyttelijäliitto (ennen Suomen Näyttelijäliitto) täytti 110 vuotta. Juhlaseminaarissa Tampereella pohdittiin sitä, mitä näyttelijän ammatti tulee olemaan tulevaisuudessa. Freelancerin työnkuva ja audiovisuaalisen kentän työt tulevat olemaan yhä vahvemmin osa näyttelijöiden elämää. Mieleen jäi vahvasti huomio siitä, että yhteiskunnan tukemat järjestelmät ovat sitä varten, että kriisitilanteissa perinne jatkuu ja selviää tulevaisuuteen. Ukrainassa teatterit ovat toimineet sodan keskellä, jotta ihmisillä olisi hetkeksi mahdollisuus unohtaa todellisuus. Englannissa 1600-luvun alkupuoliskolla teatterit suljettiin kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Ajatelkaa, mitä olisimme jääneet paitsi, jos perinne olisi silloin katkennut. Suomeen implementoitiin (hieno sana, tarkoittaa vahvistamista) vihdoin laki tekijänoikeuksista monen mutkan jälkeen, mikä tarkoittaa sitä, että meillä aletaan toimia siten, kuin Euroopan muissa maissa on toimittu jo pitkään. Eli tekijä saa työstään asianmukaisen palkan.

Olen näissä blogeissa etsinyt tuntemuksia teatterityön sisältä. Juhlaseminaarissa joku sanoi, että hienoin hetki näyttelijäntyössä on se ”pieni musta hetki, kun esitys on loppunut ja valot sammutettu, juuri ennen kuin aplodit alkavat”. Työ on tehty ja siitä saa kiitoksen. Tarvitsemme yhdessäoloa, tunnetta siitä, että olemme osa pitkää jatkumoa. Osa historiaa. Tahdon tällä kaikella sanoa, että esittävä taide on ihmisen perustavanlaatuinen osa ja tarve, ei mitään ylimääräistä höttöä. Sen lisäksi, että on tärkeää katsoa eteenpäin ja valmistautua uudistumisen haasteisiin, on tärkeää myös katsoa taaksepäin ja ymmärtää, mistä on tullut. Eihän perinteitäkään voi murtaa, jos ei tiedä, mitä uudistaa.

Jokaisella kaupungilla on oma runkonsa ja kudelmansa, mistä ehjä ja toimiva yhteisö syntyy. Siihen kuuluu kaikki ihmiselämän osat ja ikäkaudet. Osa ihmisyyttä on nauru ja itku, ajatukset ja niiden käsitteleminen, tunteet ja viihde. Osa sitä kudelmaa on esittävä taide, teatteri, konsertit, kaikenlaiset esitykset ja tapahtumat. Tässä jauhan itsestäänselvyyksiä, kyllä, ihan ärsytyskynnykselle asti. Nyt vain tuntuu olevan se hetki, kun joka paikkaan haluaisi liimata post-it lappuja, joissa lukee ”muistakaa ihmisyys” tai ”muistakaa monimuotoisuus”. Yhden agendan maailma on kova, tylsä ja tappava.

Näistä ajatusrikoksista varmaan pääsenkin jo hoitoon.

Toivon teille rakkaat katsojat lämmintä ja hienoa kesää. Kiitos aplodeista, kiitos lämmöstä.

Me palaamme syksyllä Aino A:n sydäntä lämmittävän ja liikuttavan ja lämpimästi huumoria sisältävän tarinan parissa. Suosittelen kesälukemiseksi Jari Järvelän Aino A:ta ja Olavi Heinon 100 Kotkan kauneinta taloa-kirjaa. Arkkitehtuuria!

 

Teidän ex-Ruusunne

 

Lise

 

Ulla-Maija Sievinen:

Sata salamaa ja nuorta vahvaa voimaa

Monet aikuiset haikailevat nuoruutensa perään, sillä sehän oli niin ihanaa aikaa. Taitaa vaan monesti aika kullata muistot.
Nuoruus ei ole helppoa aikaa, ei nykyään eikä ennen. Tämän päivän nuorilla on tämän ajan kipupisteet, vaatimukset ja pelot, ja niissä onkin tekemistä. Mutta nuorilla on myös omat voimansa ja selviytymisen keinonsa. Suosittelen vahvasti Sisko, tahtoisin jäädä -näytelmää kaikenikäisille yli 12-vuotiaille!
Näytelmä perustuu samannimiseen nuorisoelokuvaan vuodelta 2010. Nimi on Pelle Miljoonan biisistä Moottoritie on kuuma.
Näytelmän Emilia (Noora Pirinen) on kiltti perhetyttö, kympin tyttö koulussa ja urheilijalupaus. Emiliaa alkaa ahdistaa hänen mielestään ”liihottava” äitipuoli. Kun Emilia ystävystyy mustiin pukeutuvan, upeasti meikatun ja rajoja rikkovan Siirin (Selja Kivekäs) kanssa, perhetytön käytös muuttuu. Kuvaan tulevat alkoholi, valehtelu ja karkailut, ja hänen elämänsä tärkeät aikuiset ovat pulassa ja ymmällään.
Molemmat nuoret näyttelijät ovat kerrassaan huikeita. He eivät esitä, he elävät Emilian ja Siirin tarinaa, he ovat nuoria omassa kriisivaiheessaan. He koskettavat katsojaa: heissä on sellaista voimaa, herkkyyttä ja raikkautta, jota on mahtavaa katsoa.
Kun he laulavat Sata salamaa iskee tulta, on vaikea olla laulamatta mukana. Vanha Vicky Rostin biisi iskee tähänkin aikaan.
Tärkeä, maadoittava henkilö Emilialle ja koko näytelmälle on Empun pikkusisko Elsa (Seela Vänskä). Hän kommentoi siskonsa elämää ja tekemisiä päiväkirjaansa, ja samalla kuullaan kaukana asuvan äidin kaipuusta ja siitä hämmennyksestä, jonka isonsiskon muuttuminen aiheuttaa. Hän on niin raikas ja luonnollinen, että on helppoa ymmärtää sisarusten ystävyyden syvyyttä.
Näiden nuorten tarinoita katsojat jäävät varmasti pohtimaan. Emilian tarina saa kaarensa, mutta entäpä Siiri? Hänen sisällään roihuavat sadat salamat, raastava kipu, joka saa satuttamaan toisia ja samalla itseään, joutumaan vaaratilanteisiin tai iskemään -ainakin hetkeksi- Emilian hylkimän poikaystävän. Mikä tuon ahdistuksen takana on, mitä Siirille tapahtuu, sitä jää miettimään. Ja sitä onkin nuorten ja aikuisten hyvä miettiä.
Miettiä sopii myös sitä, miten aikuiset tässä toimivat, oikeinko vai ei? Isän (Thomas Pryke) kasvoilta välittyy tuska, joka jää kuvana sieluun. Aikuisen on vaan joskus niin vaikea ymmärtää nuorta, vaikka kuinka haluaisi. Aina ei kodeissa kyetä keskusteluun.
Tämä näytelmä ei ole juurikaan humoristinen, mutta siinä on paljon toivoa ja valoa.
Ei voi kuin kiittää näytelmään ohjaajaa Ninni Suntiota. Hän ja apulaisohjaaja Jyrki Koskimies ovat onnistuneet johdattamaan nuoret komeaan teatterin tekoon. Jokainen nuori -ja myös aikuinen-näyttämöllä osaltaan vaikuttaa siihen, että näytelmä on aitoa elämää ja koukuttaa katsojan totaalisesti.
Olin mukana tämän näytelmän teosesittelyssä ensi-iltaa edeltävänä maanantaina. Niissä kannattaa käydä. Nuoret näyttelijät -joita on peräti pitkälti toistakymmentä- kertoivat, että treenejä on ollut paljon, mutta porukka on mahtava ja yhteishenki hyvä.
He myös kertoivat, että nuorisoteatteri on auttanut esiintymisjännitykseen koulussa ja rohkaissut puhumaan ihmisten kanssa.
Kotkan Nuorisoteatteri tekee upeaa työtä. On hienoa, että ”emoteatteri” eli Kotkan Kaupunginteatteri antaa näyttämön heidän esityksilleen. Toivon mukaan näin saadaan myös uutta, nuorta teatteriyleisöä.

 

 

 

 


Ulla-Maija Sievinen:

Tunteiden tyrskyä avaruusaluksella

Olipa taas kiva päästä ravintola Kairoon katsomaan ja kokemaan teatteria! Pienin muutoksin Kairo on tullut avaramman oloiseksi.
Juho Mantereen käsikirjoittama Toksinen kabaree on ilahduttavalla tavalla omansalainen. Siinä hypätään kippurassanauramisesta ja hupiäänestyksistä syviin vesiin, suoraan suurimpien moraalisten ja inhimillisten kysymysten syövereihin. Ja se toimii.
Tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuteen. Maapallolla eläminen on käynyt toksiseksi eli myrkylliseksi, ja joukko ihmisiä on lähtenyt avaruuteen Tähtihiisi-nimisellä aluksella. Tarkoitus on lennähtää kohti ”rakkauden punaista planeettaa” Marsia ja aloittaa siellä uusi elämä.
No ei se tietenkään ole niin helppoa. Alusta ohjaa tekoäly, mutta ihminen tekee siinä osansa, ja sitten uhkaa tilanne, jossa pian happi loppuu ja vintti pimenee.
Viihde on ihmisen keino olla ajattelematta karuja asioita. Niinpä aluksella pistetään pystyyn improvisaatiokisa, johon yleisö saa keksiä improvisaation tapahtumapaikkoja ja esineitä.
Tässä kohtaa voi vain ihmetellä, miten omituisista aineksista näyttelijät Mirka Mylläri, Ella Mustajärvi ja Eeva Hautala kehittävät huimia esityksiä.
Sitä oli ilo katsella ja hämmästellä. Sitten yleisö vielä pääsi äänestämään, kuka veisi kisassa voiton. Toinen esityksen äänestys oli jo kerrassaan kohtalokas.
Muuten Mirka esitti aluksen mekaanikkoa, Ella navigaattoria ja Eeva tiedeupseeria.
Äänestysprosentti oli nyt Kairossa sellainen, että monissa oikeissa vaaleissa se olisi saanut aikaan silkasta onnesta pyörtymisiä. Toivottavasti eduskuntavaaleissa tällainen ihme toteutuu… ainahan sitä toivoa voi.
Jokainen esitys on siis erilainen. Tämä tarkoittaa tietysti sitäkin, että esitys kannattaa katsoa moneen kertaan, tuoda vaikka eri kavereita katsomaan.
Näyttelijöitä on vain viisi, mutta tuntuu kuin heitä olisi kaksinkertainen määrä.
Edellä mainittujen naisten lisäksi kisojen viihteellistä juontajaa esitti Kalle Kurikkala ja epätoivoisessa tilanteessa ratkaisuja etsivää kapteenia Seppo Merviä.
Koko porukka ansaitsee kiitokset. Yleisö selvästi viihtyi ja osoittikin sen. Kaikki laulavat todella hienosti, minkä todisti minua pöydässä vastapäätä ollut, musiikkiin hyvin paneutunut nainen.
Ja se bändi, sehän on Kotkan musiikin kuohukermaa, oikein vaniljasokerilla maustettua: Harri Hate Heininen, Jonas Mäki ja Wiljami Salminen. Ei voi kuin ihailla.
Jos yhden asian tästä projektista muuttaisin, niin nimen Toksinen kabaree. Tämä esitys ansaitsisi houkuttelevamman nimen, jossa ei olisi tuota monille ihmisille täysin tuntematonta sanaa.
Pienenä vinkkinä vielä tuleville katsojille: Kairoon kannattaa saapua hyvissä ajoin, sillä paikkoja ei ole merkitty.

 

 


Lisen blogi maaliskuussa 2023

Toksikoblogi: Toksinen Kabaree!

Tuon tuosta tupsahtaa eteen joku uusi sana tai käsite. Ensin täytyy miettiä mitä se on suomeksi ja sitten mitä sen taakse on koottu. Tulee koko ajan uusia asioita ja niiden ymmärtämistä helpottaa, jos niillä on joku nimi. Ja toivoa sopii, että sisällöstä on jonkin sorttinen yhteisymmärrys. Keskusteltavaa ja mietittävää riittää. Tikkana saa olla, että haastaa omaa ajatteluaan ajan hengen mukaan. Teatteriesitys voi parhaimmillaan haastaa omaa ajattelua. Ei saarnaa vaan tökkii. Houkuttelee nauramaan itselle ja vähän muillekin. Kairossa. Voi myös valita, että unohtaa uusien asioiden rullan ja viihtyy.
Keskustelu siitä, mille saa nauraa (tai siis mille voi nauraa loukkaamatta tai kiusaamatta ketään) käy kuumana. Jokaisella on oma huumorintaju, ja on ihmisiä, joita ei naurata mikään (eikä siinäkään ole mitään ihmeteltävää). On olemassa huumorin alalajeja, joiden pelätään kuolevan sukupuuttoon, kuten ironia tai musta huumori. Voiko vitseillä vahvistaa aggressiivisia tai ilkeitä narratiiveja (se on sitä, kun jauhamalla tarpeeksi samaa tehdään siitä totuus tai väännetään ilkeää vitsiä työkaverista ja sitten viattomasti sanotaan että ”hei se oli vitsi etkö huumoria ymmärrä?”). Mikä on blondivitsien tai saamelaissketsien vaikutus? Tarkoitus? Mikä on kansanperinteen ja historian rooli tässä keskustelussa, pitääkö alkaa puhdistaa kansanperinnettä tai kitkeä historiasta ikävät asiat pois? Kalevalastakin jätettiin herkullisia pätkiä pois editointivaiheessa, olen lukenut jostain…Katse pitäisi suunnata tulevaisuuteen, mutta suunnataanko se tässä asiassa liikaa menneisyyteen? Henkilöpatsaista ja muistomerkeistä saa tietysti sulatettua hyvää metallia…Siitä puheenollen ja poistetuista patsaista: ”Vaikeaa kulttuuriperintöä voi kehystää taustatiedolla tai uusi julkinen teos voi kommentoida sitä.” Näin kiteyttää Elina Räsäsen kolumni Yliopisto-lehdessä 2/23. Ja juuri näin tekee Toksinen kabaree: laittaa limittäin huumorin keinoin elämän satuttavat käytännöt, viihteen ja elonkehän kuolinkouristukset. Se kommentoi. Mikä kakku!
Hops. Pysytäänpä nyt teatterissa, ja yritän pysyä tässä päivässä eli korkeintaan eilisessä, jolloin olin Kairossa viihtymässä Toksisessa Kabareessa. Kabaree on vaarallinen laji. Hitlerin johtamassa Saksassa näyttelijä pääsi helposti hengestään, jos teki vain työtään kabareessa, mihin kuuluu lajina yhteiskunnallisten asioiden ja vallanpitäjien arvostelu rankalla kädellä ja isolla naurulla. Diktatuurissa se on vapauttavaa ja helpottavaa, saa hetken vetää henkeä. Revyy jatkaa samaa perinnettä. Entä sana toksinen eli myrkyllinen? Sillä sanalla etsitään sellaisia mekanismeja, jotka levittävät tuhoavaa käytöstä ihmisten kanssakäymisessä. Siinä on työmaata kerrakseen.
Toksisessa Kabareessa ihmiskunnan metaforana on avaruusalus, jolla ihmiskunnan on määrä siirtyä Marsiin, kun maapallo on tehty asuinkelvottomaksi. Aluksessa ei ole paljoakaan porukkaa (mutta silti liikaa, koska happea on rajallinen määrä ja bändikin vielä), mutta ihmissuhteiden toksisuus leviää sielläkin kuin pandemia. Tekoälyn ja aluksen toksisen kapteenin vastapoolina on VIIHDE isolla vaihteella: kilpailuja, tanssia, musiikkia, improa, arpomista! Kuka putoaa? Kuka voittaa? Ei varmasti ole sattumaa, että viihteessä kilpailut ovat päivän sana. Roolipuvuissa tai vähissä vaatteissa, studiossa tai jossain eksoottisessa kohteessa. Tässä siis avaruusaluksessa ja vaatteet päällä (oliko tämä spoileri?) ja äänestääkin saa! Ihanaa olla julma! Muistatteko antiikin Rooman keisarien peukut? Amfiteatterissa se merkitsi elämää tai kuolemaa haavoittuneelle gladiaattorille (se luki työsopimuksessa). Ei tullut työterveydenhuolto enää hätiin. Turha soittaa viimeisillä voimilla kännykällä hätänumeroon ja jonotella musiikkia kuunnellen siinä areenalla eli hiekalla retkottaen. Huomaatteko, kuinka moni asia meille on periytynyt antiikin Roomasta, niin kuin tämä peukutus.
Aluksen kapteenista tuli kovasti mieleen näytelmäkirjailija August Strindberg (ei Strandberg, ei sukua Christofferille), siinä vasta toksinen mies! Anteeksi henkilö! Hän kulutti valtavasti aikaa mietiskellen vaimonsa, Siri von Essenin (kasvoi muuten tuossa Loviisan ja Porvoon välimaastossa, Jakarissa) luonteenpiirteitä varsin toksisesti. Vaan tästä myrkystä kehittyi turkasen hyviä näytelmiä!
Käsiohjelmaan voi halutessaan ruksia erilaisia toksisia asioita. Ihmisten oma vika, että lista on pitkä…siinä nauramisen lomassa saa itsensä kiinni monta kertaa. Tärkeintä on se, että haastaa itsensä ja ajattelee. Saarnaamatta muille. Kaiken voi kieltää, sensuroida ja polttaa roviolla (tai sulattaa), mutta silloinhan me emme opi yhtään mitään ja sama ilmiö putkahtaa esiin alle sadan vuoden sisään uudessa puvussa. Tutkitaan omia myrkkyjämme. Voi että se kirpaisee…Mutta ihanaa, se on kuin avantouinti, jälkeen päin on niin ihana olo. Improvisaatio on hyppy avantoon. Menkää avantouinnille Kairoon kokemaan Toksinen kabaree, ja hurjan hyvien kollegojeni sekä ihanan bändin matka avaruuteen!
Taas otin riskin ja kehuin omaa työpaikkaani eikä kukaan huomannut.

Teidän mitä suurimmassa määrin jäävi

Lis. Hbg (varastin tämän Augustilta. Hän allekirjoitti kirjeensä Aug. Sbg. Makeeta.)

 


Ulla-Maija Sievinen:

Ihmissuhdedekkari Kissa kuumalla katolla

Vanha kunnon puhenäytelmä näyttää voimansa Kotkan Kaupunginteatterissa. Tässä näkyy, että parhaat näytelmät elävät ja pysyvät tuoreina läpi vuosikymmenten -ja tietysti vuosisatojenkin.
Katsoja on ratkomassa monenlaisia salaisuuksia, nappaamassa johtolankoja ihmisten puheista ja käytöksestä, ikään kuin salapoliisina juonen kehittyessä ja ihmisten muuttuessa.
Kissa kuumalla katolla nähtiin suuren suosion saaneena elokuvana vuonna 1958. Sitä tähdittivät Paul Newman ja Elisabeth Taylor, ja se perustui amerikkalaisen Tennessee Williamsin samannimiseen näytelmään. Ja edelleen tämä näytelmä toimii!
Perheen ja suvun salaisuuksista ja ristiriidoista on tehty loputtomasti näytelmiä, mutta tämä on yksi terävimmistä ja kiinnostavimmista analyyseistä. Varsin kiinnostavaa mielestäni on, että etenkin kaksi näytelmän naisista muuttaa vaikeassa tilanteessa käytöstään ja näyttää uuden puolen ja voiman itsestään.
Brick Pollitt (Juho Markkanen) on masentunut ja juo, etsii parempaa oloa alkoholista. Jalkakin on kipsissä ja kun vaimo Maggie (Emma Castren) haluaa keskustella avioliitosta ja täyttymättömistä toiveistaan, kuten lapsen saamisesta, mies vain vetäytyy kuoreensa.
Pollitin perhe on varakas, ja isän, Big Daddyn (Antti Leskinen) 65-vuotisjuhlia varjostaa hänen vakava sairautensa.
Kuten niin usein, kun perhe aikuisine lapsineen ja lapsenlapsineen kokoontuu viettämään juhlaa, vanhat ja uudet kipupisteet ärtyvät. Maggie kärsii lapsettomuudestaan. Kateus ja ärsytys nousevat esiin, kun Brickin veli Gooper (Mikkomarkus Ahtiainen), hänen vaimonsa Mae (Miia Maaranen) lapsilaumansa kanssa tulevat paikalle. Maggie ja hänen miehensä saavat kuulla epämiellyttäviä olettamuksia lapsettomuuden syistä, ja Brick kärvistelee yhä kuumenevissa syytöksissä ja itsesyytöksissä.
Yhä useammin ja aina uusilla tavoilla tulee esille Skipperin nimi.
Kun Big Daddyn elonpäivät ovat vähissä, Gooper Pollit ja Mae-vaimo yrittävät junailla itselleen rahaa. Maggie sen sijaan haluaa antaa hänelle aivan erityisen lahjan.
Siinä vaiheessa, kun kaikki tuntuu olevan lopullisesti solmussa, Big Mama (Anne Niilola) ja Maggie ottavat ohjat käsiinsä. Tässä on se toivon merkki, samoin kuin näytelmän lopussa.
Kissa kuumalla katolla on jännittävä näytelmä, joka luotaa ihmisen mielen syvyyksiin. Mielenkiinto pitää loppuun asti, ja katsoja pääsee ikään kuin rakentamaan omaa palapeliään.
Näyttelijät jokaikinen ansaitsevat suuren kiitoksen. Tällainen esitys ei onnistuisi ilman, että kaikki roolit viedään upeasti läpi. Silti erityiskiitoksen aivan upeasta roolista annan Juho Markkaselle. Brick on kokonainen, elävä ihminen tuskineen ja toiveineen. Hän koskettaa ja jää mieleen pysyvästi.

Ulla-Maija Sievinen


Lisen blogi maaliskuussa 2023:

Kissablogi maaliskuussa Lisen pajalta

Mikä tekee näytelmästä klassikon? Ensimmäinen vastaus on yleensä se, että se ”kestää aikaa”, eli teemat ovat niin yleisinhimillisiä, etteivät ne muutu ihmisenä olemisen pintamuodin mukaan. ”Ei mitään uutta auringon alla” – ajatuksen mukaisia siis. Suuren valaistuksen sen suhteen, mitkä asiat ihmisyydessä eivät muutu, vaikka ulkoiset olosuhteet ja sivilisaatiot kuinka muuttuisivat, sain Pompeijissa. Kuulin silloin ensimmäistä kertaa Pompeijin graffiteista, seinäkirjoituksista: vaalimainoksia, mainoksia, juoruja, rakkaudentunnustuksia, naapurin haukkumista, viestejä…kaikki raapustettiin seinille. Värikkäät seinät, joiden alla oli valkoinen laasti, suorastaan kutsuivat raapusteluun. Nyt meillä on internet mutta asiat eivät ole muuttuneet.

Ja nyt siis hienoon klassikkoon, Kissa kuumalla katolla. Tennessee Williamsin osin sydänverellä ja osin hyvin omakohtaisesti kirjoitettu teos. Etelän kosteankuuma yö, kaskaiden siritys, pimeys ja – ihmissuhteet. Kukapa ei tunnistaisi pyöreitä syntymäpäiväjuhlia, joita suurin osa vieraista ei edes haluaisi ja jaksaisi viettää. Lauseita joita ei pitänyt sanoa, salaisuuksia tai kipeitä asioita joista ei tänään ainakaan puhuta, eikä mielellään koskaan. Vanhat asetelmat perheessä, jotka eivät muutu edes katkeran perimysriidan tuoksinassa, päinvastoin. Sisarkateus ja vanhempien suhteet, ja 1950-luvulla ei vielä edes tunnistettu bonusperheitä, joissa asiat vain mutkistuvat. Ainakaan Amerikan syvässä etelässä ei erottu, vaikka mikä olisi ollut. Antiikin Roomassa se oli sentään helpompaa, ja varsin helppoa yläluokalle, joka sitten ratkoi ongelmia myrkkyjen avulla hankalimmissa tapauksissa ihan itänaapurimme malliin.

Williams saa mahdutettua yhteen näytelmään niin paljon ihmisenä olemisen perusasioita, että huimaa. Ja vaikka kuulisi ja lukisi tekstin kuinka moneen kertaan, aina löytää jonkun uuden helmen tai oivalluksen. Kaiken keskellä Brick yrittää turruttaa tunteensa ja ympäristön vaatimukset alkoholilla, eipä mitään uutta auringon alla sekään. Kuolema on vahvasti läsnä, Skipper on kuollut ja se määrittää Brickin ja vaimonsa Maggien elämää vahvasti. Tätä arvoituksellista kolmiodraamaa kierretään niin kuin kissa kuumaa puuroa koko näytelmän ajan. Big Daddy, perheen patriarkka (joka käyttäytyy muuten vaimoaan kohtaan niin toksisesti että riipii) kohtaa kuolemanpelon – en avaa tätä sen enempää että mielenkiinto säilyy, ei spoilereita…ja sen kohtaa myös Big Mama; vakava sairaus on aina koko perheen ja lähipiirin sairaus. Williams kuvaa hienosti sitä, minkälaisen myrskyn vakavan sairauden kohtaaminen mielissä aiheuttaa, ja tietysti kiitos hienoille kollegoilleni, olen sitten jäävi tai en tätä sanomaan. Tässä kohtaa tietysti on muistettava erinomaisen ohjaajan osuus. Kotkan puolesta toivon, ettei kahta ilman kolmatta!

Kukapa ei tunnistaisi niitä kiusallisia tilanteita, jolloin puolisoa pahoinpidellään henkisesti julkisissa tilanteissa, koska se satuttaa tietysti vielä enemmän. Siihen kuuluu myös uhrin puolelta vähättely ja naurahtelu, koska vastahyökkäys olisi jo liian alleviivaavaa. Sehän vahvistaisi vain väitteen todeksi. Julma mekanismi, vai mitä? Siellä on veljen perhe, joka kilpailee lasten määrällä perintöoikeudesta ja veljen vaimo, joka haluaa kerätä itselleen kaiken. Ei siis mahdollisimman paljon vaan kaiken.

Ehkä jo mietitte, mihin se päähenkilö jäi, se kissa? Näytelmän nimeä avataan useaankin kertaan tekstissä. Maggie on kissa, pehmeä, arvoituksellinen, teräväkyntinen ja toimiessaan suorasanainen. ”Kissa pistoksissa” on ainakin jokaiselle kissanomistajalle tuttu tila, kansanomaisemmin hepuli. Kissan hepuli voi johtua monesta asiasta, jotka eivät usein ihmiselle edes avaudu, mutta se sisältää vauhdikasta kiipeilyä, pomppimista, maukumista, tuolien ja sohvien kimppuun hyökkäämistä ja vaikka mitä. Oma kissani leiskauttaa korkean omenapuun latvaoksiin, kun riemu oikein yllättää. Maggie taiteilee Brickin lapsuudenkodin tulikuumalla katolla mutta kukaan ei ole huolissaan, koska ”kissathan tulee aina jaloilleen alas”, mikä onkin totta, ne tekevät ilmassa kiepin oman akselinsa ympäri. Brick on paljon onnettomuuksille alttiimpi, koska on usein humalassa. Kissat eivät juo alkoholia, viisaat olennot. Maggie itse sen sanoo: ”Musta tuntuu koko ajan siltä, niinku mä olisin kissa kuumalla peltikatolla”, johon Brick vastaa…oi, oli vähällä tulla taas spoileri tekstiin!

Big Daddy sanoo ihmiselämästä hienosti tiivistettynä: ”Ihmiselukka…Syy siihen miksi se ostaa kaiken mitä se voi, on siinä että jossain sielunsa perukoilla sillä on se älytön toive että se siinä kaiken muun ohessa se onnistus vielä ostamaan ittellensä ikuisen elämän…Mikä ei oo mahdollista.” Vähän lyhensin Juha Siltasen uutta käännöstä, anteeksi. Eikä tämä inhimillisten mustien aukkojen kavalkadi käy synkäksi, päinvastoin. Se on hiottu juuri niin teräväksi, että on pakko nauraa. Huomaa myös, että juuri kun ajattelee, että tuo nyt menee jo liian…muistaa jonkun ihmisen elämänsä varrelta, joka käyttäytyi juuri noin. Lamppu syttyy aivoissa! Mikäs sen mukavampaa kuin olla valopää.
Nyt en tongi tätä näytelmää enempää, tulkaa ihmeessä itse katsomaan. Tulkaa katsomaan elefanttia olohuoneessa, ei vaan elefantteja! Sekä Kissaa isolla K:lla.

Teidän,
Lise


Lisen blogi helmikuussa 2023:

Rakkaat ihmiset, yleisömme, moi, pitkästä aikaa!

Tomumajani järjesti minut hyllylle pitkäksi aikaa, mutta tässä taas olen, toivottavasti viisaampana ja aikuisempana kuin ennen. Tämän vuoden aikana in absentia, poissaolevana, tuli täyteen 25 vuotta Kotkassa ja Kotkan Kaupunginteatterissa. Neljännesvuosisata! Sitä täytynee siis juhlia myöhemmin. Itse asiassa tähän vuoteen liittyy myös kiemuraisia teitä terveydenhuollossamme, jonka väitän olevan melkoisessa umpisolmussa eli umpparissa tällä hetkellä (ja pakko äkkiä lisätä, etten puhu nyt Kymenlaakson keskussairaalasta!!). Otan kyllä huomioon, että tämä ei ole ET-lehti, joten jätän tämän aiheen sikseen. Kirjoitan siihen mediaan sitten vähän myöhemmin. Onhan siellä mielipidepalsta?

Olin käymässä synnyinseuduillani Länsi-Uudellamaalla, kun paikallislehdessä oli uutinen siitä, että Kotkan Ruusu – musiikkinäytelmä esitetään ensi kesänä Karkkilan kesäteatterissa. Esittelyartikkelissa oli lainattu vanhan Roosan repliikkiä tiivistämään näytelmän sanoma: ”Miksi maailmassa on niin paljon vihaa?” Artikkeliin oli itse asiassa kirjoitettu: Miksi maailmassa ja ihmisissä on niin paljon vihaa? Sehän on nopeasti luettuna sama asia, mutta filosofi katsoo lausetta suurennuslasilla ja toteaa, että maailmassahan on vihaa ihmisistä johtuen. Tällä logiikalla maailma olisi vihaton paikka ilman ihmisiä.

Mietitäänpä vihan olemusta. Varsinkin tänä sotavuonna olen miettinyt paljon kollektiivisen vihan olemusta, miten valtava määrä ihmisiä saadaan tuntemaan samaa vihaa ja toimimaan sen mukaan. Vihan siemen on pelko. Pelko siitä, että toisen ihmisen tai ihmisryhmän pelkkä olemassaolo uhkaa omaa reviiriä, omaa selviämistä ja menestystä maailmassa. Kun yksi yksilö tai ryhmä on tarpeeksi hyvin ja pitkään osoitettu uhkaksi, on aggressio ja väkivalta vain luonnollinen ja oikeutettu seuraus. Tässä myyräntyössä sanat ovat paras työkalu. Juorut, artikkelit, kirjat, internet…

Tänä aamuna 4.2. satuin avaamaan BBC:n uutiskanavan juuri kun Hard Talk – ohjelmassa haastateltiin Venäjän Turvallisuusneuvoston puheenjohtajaa suorassa lähetyksessä Moskovasta. En laita tähän nimeä, ties mikä algoritmi sen nappaa. Luulin jo, etten hämmästy enää mistään tämän vuoden jälkeen. Näyttelijänä tämän haastateltavan hahmo kiinnosti tietysti paljon. Pinnalta järkkymätön, ylimielinen ja asiallinen, välillä vähättelevästi naurahtava hahmo, joka pari kertaa väläytti vahingossa valtavaa raivoa, joka tunki kuoren rakosista. Ja ne sanat…Uskomattomampia hetkiä oli se, kun haastattelija kysyi siitä, onko Wagner-joukkojen komentaja kärkkymässä johtopaikkaa, niin kuin sanotaan. Tähän tuli vastaukseksi (hyvällä englannin kielellä, niin kuin koko haastattelu): Do you really trust words?

Eli uskotko todella sanoja? Hetkinen. Sillähän meni pohja koko haastattelulta?? Jos sanoihin ei ole luottamista, hajoaa pohja koko…olemassaololta. Puhumattakaan omasta ammatistani, vai? Paitsi juuri sitähän näytelmissä usein käsitellään: vastaavatko sanat todellisuutta, onko narratiivi (muotisana) todellisuuteen pohjaava vai ainoastaan yhtä totuutta toistelemalla luotu ”totuus”. Ja tästä pääsen vihdoinkin taas asiaan, eli teatteriin.

 

Roosan elinaikana ei ollut nettiä. Mutta voitte kuvitella kuinka…Olisiko Roosa vastannut juoruihin omalla Installa? Muotiblogi? Ei muuten niin kovin kaukaa haettua. Oma isoäitini oli Viipurissa ompelijatar, joka suunnitteli itse hienoja vaatteita. Nykyajan medioilla hän olisi ehkä saanut töitään esille ja ehkä voinut jatkaa ammattiaan paremmin evakuoitumisen jälkeen. Roosa taas oli yksityisyrittäjä ja nainen aikana, jolloin sellaista käsitettä ei edes juuri ollut, ainakaan vaihtoehtoja ei paljoa ollut. Ja sitä erilaisuutta riitti sitten ihan silmätikuksi asti.

Joka tapauksessa on hienoa, että Roosan tarina alkaa kiinnostaa muuallakin, muutenkin kuin sen yhden laulun vuoksi. Ai missä Karkkila on? Se on siellä maalla kun lähdetään Helsingistä moottoritietä kohti Turkua. Kesäteatteri on siellä hienossa yli satavuotiaassa ruukkimiljöössä. Mutta tulkaa meille katsomaan Kotkan Ruusu, me olemme lähiteatteri. Ja kaikki muukin!

 

Teidän,

Lise

 


 

 

Ulla-Maija Sievinen:

Komediapäivät pidentävät ikää

Nauraa maha kippurassa. Nauraa hekottaa. Kikattaa. Kätkättää. Ulvoa naurusta.

Nauraminen tekee ihmiselle hyvää. Se rentouttaa ja on täsmälääkettä stressiin. Hervoton hekotus tuntuu vatsalihaksissa. Nauraminen polttaa kaloreita ja vahvistaa keskivartalon lihaksia. Treeniä!

Yhdessä nauraminen syventää ihmissuhteita. Se tuottaa mielihyvähormoni dopamiinia.

Kotkan Kaupunginteatterin Komediapäivät nostivat siis katsojien psyykkistä ja fyysistä kuntoa monen esityksen voimalla. Monet sanoivat, että on ihan eri asia katsoa komediaa livenä kuin televisiosta. Teatterissa komediaa tekevät siinä hetkessä elävät ihmiset.

Nauraminen on parhaimmillaan sosiaalista. Siihen kuuluu se, että ollaan samassa tilassa ja jaetaan yhteinen hetki, että koko katsomo rämähtää hetkessä nauramaan ja väliaplodit säestävät naurua.

Tällaisia hetkiä oli paljon esimerkiksi Saikkua, kiitos osa 3. Edelliset osat, Saikkua, kiitos ja Lisää saikkua kiitos, keräsivät jo lähes 250 000 katsojaa.

Komedia on vaikea laji, jossa näyttelijöiltä vaaditaan sekunnin murto-osan ajoituksia, jotta sanalliset tai muut erehdykset, kömmähdykset ja väärinymmärrykset iskevät katsojan nauruhermoon.

Saikun kerrassaan mainiot näyttelijät Jukka Rasila, Ville Keskilä ja Kotkassakin aiemmin näytellyt Kalle Pylvänäinen saivat sketseillään aikaan shown, joka iski tuon tuosta tuohon nauruhermoon.

Lääkärit, sairaalat ja potilaat ovat mainio hupaisien sketsien lähde, josta katsojan on joskus helppoa löytää itsensäkin. Ja mikä on parempaa kuin itselleen nauraminen.

Ja ne Saikun mainiot biisit: iskevä riimitys tuottaa silkkaa iloa. Mitä kaikkea riimitystä voidaankaan saada aikaan vaikkapa sanasta mato?

*****

Mentalisti Jose Ahonen hämmensi Komediapäivillä ihmisten mieliä ja sai yllättymään -ja nauramaan. Uskomatonta, kuului katsomosta.

Mentalisti siis lukee ajatuksia, vaikuttaa ihmisten valintoihin, tekee suggestioita, muistidemonstraatioita ja ennustaa asioita ennalta.

Mentalisti saattaa luoda illuusion esimerkiksi ajatusten lukemisesta, lusikoiden taivuttamisesta tai lottonumeroiden ennustamisesta, mutta taustalla on valtava määrä harhautuksia, temppuja, psykologiaa ja ihmistuntemusta.

Jose Ahonen pyysi lähes kaikkiin temppuihinsa avustajia yleisöstä. Nuori pari sai tehtäväkseen eri aikaan valita pöydälle levitetyistä ja huolella sekoitetuista pakoista kumpikin yhden kortin. No kas, sama korttihan molemmille tuli. Jälkeen päin narikkajonossa he kertoivat olevansa edelleen hyvin hämmentyneitä

tapahtumasta.

Entisaikojen Uri Gellerin tapaan Jose Ahonen sai kädellään olevan lusikan taipumaan. Tämä lusikka kiersi sitten katsomossa kummasteltavana.

Ihan kaikki Ahosen temput eivät onnistuneet. Lavalle tulleen avustajan tahto esti häntä kaatumasta, vaikka mentalisti veti kuinka häntä näkymättömästä narusta.

Yleisö sai sitten oman valintansa mukaan joko miettiä, miten ihmeessä temppu tehtiin, tai sitten vain nauttia taikuuden kokemisesta.

Yllätys, hämmästys -ne saavat ihmisen nauramaan. Mentalistin yllättäviä tekoja jäivät kaikki varmasti miettimään, ja monessa pubissa tai kahvipöydän ääressä niitä on yritetty selittää.

 


 

Ulla-Maija Sievinen

Baskervillen koira -irtiotto arjesta

Nykyisin tekniset laitteet ja laboratoriot auttavat paljon rikosten ratkaisemisessa. Patologit infoavat poliisisarjoissa monet tärkeät seikat ja labroista tulee poliisien kännyköihin soittoja, joissa selviävät ne ratkaisevat todisteet

Toista se oli, kun Sherlock Holmes rikoksia ratkaisi. Pelkästä kävelykepistä hän pystyi päättelemään kaikenlaista sauvan käyttäjästä. Kirjailija Arthur Conan Doylen luoma mestarietsivä on edelleenkin lähes jokaisen tietämä neropatti, joka piippua sauhutellen havaitsee kaiken, tulkitsee aina oikein ja ratkoo rikoksen

kuin rikoksen.

Doyle kirjoitti kirjansa Holmesista 1890-luvulla. Ja edelleen Sherlock pelittää, hämmästyttää ja naurattaakin.

Eihän sille mitään voi, että tuo pitkä, hoikka ja haukkamaisen nenän omaava supersalapoliisi on kaikessa ylemmyydessään, älykkyydessään ja mahtipontisuudessaan myös ainakin hiukkasen koominen hahmo.

******

Baskervillen koira on ollut kautta aikojen suosituin Holmes-tarina. Dartmoorin nummilla vaeltava, ihmisiä kuoliaaksi raateleva paholaismainen hurtta kiehtoo edelleen ihmisten mieliä.

Näytelmässä Baskervillen kartanon perijä on hädässä. Hänen edeltäjänsä on heittänyt henkensä riiviökoiran hampaissa, ja nyt sama kohtalo uhkaa nuorta Henry Baskervillea.

Apuun tulevat Sherlock Holmes ja hänen uskottunsa, tohtori Watson. Tohtori asettuu asumaan kolkkoon kartanoon Henryn kanssa, ja tapahtumat alkavat vyöryä. Mielenkiintoisia ihmisiä tulee lavalle, niin epäilyttäviä kuin varsin huvittaviakin tyyppejä.

Rennosti elämään suhtautuva Henry Baskerville itse ei ole kiinnostunut uhkaavasta vaarasta, enemmänkin hyönteisiä jahtaavan miehen sisaresta. Watsonilla on miehessä pitelemistä.

Kotkan Kaupunginteatterin Baskervillen koira ei ole järin pelottava, mutta esitys on kerrassaan hauska. Vauhti on välillä hirmuinen, varsinkin kun näyttelijät vaihtavat roolista toiseen. Tämä nähdään myös näyttämöllä, katsojien ihmetellessä. Pukujen myötä vaihtuvat uudessa roolissa myös puhetavat ja koko ilmaisu.

Kun esitys repeää ensi kerran koomiseksi, katsoja yllättyy, ja sen jälkeen noita yllätyksiä tuleekin pilvin pimein.

Sumu on näytelmän tärkein lavaste. Sitä on niin Lontoossa kuin nummillakin, ja sumu kätkee sisäänsä karmeita salaisuuksia. Lavastus sinänsä loihtii vaihtuvasti niin kartanon kuin Holmesin työhuoneen Lontoossa, tietysti myös nummien tummuutta. Kiitos Tinde Lappalainen!

*****

Baskervillen koira on kyllä näyttelijäntyön hämmästyttäviä helmiä. Sherlock Holmes (Juho Markkanen) on uskottava fiksuudessaan ja ällistyttävä nopeissa hoksaamisissaan, ja Watson (Osku Haavisto) on kunnianhimoisesti Holmesia avustava lääkäri, joka hänkään ei aina tiedä, mitä salapoliisilla on mielessä.

Muiden näyttelijöiden roolit vaihtuvat hengästyttävään tahtiin. Antti Leskisellä on 12 roolia, Kalle Kurikkalalla seitsemän (mukaan luettuna mainio sir Henry Baskerville) ja Eeva Hautalalla 11 roolia. Nämä muutokset saavat yleisön nauramaan.

Ohjaaja Ilmari Pursiainen on tuonut meidän katsottavaksemme viihdyttävän esityksen.

Niinpä pitkistä aplodeista ja väliajan kahvipöytäkeskusteluista saattoi Sherlock Holmesin tapaan johtopäätöksen: yleisö viihtyi, ja hauskaa oli. Se oli parin tunnin mainio irtiotto kaikesta arjesta.

 


Ulla-Maija Sievinen

Myrskyä, suuria tunteita ja huumoria, joka yllättää

Perheen koronaputken takia pääsin katsomaan Myrskyn vasta marraskuun alussa. Ja koska Kymen Sanomat ei paljon teatterikritiikkejä julkaise, mikä on iso harmi, en ennalta tiennyt tästä näytelmästä yhtään mitään.

Jos jotakin odotin, niin shakespearelaista maisemaa ja siinä tapahtuvia kohtauksia saarella.

Mutta eipä mitään: alkoi hymyilyttää, kun näyttämöllä avautuukin näkymä mielisairaalasta ja ollaankin meidän ajassamme eikä 1600-luvulla. Potilas Pertti (Seppo Merviä) sairastaa Shakespeare-syndroomaa ja kuvittelee olevansa William Shakespearen vuonna 1610 kirjoittaman Myrsky-näytelmän Prospero.

No, Prosperohan on Myrskyn päähenkilö, entinen Milanon herttua, joka asuu saarella ja esiintyy mahtavana taikurina. Hänen veljensä Antonio on kaapannut Prosperon aseman Milanon herttuana, ja Prosperoa tietysti raivostuttaa.

Miranda (Mirka Mylläri) on Prosperon tytär, joka rakastuu Napolin prinssi Ferdinandiin (Ella Mustajärvi).

Nämä Myrskyn henkilöt ja tapahtumat sekoittuvat sairaalan arkiseen menoon. Shakespeare-sitaatit lentelevät ja hoitajat toimivat välillä tässä hetkessä ja väliin Myrsky-näytelmässä.

Lääkäri (Kari Kukkonen) tekee parhaansa, ja Pekan enkelit eli hoitajat (Mirka Mylläri, Anne Niilola ja Ella Mustajärvi) tempaisevat milloin mitäkin hoitomuotoja: on hypnoosia, tanssiterapiaa, tuttiterapiaa, saunaterapiaa, jotakin kallonsisäistä vaikuttamista päähän kiinnitettävän härvelin avulla…

Sairailla ja myös terveillä ihmisillä on elävässäkin elämässä omat demoninsa, pelkonsa ja traumansa, ja psyykkisestä sairaudesta parantuminen on usein kova tie. Eikä aina ole varmaa, kuka on hullu, tai ainakin kaheli ja kuka ei. Mutta näytelmä on salaviisaasti hauska.

Myrsky-näytelmä onkin luokiteltu komediaksi. Huumori yllättää sekunneissa: kun Prospero kutsuu tuulenhenki Arielin (Anne Niilola) apuun ja tämä täräyttää hiusten kuivaajan päälle, ainakin itse repesin naurusta.

Hupaisia ovat myös tanssi Singing in the rain -biisin tahdissa sekä suuren Shakespeare-manaaja Hamlet Koistisen (Anne Niilola) esittämä show.

Mutta taustalla on silti kysymys ihmiselämän syvimmistä asioista. Ihmisen mieli ei ole muuttunut, vaikka maailma on aivan toisenlainen kuin Shakespearen kirjoittaessa näytelmänsä.

Näitä suuria ikuisia ihmisen tunteita ovat vallan ja koston halu ja pettymys, mutta myös rakkaus. Ikuinen on myös kysymys siitä, onko totuutemme harhaa, tai toisin päin.

Myrskytkin voivat tyyntyä, ja armo ja anteeksianto saavat ihmiset hengittämään vapaasti.

Haluan kiittää tämän näytelmän käsikirjoittajaa ja ohjaajaa Miko Jaakkolaa ja koko työryhmää. Näyttelijät ovat kerrassaan huimia. Kotkan Kaupunginteatterilla on upeat osaajat ja tekijät, ja tämä esitys oli siitä taas yksi todiste.

Lukijalle sanoisin vielä: katso tätä näytelmää mieli avoimena, niin saat vastaanottaa jotakin ihan uutta ja ihmeellistä.

Ulla-Maija Sievinen


Ulla-Maija Sievinen

Kamalan upeat Addamsit

Kun lähdin pois The Addams Familyn ensi-illasta, sieluni silmiissä kiilteli kuva autuaan onnellisesta Fester-sedästä työntämässä vauvanvaunuja, joiden sisältä kimalsi valoa. Enempää en siitä kerro.

Addamsin perhe on tuttu monen ikäisille ihmisille. Sen alkujuuret ovat 1930-luvun sarjakuvissa, jotka olivat Charles Addamsin luomia.

Sarjaa esitettiin televisiossa 1960-luvulla. Kokoillan Hollywood-elokuvat tulivat katsojien kauhuksi elokuvat vuosina 1991, 1993 ja 1998.

Kyseessä on tietysti mustaa huumoria ja kauhua, Kotkan kaupunginteatterissa nyt komediamusikaalin merkeissä. Kauhu on työstetty hauskaksi, kauhua ja kuolemaa ihannoivat repliikit huvittavat pateettisuudellaan.

Perheeseen kuuluu komea (ja järkyttävän tanssitaitoinen ja kärrynpyöriä heittelevä) isä Gomez (vieraileva näyttelijä Tommi Rantamäki), kaunis, tunteellinen, aistillinen ja päättäväinen äiti Morticia (vieraileva näyttelijä Mervi Takatalo), omapäinen tytär Wednesday (vieraileva näyttelijä Maiju-Riina Huttunen) sekä pullea ja kidutuksia aneleva poika Pugsley (Kalle Kurikkala).

Sitten on mukana hellyttävä, rakkauteen uskova, mutta rakkauden kokemuksia vaille jäänyt Fester-setä (Mikkomarkus Ahtiainen), jonka oma tarina kulkee vahvana, liikuttavana ja unohtumattomana läpi näytelmän, aina sydämeenkäyvään loppuun asti. Mikkomarkukselle kiitokset kaameimmat Fester-sedästä!

Mutta se Lurkki (Antti Leskinen). Kaikin puolin järkälemäisen perheen hovimestarin roolin hän vetää ilman vuorosanoja, pelkästään murahdellen ja lopuksi sitten yllättäen. En avaa enempää, menkää, nähkää ja kuulkaa. Ihan huikea se Lurkki.

Mumma (vieraileva näyttelijä Krista Putkonen-Örn, facebook-kuvansa perusteella hyvin erinäköinen kuin roolihahmonsa) on kammottavan isoine tisseineen ja hapsottavine hiuksineen aikamoinen näky.

Tämän mustiin pukeutuneen, kuolemaa, kidutusta, pimeyttä rakastavan hellämielisen perheen tytär Wednesday tahtoo naimisiin, ja tietysti ”normaalin” perheen pojan kanssa.

Tuo poika on Lucas (Juho Markkanen), joka viimein osoittaa olevansa tarpeeksi hullu mennäkseen naimisiin Keskiviikko-nimisen, jousia ammuskelevan tytön kanssa.

Ns. normaaliperheen äiti Alice (Miia Maaranen) on yksi musikaalin huikeita tyyppejä, jonka persoona herää henkii terästetyn totuusjuoman avulla. Alicen muodonmuutosta on herkullista seurata. Ja siinähän muuttuu myös isän (Osku Haaviston) persoona oletetusrti hullumpaan suuntaan.

Mitä on normaali ja mikä on hulluutta? Ja onko parasta olla ihan normaali vai tekeekö rippaus hulluutta hyvää meille kaikille? Pitääkö aina puhua totta? Tätä pohditaan myös näytelmän lauluissa.

Laulut vievätkin tarinaa eteenpäin ja pohdiskelevat elämän suuria totuuksia mainioilla riimityksillä.

Vieraileva koreografi Sami Vartiainen on pistänyt näyttelijät liikkeelle hauskasti ja railakkaasti.

Itse en ole oikea ihminen arvioimaan komediamusikaalin musiikkia ja lauluesityksiä. Siispä kysyin asiaa ystävältäni, musiikin ammattilaiselta Tarja Rantaruikalta.

Tarjan mielestä laulajat ovat kaikki hyviä, kotkalaisille näyttelijöille suurkiitos. Myös kuoro eli haudastaan nousseiden vainajien herttaisen harmahtava ryhmä koostuu ammattitaitoisista laulajista: Riikka Pelo, Stella Löflund, Hanna Bergström, Satu Liimatta ja Ella Tepponen.

Erityiset kehut Tarja antoi kapellimestari Ilja Kaskimaalle ja kotkalaisittain tutuille kerrassaan mainioille soittajille: Wiljami Salminen, Jonas Mäki, Vesa Vekku Kuitunen, Harri Hate Heininen, Sirkku Mantere ja Timo Jaakkola.

Ja sovittaja, musiikkimaestro Ari Ismälän sovitukset ovat taattua Ismistä, siis komeaa työtä.

Vieraileva ohjaaja, ansioitunut Katja Krohn on näyttänyt (varmasti mustat) kyntensä tässä suuressa musikaalissa.

Lavastaja Lucie Kuropatován loihtimat näkymät luovat lievästi kauhunsekaista mustaa, harmaata ja violettia tunnelmaa. Punaistakin näkyy silloin tällöin, kuten Anne Hannulan suunnittelemissa huimissa asuissa.

The Addams Family ei ole lastennäytelmä, alle 8-vuotiaille se ei juuri avaudu. Mutta tätä vanhemmat lapset, nuoret ja nuorenmieliset aikuiset saavat kokea sen parissa ihan karmean mukavan illan.

LIPUT


Ulla-Maija Sievinen

Miten Pinokkion nenä kasvoi ja lyheni?

Teatteriesitys on lapselle ainutlaatuinen elämys, ihmeellinen, jännittävä ja hauska, ehkä vielä huimempi kokemus kuin aikuiselle. Kaikki on niin oikeaa, mitä tahansa voi tapahtua, eikä kyseessä ole tietokonepeli, jota voi itse ohjata.

Näytelmä vie pienen ihmisen huomion kokonaan. Erityisen ihmeellistä on, että näyttämöllä on oikeita ihmisiä, toisin kuin erikokokoisissa ruuduissa. Merkillinen on myös vaihtuva lavastus, ja musiikki on monille pienille katsojille mieleen.

Vaikka laulut eivät suinkaan olisi lastenlauluja, vaan esimerkiksi Jukka Poikaa tai Mattia ja Teppoa, niin ne saavat monen pienen katsojan tanssahtelemaan istuimellaan. Tai sen edessä lattialla.

Niin kuin Kotkan Kaupunginteatterin uudessa lastennäytelmässä Pinokkio. On hämmästyttävää, miten italialaisen Carlo Collodinin vuonna 1883 julkaisema tarina puunuken seikkailuista elää ja toimii tänä päivänäkin.

Tuo vuosi oli muuten se, jolloin suomen kieli tuli Suomen suuriruhtinaskunnan viralliseksi kieleksi. Hyvin toisenlaisessa maailmassa silloin siis elettiin.

******

Tyttärenpoikani on nyt kuusivuotias ja innokas teatterin ystävä. Hänen ensimmäinen teatterikokemuksensa oli Mimmi-lehmä ja varis Kotkan Kaupunginteatterissa. Se piti nähdä kaksi kertaa, ja molemmilla kerroilla lehmän pyöräily oli niin uskomattoman jännää. Mimmi-lehmästä ja variksesta riitti keskusteltavaa.

Näytelmä Peter Pan menee pieleen oli pojan mielestä jotakin ihan mahtavaa. Poika hyppi lattialla ja lauloi ja tanssi merirosvojen kanssa. Sekin näytelmä oli nähtävä uudestaan.

Pinokkio pisti hänet miettimään asioita. Keskustelimme omastatunnosta, mikä se oikein on ja miten se toimii. Aluksi asia tuntui vaikealta, mutta sitten kun poika alkoi naama naurussa rallattaa, että ”kun kiukuttelee, se on oikein, kun tottelee äitiä, se on väärin”. Siitä päätellen asiat olivat menneet perille: ne saattoi kääntää päälaelleen ja laskea leikkiä.

Ella Mustajärven mainio Pinokkio sai aikaan keskusteluja. Miten kukaan voi kävellä noin? Ja tehdä käsillä noin? Ja miten sen nenä piteni ja lyheni?

Ihmetystä herätti myös oivallus siitä, että yhdellä näyttelijällä voi olla useampiakin rooleja. Oli vähän pohdittava sitä, että Keijua ja Töyhtöä todellakin esitti sama näyttelijä, Kalle Kurikkala. Keiju ja Töyhtö olivat myös pikkupojan suosikkeja.

Oliko se iskä myös hurjan pitkä, vaaleanpunaisiin vaatteisiin pukeutunut nainen? No olihan se, Kari Kukkonen, joka muuten kuuli esityksen päätyttyä pikkupoikien iloiset heipat ja kiitokset ja kurkisti lavasteista vilkuttaakseen pojalle.

Näimme taas kerran, että lapsi todella kannattaa viedä teatteriin. Toivottavasti hän pääsee katsomaan tämänkin näytelmän uudestaan.

Ja sitä paitsi, hyvin tehty lastennäytelmä on mitä mainiointa katsottavaa myös aikuisille!


Lisen Blogi 12/2021

TOIVOTUS

Hyvät ihmiset, katsojat ja työtoverit, enemmän kuin koskaan haluan toivottaa hyvää joulunaikaa. Kiitos tästä syksystä, josta osaa olla kiitollinen ja onnellinen, sillä taas olemme voineet kohdata samassa tilassa. Siperia opettaa, sanotaan. Samaan aikaan toinen sanonta, jota huomaa käyttävänsä koko ajan, on ”päivä kerrallaan”; sillä muuta ei voi. Tämä elämän koulunpenkki on paljon kovempi kuin se parkkiintunut puinen pulpetti, jolla aikanaan istui koulussa kauan sitten. Ihmisen kallo on myös kovaa ainetta, se ei opi mikä on arvokasta ennen kuin sitä ei enää ole. Hurja kolke on kuulunut ympäri maapallon, kun ihmiskunnan kalloon on hakattu uutta läksyä.

Toivon, että esityskausi saadaan maaliin asti, ettei tarvitsisi laittaa ”pillejä pussiin”, niin kuin viime vuonna näihin aikoihin. Kaunis sanapari, jota olen miettinyt viime aikoina, on ”ihmisen osa”. Kari Hotakainen on kirjoittanut sen nimisen kirjan, ja sen pohjalta on tehty näytelmä, jonka teimme Kotkassakin vuosia sitten. Se on kirja, joka kertoo perheestä ja menetyksestä. Ihmisen osasta olla osa yhteisöä ja mitä sen menettäminen merkitsee. Tanskalainen kirjailija Knausgård sanoi haastattelussa, että kaikki parhaat kertomukset kertovat viisaudesta, jonka ihmisenä olemisen osa synnyttää. Hän tarkensi vielä tarkoittavansa viisautta, joka ilmenee jokapäiväisissä sanoissa ja teoissa, ei teoreettisissa kirjallisissa teoksissa. Ajatus on kaunis, ja siinä on syvää viisautta.

Oletteko koskaan miettineet blogismin historiaa? Pakinat, tietysti, mutta vlogistin (video-blogistin) esi-isä on pappi. Kerran viikossa, ajatuksia teemojen ympärillä, kuvan kera. Livenä tietysti. Peukkuja ei tosin heiluteltu, ei kuulunut hyviin tapoihin arvostella kirkonmiehen sanomisia, vaikka sana olisi ollut kuinka sekavaa. Ehkä kirkkokahvilla korkeintaan ihmeteltiin, miten se kirkkoherra nyt niin eksyi aiheesta, olikohan mennyt ehtoollisviinipullo sakastissa rikki kun tuoksui niin alkoholille saarnastuolin tienoo?

Pimeydessä on iloinen ja kiitollinen valoista. Kaiken vakavuuden keskellä on kiitollinen naurusta, joten lähetän kiitokseni Peter Pan menee pieleen – työryhmälle. Oli valtavan terapeuttista nauraa omalle ammatilleen ja nähdä näyttämöllä omia painajaisiaan. Aina olen kuullut sanottavan, että elämästä selviää, kun osaa nauraa itselleen. Sillä parituntisella selviän monta vuotta eteenpäin!

Kiitos syyskaudesta 2021!

Valoa kaikille ja naurua joulusukkaan,

Toivottaa

Lise


Lisen Blogi 11/2021

Teatteriesitys metaversumissa

Lähdin matkaan niin innokkaana kuin pieni hologrammi vain voi olla. Olin pukenut ylleni viimeistä virtuaalimuotia olevan puvun, josta olin saanut pulittaa sievoisen summan bitcoineja. Vaikka virtuaalikartta ja sen ohjausjärjestelmä pitäisi olla varma keino päämäärään saapumiseksi, kesti matka Fake-virtuaaliteatteriin ihmeen kauan lataustaukoineen. Tässä teatterissa esitetään enimmäkseen meta-avantgardea. Rahoituksen puutteeseen teatteri ei ole kaatunut, avattaret ovat ilmaista työvoimaa. Suunnittelukulut katetaan mainoksilla, joita pulpahtelee näyttöön säännöllisin väliajoin.

Ystäväni hologrammi on jo paikalla. Tervehdin häntä lämpöisellä emojilla. Tapasimme Vaikuttajien ryhmässä viime vuonna ja sen jälkeen käyneet lukuisissa virtuaaliesityksissä. Mietimme pitkään, olisiko Vaikuttajien nimi pitänyt vaihtaa Influenssereiksi sen ikävän (korviin liittyvän) assosiaation vuoksi, mutta tulimme siihen tulokseen, ettei sairauteen viittaaminen olisi sen parempi vaihtoehto. Tosi Elämän puolella olevat kielitieteelliset ongelmat eivät ole meidän ongelmiamme.

Esitys alkoi. Avattaret tanssivat, lipuivat ja lensivät laulaen samalla eteerisen sähköisesti. Musiikki oli miellyttävän suodatettua ja kompressoitua algoritmien luomaa kudosta. Ärsyttävää oli ainoastaan se, että juuri kun oli saamassa kiinni tutusta hittimelodiasta, se olikin vaihtunut jo toiseksi ja paennut tunnistamiselta. Niin tietysti välttyy myös maksamasta tekijänoikeusmaksuja. Monotonia teki hologrammini miellyttävän turraksi ja tunteettomaksi. Ehkä myöhemmin tällä viikolla hakeudumme Netflixiin hakemaan jotain niistä kymmenestä tunnereaktiosta, jotka hologrammeille on ohjelmoitu.

Esityksiä seuratessa täytyy olla tarkkana, mitä emoijia klikkaa ja se vaatii keskittymistä. Kerran painoin vahingossa riemukasta emoijia pääparin suorittaessa pitkiä jäähyväisiä. Tilanne oli varsin traaginen: sankari oli jäänyt bitcoinlouhimossa puoliksi jätevuoren sortuman alle ja tulvavesi oli juuri saavuttamassa hänet. Sankaritar ei pystynyt pelastamaan suurta rakkauttaan. Ja minä klikkaan riemunaamaa. Näytölle ilmestyi välittömästi punainen laatikko, jossa luki: LÄHETYS ESTETTY REAKTIOVIRHEEN VUOKSI. JATKA ANTEEKSIPYYNTÖLOMAKKEESEEN JATKAAKSESI ELOKUVAN PARISSA. Anteeksipyyntölomakkeessa oli 30 kohtaa ja sen täyttämiseen meni melkein puoli tuntia. Kirosin koko Sokerivuoren väen alimpaan metaversumin osastoon (tietysti peitettyäni ensin kameran silmän, en nyt sentään idiootti ole).

Takaisin siis esitykseen. Kun sitä oli jatkunut puolisen tuntia, pysähtyivät avattaret kesken lennon ja jäivät roikkumaan ilmaan (ei onnistuisi Tosi Elämän näyttelijöiltä ilman vaijereita!). Hetken kuluttua ruutuun ilmestyi teksti: TEATTERI SULJETTU TOISTAISEKSI RIKOSTUTKINNAN JOHDOSTA. Hologrammimme olivat niin ikään jähmettyneet, ja mielessäni jätin jäähyväiset kalliille puvulle. Otin yhteyttä ystävääni pikaviestikanavassa. Hänellä olikin jo hakkeroitua tositietoa suoraan sokerivuorelta: Kyseinen teatteri oli suljettu esityksen nimen takia. Sen nimi oli Metahell.

Akkuni näyttää olevan loppumaisillaan. Jatkan muistelmiani latauksen jälkeen! Jääkää siis hyvin, arvoisat lukijani.

Teidän Tosi Elämän Lise

______________________________________________________________________________________________________________________________________

Lisen Blogi 10/2021

Nauru

Rakkaat katsojat,

Voi miten hyvältä tuntuu palata takaisin. Kuulla naurua ja puheensorinaa. Varmasti voi sanoa, että olemme kaikki oppineet taas arvostamaan monia asioita, jotka ennen pandemiaa olivat niin itsestään selviä, ettei niistä osannut iloita. Nyt osaa. Päivien virrassa unohtuu niin nopeasti niiden pienten asioiden arvostaminen, jotka tekevät ihmiselämästä arvokkaan. Läsnäolo, nauru ja itku, asioiden jakaminen ja tekeminen, katseleminen ja kuunteleminen. Niin yksinkertaista se on.

Luin Berliinin Schaubühnen johtajan Thomas Ostgaardin haastattelun, jossa hän puhui teatterin vetovoimasta. Niihin kuuluu myös virheet. Kaikki ne pienet inhimilliset tapahtumat, joita live-esitys aina sisältää. Elokuvasta saattaa ilokseen löytää ns. klaffivirheen, mutta sen enempää ei ole odotettavissa. Mikään ei kaadu, putoa, myöhästy tai unohdu. Näyttelijä ei ”putoa” ratkeamalla hihitykseen tai sanomalla vahingossa täysin asiaan kuulumattoman sanan. Siksi teatterilla on tulevaisuus, niillekin, jotka ovat ns. diginatiiveja eli 2000-luvulla syntyneitä. Kaikki tapahtuu tässä ja nyt. Näyttelijöitä ei ole fotoshopattu eikä sliipattu, vaate saattaa repsottaa, kun vetoketju on mennyt rikki lavalla eikä pukija voi tulla apuun. Hakaneuloilla tehdään sitten ihmeitä, kun näyttelijä saa itsensä (tai edes selkänsä) sivuverhojen suojiin.

Tarinat ”virheistä” jäävät elämään. Se osoittaa, että juuri tuo haavoittuvuus ja virheiden tekemisen vaara on osa teatterin pelin henkeä. Varmasti vielä keinutuolissa hymyilen raskaalle kansannaisen hameelleni, joka valahti polviin keskellä näyttämöä, kun olin unohtanut laittaa napin kiinni. Tehtäväni oli kirmata näyttämön läpi kertomaan vakavaa uutista. Kerroin uutisen, mutta sisälläni kupli valtava nauru. Ja jokainen näyttelijä tietää, miten elämä pitenee. Se pitenee unohtamalla repliikkinsä, sillä seuraavat hiljaiset sekunnit ovat kuukausien mittaisia. Olemme kiitollisia kuiskaajille, jotka ovat turvaverkkomme ja tukemme. Myös teidän, rakkaat katsojat, ettei teidän tarvitse odottaa kuukautta seuraavia sanoja…

Uutistenlukijoilta odotetaan suorassa lähetyksessä asiallisuutta ja täydellisyyttä. Jos uutistenlukija haluaa uutiseksi, hän putoaa tuolilta, nauraa väärässä paikassa tai sekoaa papereissaan. Kuinka monta hyvää sketsiä onkaan syntynyt uutislähetyksistä! Asialla on myös kääntöpuolensa, josta luin italialaisen Walter Veltronin artikkelin Corriere della Sera- lehdestä. Hänen kollegansa oli suorassa uutisraportissa saanut totaalisen ”black outin”, eikä saanut mitään ulos suustaan. Tilanne oli kestänyt piinallisen kauan, kamera kävi ja vasta pitkän ajan kuluttua korvanappi oli pelastanut. Miksi kameraa ei sammutettu ja ”palattu asiaan”, oliko kyseessä sairaskohtaus, sitä ei artikkeli kertonut, mutta se kiinnitti huomion seurauksiin. Toimittaja oli sosiaalisessa mediassa joutunut valtavan pilkka- ja vihamyrskyn kohteeksi. Klippeineen ja meemeineen. Veltroni kysyykin artikkelissaan, mistä kaikki se viha kumpuaa ja miksi. Kotkan ruusun, Roosa Mäkisen repliikein: ”Mistä tähän maailmaan tulee kaikki viha?” Roosa jatkaa: ”…vaikka rakkaus on niin paljon suurempi?” Tässä voisin sanoa: Vaikka nauru on niin paljon suurempi. Se pidentää ikää, hieroo sisuskaluja ja opettaa meitä antamaan anteeksi kanssakulkijoiden erilaisuudelle ja ”virheille”. Opettaa meille armollisuutta itseämmekin kohtaan. Naurua on suojeltava sukupuuttoon kuolemiselta!

Ihanaa syksyä kaikille,

Lise

______________________________________________________________________________________________________________________________________

Lisen Blogi 9/2021

Unennäköä

Näin painajaisen, vessapainajaisen. En ole asiaa varsinaisesti keneltäkään kysellyt, mutta luulen, että sellaiset ovat varsin yleisiä ihmispainajaisia. Unessa olin Espoon kulttuurikeskuksessa katsomassa Beethovenin Fidelio-oopperaa. Tiesin jo etukäteen, että pandemiarajoitusten vuoksi vessassa käyminen olisi rajoitettua luksusta. Kulttuurikeskuksen vessaa käyttävät myös kirjaston asiakkaat, siksi oopperan ystävillä ei olisi sinne tänä iltana asiaa.

Ennen esitystä tekeydyin tavalliseksi kirjaston asiakkaaksi ja kävin vaivihkaa vessassa, josta suuntasin suoraan ulko-ovelle. Nurkan takana tein uukkarin ja palasin rakennukseen oopperakatsojana. Vähän lisää ryhtiä, positiivista energiaa ja viime hetken saapujan kiireinen mutta innokas ilme. ”Tulin suoraan töistä, tärkeitä asioita, hyvää iltaa!” Saattaa olla, että epäonnistuin, koska pari närkästyneen oloista kansalaista puhui kovaan ääneen ohittaessaan minua siitä, että vessatilat ovat varattu ainoastaan kirjaston asiakkaille, mutta jotkut eivät siitä välitä. Vastuutonta.

Käsiohjelman lisäksi sain kainalooni kertakäyttöisen, koottavan bajamajan. Tyhjät istuimet salissa olivatkin tarpeen, ne täyttyivät ulkovaatteista, bajamajapaketeista ja eväskasseista. Tunnelma muistutti jo Savonlinnan oopperajuhlia. Vilttejä, istuintyynyjä, koreissa kahvia, sämpylöitä ja konjakkia. Mukavaa. Käsidesi tuoksui. Vai oliko se jonkun eväskorista kaivama kossupullo?

Jumalainen Fidelio kietoi minut maailmaansa. Tunnin kuluttua heräsin hälytysmerkkeihin tomumajassani. Se pudotti minut arkiseen maailmaan, ja oli pakko kutsua vartija paikalle: En kestäisi kahta ja puolta tuntia ilman tyhjennystä. Häpeä oli kauhea, ja kohtasin mulkoilevat kanssakuuntelijat anteeksipyytävästi hymyillen. Vartija johdatti minut ulos salista lähimpään siivouskomeroon. Nyt jäisi juuri SE korkea c-nuotti kuulematta. Vapisevin käsin avasin bajamajapaketin. Metallinen häkkyrä ponnautti suojaavan seinämän, joka osui leukaani. Onneksi se oli ohutta metallilankaa. Pytty elikkä potta oli haitarin mallinen, kertakäyttöinen kapine. Vedin sen auki. Jahhah, tässä tarvitaan maratoonarin reisilihaksia. Suunnittelija on tietysti ollut kolmikymppinen puoliammattilaisurheilija, Aleksander Stubbin näköinen rimpula. Minä en ole. Ei auta. Teltan vetskari kiinni ja säästän jälkipolvet yksityiskohdilta.

Vessapaperi ja käsien desinfioimispyyhkeet löytyivät pienestä taskusta seinämässä. Ujutin kannen kiinni haitaripottaan ja avasin vetskarin. Vaivautuneen näköinen vartija otti vastaan pottani ja vei sen pois. Teltan jätin aulaan. Piti odottaa vartijaa, mutta Vankien kuoro alkaa NYT. Tietysti kompastun takkiini, joka on valunut lattialle ja alun pianissimoa värittää voimasana, joka tosin tulee puoliääneen, mutta kuitenkin. Nyt on kestettävä puolitoista tuntia putkeen. Uni loppui siihen, etten kestänyt.

Ihminen on tunnetusti putki, johon toisesta päästä laitetaan tavaraa sisään ja prosessoinnin jälkeen tulee muuta toisesta päästä ulos. Sitä kutsutaan elämiseksi. Yksi koronan vaikutuksista on se, että olemme joutuneet kohtaamaan tämän tosiasian. Ei voi jonottaa, täytyy desinfioida, täytyy päästää ihmiset tauolle, täytyy…Tämä uni kannettavine bajamajoineen oli tietysti harhaa, mutta jotenkin alan valmistautua henkisesti siihen, että mitä vain ratkaisuja voi olla tulossa. Emmehän me voi lakata elämästä. Eikä nauramasta!

Rakkaat katsojat, nähdään PIAN teatterisalissa!!

Teidän, Lise

______________________________________________________________________________________________________________________________________

Lisen Blogi  6/2021

Rakkaat katsojamme,

Kesä ehti tulla ennen tapaamistanne teatterisalissa. Nyt siis annamme kesän kulkea oman ihmeellisen ja kauniin kulkunsa kohti elokuun harjoituksia ja syyskuun ensi-iltoja ja sitten…

Kesää on niin ihana pällistellä. Seurata vihreän kurottumista kohti sinistä, kukkien puhkeamista ja lintujen pesintäpuuhia. Toukokuussa loimme kaksi kukannuppua harjoituksissa, jotka kukkivat syyskuun alussa, Kotkan ruusun ja Tarpeistonhoitajan tähtikukan. Itse olen yksi ruusun terälehdistä, joten voin puhua sen kukinnasta paremmin. Taasen olen miettinyt sitä, miten tärkeä tehtävä teksteillä on äänen antajana, ei kunnallisvaaleissa, vaikka se tulee nyt ensimmäisenä väistämättä mieleen. ”Antaa ääni niille, joilla ei sitä itsellään ole”, on lause, jota olen usein kevään mittaan miettinyt. Siihen pohdintaan kutsumme teidät mukaan. Viime aikoina esillä on ollut paljon Ylen Armi – kuunnelma, joka lähetetään kesän mittaan radiossa. Me toivomme jatkavamme Armin parissa myöhemmin uudestaan, jos suinkin mahdollista. Armin suhteen meillä on niin ikään selvästi tarve löytää ihminen kaikkien juorujen takaa. Ymmärtää ja antaa armoa.

Juoruaminen ja sensaationmakuiset tarinat ovat olleet ihmisten energianlähteitä aina. Jo luolaihminen kipitti kevein jaloin naapuriluolaan, kun mukana kulki mojova tarina kerrottavaksi. Sillä tavalla luotiin myös mukavasti yhteisöllisyyden tunnetta. Usein kyllä jo silloinkin yhteisyyttä luotiin ottamalla joku yksilö ”ulkoistettavaksi”, sillä mikään ei yhdistä niin paljon kuin yhteinen vihollinen. Eikä tietenkään piirin ulkopuolelle siirretylle ollut mukavaa. Nykyään tämä elämän suuri lajittelupeli on siirtynyt nettiin ja mittasuhteet ovatkin jo aivan toiset. Pieniä yhteisöjä ovat enää koulu-, asuin- ja työyhteisöt. Kuvittelisin, että television tuottamat reality-sarjatkin usein perustuvat tähän ah niin inhimilliseen lajipiirteeseen. Valtaa väärin käyttäville tämä piirre ihmisessä on myös kullan arvoinen työkalu, kun halutaan hajottaa ja hallita. Tämä ei ole neuvo kenellekään!

Teatteri on oiva paikka pohtia erilaisuuden hyväksymisen tärkeyttä. Mitä kiihkeämmäksi ja hermostuneemmaksi maailman meno käy, sen vähemmän on varaa hermostua jokaisesta erilaisesta piirteestä, joka kanssaihmisessä ilmenee. Elämänsä alkutaipaleella oleville ihmislapsille teatteri on oiva paikka kokea tarinoita, joista voi sitten aikuisten kanssa keskustella. Luovien alojen opetus tulisi olla itsestään selvä ja iso osa kasvatusta. Kyllä, tarinointini lipsuu nyt kovasti kulttuuripolitiikan puolelle, mutta antakoon tämä foorumi nyt minulle äänen, kun koen, että näinä aikoina se on pakko sanoa ja kovaa. Minulla on Roosa Mäkisenä repliikki, josta on tullut minulle hyvin tärkeä. ”Mistä kaikki viha tulee tähän maailmaan, jos kerran rakkaus on niin paljon suurempi?”

Mietitte jo varmaan, ymmärtääköhän tuo itsekään enää miten isossa suossa tarpoo? Totta, siksi täytyy aina välillä pysäyttää sormet ja miettiä. Mietiskely on myös hieno inhimillinen harrastus. Tosin myös esimerkiksi kissani Nessu harrastaa usein hyvin keskittynyttä mietintää tuijotellen ikkunasta ulos. Yritän ottaa mallia hänestä. Yritän yhtä intensiivisesti seurata omenankukkien puhkeamista. Sanotaan, että sanoilla ei ole merkitystä, teoilla on. Kuitenkin sanatkin voivat olla teko silloin kun ne saavat aikaan teon. Jos sanoilla saa aikaan sen, että joku eristetään porukasta, ovat sanat teko. Eli kiteytettynä: Ehkä kannattaa laskea kymmeneen ennen kuin päästää sammakon suustaan pomppimaan. Tämän olen sanonut itsellenikin tuhansia kertoja elämäni aikana. Luen tämän blogin kohta uudestaan läpi ja teen sammakkotarkastuksen. Itse asiassa pidän kovasti sammakoista enkä saisi käyttää niiden lajinimeä näin diskriminoivassa ja negatiivisessa yhteydessä! Hyi minä. Yritän keksiä uuden yhtä hyvän ilmaisun, mutta odotellessa käytän tätä vanhaa. Se on nimittäin varsin vitsikäs.

Ja naurua me tarvitsemme, paljon, kun ryömimme ulos näistä koronavuosista. Paljon auringonpaistetta ja naurua!

Kesää kaikille toivotellen,

Teidän Lisenne

 


 

Lisen Blogi 5/2021

Pakastimesta moi

Huhtikuu – kuukausista julmin, sanotaan. Tarkoittaa sitä, että entisinä aikoina pitkän, loppusuoralla heikkoravinteisen talven jälkeen usein kuolo korjasi heikentyneen luontokappaleen. Takanamme on nyt ”pisin talvi ikinä”, kuten kurahousuinen, metrin korkuinen ystäväni asian ilmaisee. Hän on oikeassa, katsokaa taaksenne: Mökötystä, nököttämistä, odottelua, epätoivoa, toivoa, epävarmuutta, etätyötä, etäkokouksia, etätapaamisia, ahdistusta ja lähielämää. Toivottavasti ei ole asiaa pidemmälle kuin lähikauppaan, eihän?

Huomaa olevansa liikuttuneen onnellinen päästessään työpaikalle töihin, muiden ihmisten pariin, olkoonkin maski päässä ja hankalaa harjoitella. Ilmaisua silmillä ja kropalla, jota epätoivoinen ohjaaja yrittää tulkita (kuolematta epätoivoiseen nauruun). Näin painajaista, jossa kesken esityksen katsoessani katsomoon siellä hohti pimeässä vain kaksi maskia ja jonkun tuoleille jättämät jouluvalot. Pitääkö olla huolissaan? Näytelmiä kuitenkin valmistuu ympäri Suomen ja laitetaan hyllylle odottelemaan. Vai olisiko pakastin oikeampi mielikuva?

Kevään tulo on kuitenkin selvästi kirkastanut ihmisten mieliä, ja se lyijynraskas väsymys tilanteeseen, joka vielä tuntui vaivaavan kaikkia kuukausi sitten, alkaa väistyä. Rokote-ohjelma etenee ja tilanne tasaantuu koko ajan. Hitaasti. Odotamme henkeä pidätellen, sillä hengittämisen lopettaminen taitaa olla paras koronan vastainen toimenpide.

Tulee olemaan hyvin mielenkiintoista seurata, minkälaiseen maailmaan me heräämme tästä pisimmästä talviunesta ikinä. Yksilötasolla vakava sairastuminen ja siitä selviäminen eteenpäin usein aloittaa uuden elämänvaiheen, jossa arvot ovat uudessa järjestyksessä. Aistit kirkastuvat ja terävöityvät. Kevätkukilla Sapokassa tuntuu olevan paljon kerrottavaa tänä vuonna. Pian alkavat puut kukkia! Mitenköhän tulee olemaan globaalilla tasolla? Nouseeko tästä suosta uusi uljas ihminen vai alkaako hillitön juhlinta ja ahminta? Voisiko olla niin, että pikkuasioista valittaminen ja ilkeily loppuisi edes hetkeksi? Tai kokonaan historialliseksi tavaksi, jota huumorilla näytelmissä ja kirjoissa muistellaan? Huumori on paras mahdollinen tapa käsitellä ihmisluonnon pikkumaisuutta ja tuholaisuutta. Kyllä, luitte oikein enkä kirjoittanut väärin. Tuholaisuus tarkoittaa sellaista pientä jatkuvaa nakertamista ja asioiden tuhoamista näkymättömissä, jota ei huomaa, ellei pysähdy suurennuslasilla katsomaan ja miettimään näkemäänsä.

Nyt meidän on ollut pakko pysähtyä. Kaikki se hosuminen, jolla yleensä vältetään tehokkaasti asioiden äärelle pysähtyminen, ajattelu ja ymmärtäminen, on ollut poissa. Eikä tässä ole yhtään vahingoniloa, monelle se on tuottanut vakavaa ahdistusta, josta pystymme puhumaan kunnolla vasta sitten, kun kaikki on ohi. Silloin ahdistuksesta nousee kirjoja, näytelmiä, runoja, kuvataidetta ja elokuvia. Niiden avulla voimme puhua ”pisimmästä ajasta ikinä”, yhdessä. Aina kun räpäyttää silmiään tietoisesti, toivoo, että jokin olisi muuttunut, kun avaa silmänsä, mutta ei. Ei vielä.

Kuvitteellisella metatasolla on käynnissä valtava ”silmänräpäys”, jonka seurauksena asioita on muuttumassa. Se näkyy siinä keskustelussa, jota teatterissakin käydään koko ajan, vaikka olemmekin käytännössä pakastimessa joitain pikaruoka-aterioita lukuun ottamatta. Keskustellaan perusarvoista, rahoituksesta, merkityksestä yhteisössä. Hienoa, että keskustellaan. Elomme peruspiirteisiin kuuluu se, että ymmärrämme jonkin asian merkityksen ja arvon vasta sitten, kun sitä ei enää ole. Jotkut asiat tietysti tulevat tiensä päähän ja siirtyvät ihmistoiminnan museoon eli muistojen kirstuun. Siellä ne ovat tärkeitä muistuttajia siitä, minkälaista joskus on ollut ja mihin ei ehkä kannata missään tapauksessa palata. Sitä kutsutaan viisastumiseksi.

Näytelmäkirjallisuus on valtava historian aarrekammio. Sen kautta meillä on ikkuna menneisyyteen, menneisiin tapoihin, arvoihin, kieliin, vaatteisiin, ympäristöön…siis elämään. Eikä siinä tarvitse olla mitään pölyistä eikä museaalista, koska se suodattuu tekijöiden nykyajan läpi. Uusien silmien. Ihmisen ydin ei kuitenkaan muutu, ei mitään uutta auringon alla. Luotsatessani matkailijoita Roomassa ja Pompeijissa jauhoin varmasti väsymykseen asti elämän pieniä yksityiskohtia, jotka kertoivat siitä, että loppujen lopuksi meidän ja antiikin ihmisten välillä ei ole paljoakaan eroa, pohjimmiltaan. Pompeijin graffitit, katukeittiöiden ruokalista, ilotalojen käytännöllinen pohjaratkaisu…

Meillä täytyy olla voimaa ja viisautta nähdä tämä asia ja hymyillä ja nauraa sille. Emme voi lakata esittämästä näytelmäkirjallisuuden klassikoita sen takia, että niiden arvomaailma on erilainen kuin meidän nyt. Sensuuri ja kieltäminen eivät ole koskaan olleet ratkaisu. Tietysti on olemassa raja puhuttaessa väkivallasta ja hyväksikäytöstä, sillä jos niitä ei esitetä kriittisen suodattimen läpi, vaikutus voi olla tuhoisa. Puhutaan tulkinnasta ja tavasta esittää. Kritiikitön väkivallan esittäminen ja ihannointi johtaa sen aivottomaan toistamiseen ilman tajua siitä, että veitseniskuun, potkuun tai laukaukseen kuolee oikeasti ja peruuttamattomasti. Tai että raiskaus tai muu seksuaalinen ahdistelu johtaa henkiseen vammautumiseen ja ahdistumiseen. Juuri siksi on tärkeää näyttää asioita, käsitellä niitä keskustelemalla, jos siltä tuntuu. Jos seksistinen puhetapa ja kaksimieliset vitsit saavat jonkun tuntemaan itsensä vähätellyksi ja alistetuksi, se täytyy voida sanoa ääneen ilman, että siitä tulee seurauksia ammatillisella tai henkilökohtaisella tasolla. Lopeta tarkoittaa lopeta, eikä siihen tarvita mitään muuta kuin hiukan empatiakykyä ja korvia. Ja rauha maassa ihmisten kesken…

Näin ajatus harhailee korona-ajan jälkimainingeissa, toivottavasti jälkimainingeissa.

Odotellaan puiden kukkimista, pian se alkaa,

Teidän Lisenne

 


 

Lisen Blogi 4/2021

Rakkaat ystävät,

Meillä on taas uutta esitettävää teille. Ulos laatikosta-projektin tulokset esiteltiin meillä sisäisessä ensi-illassa 27.3. ja päivä oli silkkaa juhlaa. Esittämisen iloa, olemisen iloa ja tulevaisuuden toivoa. Sen lisäksi meillä on Anna-Liisa ja Eila, Rampe ja likka uusina näytelminä odottamassa ”hyllyllä”. Keskeytyneistä puhumattakaan. Kuin vasikat, jotka odottavat kesälaitumelle pääsyä. Myös se kultainen. Täältä tullaan elämä! Kunhan…

Englantilaisessa Daily Mail-lehdessä kolumnisti pohti asioita, joita ehkä tapahtuu kovidinjälkeisessä (post-covid) teatterielämässä. Joku taho oli nimittäin ehdottanut, että aluksi voitaisiin luopua väliaikojen viettämisestä jonojen välttämiseksi. Ja koska olen useamman kerran pohdiskellut väliaikojen olemusta tässä blogissani, höristin välittömästi silmiäni. Luitte oikein, nimittäin tämä vertaus kuuluu samaan sarjaan kuin edesmenneen Tony Halmeen loistava lausahdus: ”lopussa kaappi seisoo”. Siis. Ihminenhän on rakennettu niin, että se tarvitsee jatkuvaa tankkaamista suun kautta ja vastavuoroisesti tyhjennystä toista kautta. Se on biologinen fakta, joka yritetään häveliäisyyssyistä unohtaa niin pitkälle kuin se on mahdollista. Tämä tosiseikka on johtanut siihen, että on syntynyt tarve viettää väliaikoja. Muuten edestakaisin kulkevien ihmisten jatkuva virta voisi häiritä esitystä, ainakin jos yleisö istuu kiinteillä paikoilla. Erilaisten festivaalien vellova ihmismassa mahdollistaa vaivihkaisemman ja hienostuneemman käytännön bajamajoineen ja pajupusikkoineen.

Kyseinen kolumnisti huomautti myös kuuluvansa ns. ”varttuneempaan” väestönosaan ja olevansa ehkä enemmän väliajan tarpeessa kuin jotkut muut. Kyseinen perustarve ei kuitenkaan liene varttumisen asteesta kiinni, varsinaisesti. Toilettikäynnin aika saattaa olla riippuvainen kävijän iästä; tässä olisi muuten mielenkiintoinen tutkimuskohde. Sosiologiaa vai käyttäytymispsykologiaa? Biologiaa? Kuitenkin toinen teatterissakäynnin käytäntöjä määräävä seikka on ihmisen rajallinen keskittymiskyky. On tutkittu tosiasia, että 45 minuutin jälkeen ihmisen keskittymiskyky alkaa hiipua, eikä sille voi mitään. Näin ollen väliajan käyttäminen sekä tankkaukseen että kehonhuoltoon on yksinkertaisesti biologinen tarve, josta ei voi neuvotella. Lisäksi väliajalla voi keskustella näkemästään ja kokemastaan seurueensa kanssa (tätä kolumnistimme ei kuitenkaan kaivannut, nimittäin kovaäänisten mielipiteiden pakkokuuntelemista jonoissa; asia, jonka voi aina kohdata huumorilla).

Täällä Suomessa en ole kuullut kenenkään ehdottavan väliajattomia esityksiä. Tietysti on olemassa lyhyitä esityksiä, joissa sitä ei tarvita. Kyseessä olisi kuitenkin suuri muutos, ja vaatisi kyllä kaikenlaisia ajatushautomoita. Kenties vessakäyntiä pitäisi pyytää erikseen, niin kuin ylioppilaskirjoituksissa tai tenteissä? Kenties jokaisella katsojalla olisi päähine, jossa olisi punainen lamppu, jonka syttyessä vahtimestari tulisi hakemaan vessakäynnille? Näyttämöltä voisi sitten seurata kuinka punaiset valot täplittäisivät katsomoa, kuin tähdet ikään. Eihän siitä ole kuin vähän yli vuosi, kun ei olisi ikinä voinut kuvitella katselevansa kasvomaskeja katsomossa, niin kuin tilanne syksyllä oli ja siinä on käytäntö, joka varmasti tulee jatkumaan sitten, kun salit aukeavat yleisölle.

Samainen kolumnisti ilmoitti, ettei hän kaipaa lainkaan Lontoon ylihinnoiteltuja ravintolapalveluja ennen tai jälkeen esityksen. Hän huomioi terävästi, että jos ruokailee ennen esitystä, täytyy koko ajan vahtia kelloa ja hermoilla tilauksen kestämisen ja laskun kanssa, ja jos jälkeen, on lähes mahdotonta saada varausta hyviin ravintoloihin teatterin lähimaastossa. Lisäksi on kärsittävä matka kotiin yöbussilla tai -metrolla, koska taksia on lähes mahdoton saada. Mainitsen tästä siksi, että täällä kohtuullisen harvaan asutussa Suomessa meillä on aivan toisenlaiset mahdollisuudet syödä ja liikkua vailla ankaraa kyynärpäiden käyttöä. Tässä tuleekin eteen se argumentti, jolla aina puolustetaan koko maan kattavaa teatteriverkostoa, nimittäin saavutettavuus. On luksusta, että teatteri on reippaan pyörä- tai kävelymatkan päässä tai että sinne voi helposti päästä omalla autolla tai bussilla. Ja tarjoilu pelaa väliajalla ja lähiravintoloissa! Aina löytyy pieniä ilonaiheita elämästä! Kunhan…

Odotellessa aloitamme uuden näytelmän harjoitukset. Katsokaa myös mahdollisia striimejä, Buster Keatonin striimi näytti, että laitteet ja ammattitaito on!

Kevättä odotellessa,

Kaikkea hyvää kaikille,

toivottaa Lise

 


 

Lisen Blogi 3/2021

Teatterin aivomyrsky

Onko vanhanaikaisiin arvoihin perustuvien näytelmien esittäminen niihin takertumista? Tässä on kysymys, jota on viime aikoina moni miettinyt. Jos typerä blondi alusvaatteissa ei enää naurata, pitääkö koko farssi heittää roskikseen? Vai jatketaanko nauramista sille, että joskus blondille naurettiin? Sotketaanko Shakespeare punakynällä, koska me elämme jo niin toisenlaisessa maailmassa? Vaikea kysymys, ja koskettaa valtavaa määrää näyttämötaiteen perinnettä. Ajatelkaa verisiä kreikkalaisia draamoja!

Teatterin tehtävä on ajatella ja saada ajattelemaan. Se on hieno asia ja arvojen miettiminen on aina arvokasta. Nuoret ovat aina eturivissä miettimässä asioita uudessa valossa, ja niin nytkin. Ja se on hienoa ja antaa toivoa tulevaisuudelle. Asiat eivät kuitenkaan katoa sillä, että ne kielletään tai yritetään pyyhkiä pois. Ymmärtäminen ei ole sama asia kuin hyväksyminen. Vastuu on aina viime kädessä vastaanottajalla, ja siksi meillä on koko koulutusjärjestelmä, joka opettaa kriittiseen ajatteluun ja itsenäiseen päätöksentekoon. Historiassa ei ole koskaan koitunut mitään hyvää siitä, että diktatuurissa eli sanelukulttuurissa määritellään se, miten ja mitä ihmiset saavat ajatella. Voin ymmärtää sen, miksi joku vitsi voi olla hauska, mutta ei minun silti tarvitse hyväksyä sitä asenteellista vinoutumaa, mistä se kumpuaa. Senkin tiedon voi pitää itsellään.

Asioita ja ilmiöitä pitää näyttää ja käsitellä, niitä voi pohtia yhdessä. Se on teatterin työtä. Hitler ei katoa historiasta, vaikka kaikki häntä ja natseja käsittelevät tekstit kiellettäisiin. Vaikenemalla eivät häviä vallan väärinkäyttäjät, hyväksikäyttäjät, tappajat, sadistit, rasistit…lista on loputon. Teatterissa asia usein näytetään siksi, että katsoja alkaisi miettiä sen oikeutusta. Se saatetaan jopa esittää karikatyyrinä ja karnevalistisena versiona itsestään. On tärkeää säilyttää karikatyyrin taju. Ajatelkaa narreja hoveissa! Kuinka tervehdyttävää oli kuninkaalle, kun narri teki hänestä julkisesti pilaa. Revyyperinne on narrinpeliä, ja karikatyyreille nauraminen on yhteisölle tervehdyttävää. Sanotaan ääneen yhdessä se, että kyllä me tiedämme ja näemme.

Asiat eivät myöskään automaattisesti muutu sillä, että muutetaan sanoja, joilla niistä puhutaan. Sanon automaattisesti, koska se voi kuitenkin olla tie johonkin. Sanoilla on merkitystä! Maailman taantuva sammakkokanta olisi pelastettu moneen kertaan, jos eräiden paljon äänessä olevien valtaa käyttävien henkilöitten (oliko tarpeeksi pyöreästi muotoiltu?) suustaan päästämät jutut olisivat oikeita sammakoita. Ihmisten maailmassa häly vain lisääntyy koko ajan. Tarvitaan yhä suurempia kirjaimia, kovempaa huutoa ja paksumpia valheita, että tulee kuulluksi. Teatteri alkaa olla niitä harvoja paikkoja, joissa voi kuulla myös hiljaisuutta. Talvinen metsä on muuten toinen paikka, jossa voi kuulla syvää hiljaisuutta.

Aivomyrsky on aina hieno asia, mutta aivan yhtä tärkeää on hiljentäminen ja hiljentyminen. Uuden sukupolven tehtävänä on aina ollut laittaa muille peili naaman eteen, mutta se ei koskaan saisi johtaa ymmärtämättömyyteen muuta ajattelua kohtaan. Sehän ei silti tarkoita, että sen hyväksyisi. Muutos tulee joka tapauksessa, koko teatterimaailma on käynyt ison arvomuutoksen viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Sellainen käytös ja puhe, joka oli sallittua vielä kaksituhattaluvun alussa ”koska teatterimaailma nyt vaan on tällainen” ei onneksi ole enää sallittua tai ainakin aiheuttaa sen, että huonosti käyttäytyvä laitetaan hissuksiin sivuun, vaikka olisi kuinka ”suuri taiteilija”, mitä ikinä se sitten tarkoittaakin.

Selitinkö asiat nyt varmasti niin, ettei kukaan ymmärtänyt? Minussa on ehkä vähän filosofin vikaa, tai poliitikon. Tämä korona-aikakausi on aiheuttanut tällaisen sivuoireen, ajattelun rönsyilyn. Käykäämme virusta vastaan aivojen koko kapasiteetilla!

Taistelutahtoa kaikille,

Teidän Lisenne

 


Lisen Blogi 2/2021

Resilienssi

Viime viikolla luin lehdestä artikkelin, jossa neuvottiin, miten lapsille opetetaan resilienssiä. Se on sanana sukua vanhoille tutuille sanoille sisu, sitkeys, joustavuus, peräänantamattomuus, eli kykyä kohdata vastoinkäymiset. Ettei heitä lapasia nurkkaan heti, kun kohtaa vastoinkäymisen. Kun joku ovi pamahtaa nokille, koettaa siitä vierestä heti seuraavaa. Siitä tuli mieleeni vanhempieni kertomus siitä, miten he tapasivat: Tanssiaisissa äidin vieressä istuva tyttö antoi isälle pakit tanssiin haettaessa, ja niinpä isä kumarsi seuraavalle, vieressä istuvalle. Siis minä olen elävä esimerkki isäni resilienssistä.

Artikkelissa puhuttiin tietysti myös siitä, että osaa antaa periksi silloin, kun edessä on mahdoton tilanne ja se on esimerkki kiertotien hakemisesta. Saattaa olla, että ihmisen voimakas veto vuorikiipeilyyn perustuu siihen, että se on rakenteeltaan samanlaista toimintaa kuin elämästä selviytyminen. Vastoinkäymisitä selviäminen ja niiden kohtaaminen rakentavasti onkin varmasti yksi tärkeimpiä elämäntaitoja. Mutta miten sitä opetetaan? Siperia opettaa, tietysti, mutta varmasti siinä auttaa toisten ihmisten läsnäolo ja tuki. Ei niin, että isolla rahalla räjäytetään se vuori lapselle mukavaksi patikoida, vaan se, että ollaan hengessä mukana. Tietysti asiaan vaikuttaa perimä ja vanhempien esimerkki.

Varmaan arvaatte, mihin tämä ajatuksenjuoksu johtaa: Kuinka paljon resilienssiä nyt tarvitaankaan. Kummallista kyllä, tilanteen tekee samalla raskaaksi se, ettei kukaan tiedä, koska tämä päättyy ja päättyykö koskaan, samalla se on keino selviytyä. Ajatelkaa, jos 1939 isovanhempamme olisivat tienneet, kuinka monta ja millaista vuotta on edessä. Älkää nyt pahastuko, että vertaan tätä sotatilaan, toki se oli aivan eri asia, mutta ajallisesti. Ihminen jaksaa tarpoa eteenpäin juuri siksi, ettei tiedä asioita juurikaan eteenpäin. Monissa ammateissa eletään nyt kaksi viikkoa tai kuukausi kerrallaan eteenpäin, suunnitelmat ja aikataulut menevät koko ajan uusiksi ja kaikkea elämää on vaikea suunnitella eteenpäin. Me harjoittelemme uutta ohjelmistoa, vaikka varmaa ensi-iltaa ei ole. Lipunmyynti ja toimisto kamppailevat muuttuvien aikataulujen kanssa. Elämme viikko kerrallaan.

Tietysti se, että varmasti tietäisimme mitä huomenna tapahtuu, on aina illuusiota. Meillä kuitenkin on sopimus elämän kanssa, se on ihmeellinen asia ja olemme resilienttejä ja toiveikkaita. Nämä koronavuodetkin liittyvät elämämme tarinaan, ja niitä muistellaan joskus naurullakin. Yksi asia on varma: Jälkipuinti kestää vuosia, mietitään mitä tuli tehtyä ja mitä siitä pitäisi oppia. Teatterin suhteen olen yhtä toiveikas kuin pian jo vuosi sitten, kun kirjoitin ensimmäisiä blogejani tälle foorumille: Me tulemme oppimaan käytännössä miltä tuntuu olla ilman tätä inhimillisen kanssakäymisen muotoa. Lainsäädännön takana oleva merkitys tulee näkyväksi. Teatterissakäyntimekko on pölyttynyt kaapissa ja käsilaukku hävinnyt vintin uumeniin. Huomaa, ettei ole nähnyt niitäkään ihmisiä pitkiin aikoihin, eikä ole saanut nauraa ja itkeä yhdessä muiden kanssa. Pimeässä. Kotisohvalla nimittäin vähän nolottaa, kun muun perheen läsnä ollessa alkaa itkettää katsoessa hyvää sarjaa televisiosta. Tuleekin asiaa jääkaapille tai vessaan.

Vielä lämmin ajatus suurelle luotamme poistuneelle sydämelle: Sytytän virtuaalikynttilän Sinikka Nopolalle. Eilan repliikein: ”Ei kukaan tiärä millon täältä lähretään.”

Helmikuuta,

Toivoo Teidän Lisenne


Lisen Blogi 1/2021

Hyvää alkanutta vuotta Sinulle, joka luet! Rakastan uusia vuosia. Uusi kalenteri, uudet suunnitelmat, iloinen uteliaisuus sen suhteen, mitä tuleman pitää. Aaton olen ollut viimeiset 30 vuotta töissä, nyt harjoituksissa tällä kertaa. Tällä kertaa meillä kaikilla on harras toive siitä, että tulevasta vuodesta tulee erilainen kuin edellisestä. Ja meillä on toivoa!

Toivo on minulle merkityksellinen sana. Se on varsinaisen merkityksensä lisäksi isoisäni etunimi. Toivo Uutun elämässä toivolla ja eteenpäin katsomisella oli vahva rooli: Karjalan kannaksella syntyneenä hänellä oli edessä sota ja evakkoon lähtö. Silti muistan hänet valoisana ja aina valmiina kujeilemaan eli narraamaan. Narraamisella opetettiin lapsia suhtautumaan valppaasti elämään eikä uskomaan ihan kaikkea, mitä aikuiset heille syöttävät, eli siis objektiivisuutta ja kriittisyyttä, mikä onkin kuin suoraan korkeakoulujen tavoitteista. Kuulin mitä mielikuvituksellisimpia tarinoita puujalkakanoista ja lasisilmäisistä lehmistä. Opin myös pajupillin teon ja perkaamaan silakat oikein, sekä selviytymään hiusten takuista aloittamalla kampaamisen latvoista. Niin ja sen, että retiisit syödään siten, että maataan nurmikolla selällään, laitetaan napaan suolaa ja kastetaan retiisit siihen ennen syömistä. Ja että kesällä on päällä havajipaita.

Meille ihmisille toivo tiivistyy kaiketi tällä hetkellä koronarokotteeseen ja mahdollisuuteen palata sellaiseen elämään, jossa toiset voi kohdata ilman suojamaskia. Meille teatterilaisille se merkitsee sitä, että me voimme esittää ja te voitte istua katsomossa ilman maskia ja turvaväleittä. Nyt jokaisen päivän jaksaa sillä, että meillä on toivoa siitä.

Toivon, että ihmiskunta olisi vähän viisaampi tänä vuonna. Toivon, että muutokset ajattelussamme, se, että olemme joutuneet pysähtymään ja ajattelemaan monen asian arvon uudestaan, oikeasti muuttaisi asioita paremmiksi ja oikeammiksi. Jospa saisi itsekin itsensä useammin kiinni ennakkoluuloista ja tunkkaisista asenteista, oppisi vielä paremmin tekemään oikeita valintoja ja ajattelemaan muita eläviä olentoja. Yksi oikea ajatus, joka johtaa oikeaan tekoon, voi olla se perhosen siivenisku, joka kiertää maapallon ja muuttuu muutosten tuuleksi. Eikä sen tarvitse olla vaikeata, stressaavaa ja ahdistavaa eikä viedä itseltä mitään tärkeää pois. Ajattelee vain tekonsa seuraukset. Ryöstääkö pankin, potkaiseeko kaveria päähän, räjäyttääkö raketin, dumppaako jääkaapin metsätielle, painaako kaasupolkimen pohjaan, kaataako pihapuun, rikkooko velipojan legorobotin…Aina voi laskea kymmeneen.

Istutin tänään, 1. tammikuuta kukkasipuleita puutarhaan. Jonkinlainen ennätys sekin! Ennen kaikkea se tuo toivon siitä, että lumen sulettua maan alta nousisi kukkia. Huomaan, että toivon, että olisi jo kevät. Sitä ennen voisi toivoa, että tulisi lunta, raikasta, valkoista…Toivo on samaa kuin usko tulevaisuuteen, siihen, että huominen tulee. Minkälaisena ja missä muodossa, emme tiedä. Mutta reippaasti tuulta päin ja havajipaita ylle! Mekin harjoittelemme koko ajan uutta siinä uskossa ja toivossa, että pääsemme pian esittämään teille työmme tuloksia!

Jippii, elämä on,

Teidän Eila…eikun Lise


Lisen blogi 12/2020

Tyhjän teatterin nautinto

Edda solahti ovenraosta tyhjään, pimeään teatterisaliin. Lämmin ja pehmeä mustuus ympäröi hänet, ja alkukantainen pimeänpelko sekoittui turvallisuuden tunteeseen. Vihdoin taskulamppu löytyi taskusta, ja pieni valokeila auttoi hänet kompastumatta työpöydän, valopöydän ääreen. Olisiko sille jo kertynyt paljon pölyä? Suojapeite oli unohtunut, järkytys oli ollut sinä päivänä niin suuri: Kaikki peruttu, harjoitukset ja esitykset. NYT. Kuin huumaantuneena Edda oli kävellyt kotiin odottamaan lisätietoja. Siitä oli nyt kuusi kuukautta. Kuusi kuukautta siitä, kun virus pysäytti esitystoiminnan koko maassa. Pysäytti monta muutakin asiaa, mutta valomestari tarvitsee yleisöä ja esiintyjiä. Muuta teknistä henkilökuntaa ja sitä valaistavaa, näyttelijöitä ja näyttämökuvia. Koko sitä koneistoa, joka aina oli tuntunut niin itsestään selvältä.

Ensin kotona oli ollut mukavaa, kietoutua vilttiin ja suunnitella kaikenlaisia kuvia tuleviin produktioihin. Sitten kahvitauot ilman juttuseuraa alkoivat tuntua tylsiltä ja siksi saattoi unohtua someen tuntikausiksi ja lopulta työnteko ei enää huvittanut. Ei voinut hakea inspiraatiota menemällä katsomaan muita esityksiäkään, koska niitä ei ollut. Sitten äiti oli sairastunut. ”Onko tämä sitä, että on oman elämänsä sivuroolissa?”  ajatteli Edda mustimpina hetkinään. Oma rooli oli otettu pois, oma työ.

Edda valaisi jo lapsena pahvilaatikoita, joihin hän oli rakentanut näyttämökuvia. Maagiset pienoismaailmat auttoivat oikean maailman hallinnassa. Nukkekodin valaistusta hän muutti harva se päivä, jouluvaloja ja pieniä taskulamppuja sinne viritellen. Värilliset muovit ja suodatinkankaat olivat Eddan aarteita. Kokonainen muumimaailma syntyi oman huoneen nurkkaan ja vanhojen verhojen kokoelma kasvoi kasvamistaan. Ammatinvalinta oli itsestään selvyys: Valomestari. Vähän ihmetteleviä kommentteja kuului vielä opintojen alussakin, sillä alalla ei ollut vielä silloin montakaan naista. Edda ei ajatellut hetkeäkään, että hänen pitäisi tehdä jotain muuta. Hän rakasti valon magiaa. Kunnes tuli tämä aika, jolloin hänen työpaikkansa oli kiinni, ja syynä oli se, etteivät ihmiset saisi enää istua vierekkäin suuressa salissa, tuntikausia, koska he hengittivät samaa ilmaa.

”Juuri siinähän teatterin idea on, että kaikki istuvat yhdessä ja kokevat saman asian, yhtä aikaa, hengittävät samaa ilmaa ja ovat yhtä”, ajatteli Edda napsauttaessaan virrat päälle valopöytään. Virus iski juuri siihen ihmisen heikkoon kohtaan, tarpeeseen olla yhdessä, lähekkäin, kokea samaa. Tehdä yhdessä ja tehdä se reaaliajassa, oikeasti eikä minkään laitteen näytön kautta. Siksi tuntui siltä, että isku tuntui syvällä tunteissa ja mielessä. Taloudelliset vaikutukset olivat tietysti konkreettisempia ja niistä oli helpompi puhua, ja olihan Eddakin ollut lomautettuna. Mutta se epämääräinen kaiho, tai kaipaus, tai puutos, joka jäyti jossain sisällä – siitä oli vaikeampi puhua. Elävän ja reaaliaikaisen läsnäolon tarve on ihmisessä niin perustavanlaatuista, ja nyt siitä ei osattu edes puhua. Kaikki vain odottivat, että tämä menee ohi.

Siksi Edda oli nyt täällä, takaisin toisessa kodissaan, hiljaisessa salissa. Kukaan ei käskyttänyt eikä huomautellut, tai siis harjoittanut ammatillista vuorovaikutusta, niin kuin asia kauniisti ilmaistiin. Huomauttanut asiasta, jonka oli juuri itse omin silmin nähnyt ja jonka oli jo päättänyt korjata heti kun vain ehtii. Edda mietti hetken, ja sytytti mustalle näyttämölle kirkkaan valkoisen valokiilan. ”Alussa oli…”, lausui Edda ääneen. Valokiilassa leijui pölyhiutaleita. Siivoojiakaan ei tietysti tarvittu. Edda ajatteli sotaa, minkälaista oli ollut, kun sota sulki teatterit ja iltaisin oli pimeys suurin turva. Pimennysverhot ikkunoissa. Eddan äidinäidin äiti oli palellut ilmantorjuntatornissa ja katsellut valokiilojen lävistämää yötaivasta. ”Tämä kiila on sinun muistollesi, isomummi”, ajatteli Edda. Isomummilta ei kysytty, halusiko hän elää sota-aikana. ”Kummallinen tämä kohtalo, aikaan sidonnaisuus. Nyt minä, Edda, istun täällä pimeässä kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin ja katson valokiilaa ja toivon samaa, että tämä kaikki olisi pian ohi.”

Kulkuraporteissa näkyisi tietysti, että täällä on oltu kiellosta huolimatta. Edda oli jättänyt puhelimensakin kotiin, koska mielessä oli kummitellut naurettava ajatus jäljitettävyydestä. Turhaan siis. Edda päätti olla välittämättä siitä, jätti valopöydän ja käveli kohti näyttämön sivussa olevia pieniä portaita, jotka johtivat ylös näyttämölle. Hän astui valokeilaan. Valkoinen valo häikäisi hänet.  ”Hyvää iltaa arvoisa yleisö, hauskaa nähdä pitkästä aikaa! Hei isomummu! Toivottavasti istut mukavasti. Turvavälit ainakin toteutuvat…Et ole yksin? Siis teitä on siellä monta – sukupolvea? Mummukin on siellä! Hei mummu, jäi niin monta kertaa sanomatta kiitos, kiitos kun tuit opintojani, kiitos kun paistoit lettuja, kun viikonloppuna ilmestyin luoksesi pelkkä kuoppa vatsan kohdalla. Lähdit niin äkkiä, yhtäkkiä olit vain poissa ja me lajittelimme vaatteitasi ullakolla ja äiti itki niin, että vesivahinko oli lähellä sinun talossasi, jonka olit juuri jättänyt meidän huolehdittavaksemme. Äiti? Mitä sinä siellä teet, sinunhan pitäisi olla sairaalassa, että saitkin sen turkasen viruksen ja… Ettet ole siellä enää? Tämä ei ole enää hauskaa, tulin tänne koska en enää jaksanut kotona, olisivathan ne soittaneet sieltä jos…Paitsi suljin puhelimeni ja jätin kotiin, ettei minua voitaisi jäljittää tänne…Ei voi olla totta.”

Edda astui valokeilan ulkopuolelle, pimeään. Hän seisoi jähmettyneenä, pitkään, kuunnellen hiljaisuutta, etsien sitä mahdollisuutta, että äskeinen hetki oli ollut vain jonkinlainen uni, hallusinaatio tai monologi, jonka hän oli juuri esittänyt, jonkun toisen kirjoittama, jonkun toisen elämää. Ettei tämä nyt olisi se traaginen päärooli omassa elämässä, äitiään sureva tytär. Pimeys lohdutti, samoin valokeilan katsominen ulkopuolelta. Sinne hän valomestarina kuuluikin, valokeilan ulkopuolelle, ja siellä hän halusi ollakin, ei draaman keskipisteessä. Ei nyt. Hämärässä Edda käveli takaisin ylös valopöydän luo, sammutti valokeilan ja sytytti taskulamppunsa. Hän sammutti virran ja peitteli pöydän huolellisesti. Salin hiljaisuus ympäröi hänet jälleen. ”Kiitos tästä hetkestä, mutta nyt minun on pakko juosta.”

Päättäväisin askelin Edda lähti kotiaan kohti, kohti puhelintaan ja mahdollista uutta todellisuutta. Pimeässä joulukuun illassa leijui harvakseltaan ensimmäisiä lumihiutaleita. Edda ajatteli, että se muodosti juuri oikean kuvausympäristön hänen puolijuoksulleen kotia kohti. Paitsi tämä ei ollut elokuvaakaan. Tuuli puski oikeasti vastaan. Kauanko siitä oli, kun hän oli lähtenyt ulos? Pian hän tietäisi. Ehkä teatteriin ei koskaan palaisi se sama Edda, joka sieltä nyt lähti. Sellaista elämä on, yksi hetki voi muuttaa kaiken peruuttamattomasti. Kykenisikö yksi hetki teatterissa samaan?

Rappukäytävässä Edda kaivoi avaimia taskustaan ja puuskutti. Hän kuuli jotain ja pidätti hengitystään: Sisällä, kotona, joku oli laittanut radion päälle ja sieltä kuului joulumusiikki rappuun asti.

Hyvää erilaista joulua kaikille lukijoilleni!

Toivottaa Lise

 


Tervehdys lukijani,

Syksy on jo pitkällä ja esitykset pyörivät täysillä. Viikon päästä saamme vielä ensi-iltaan Masennuskomedian ja sitten Korkkarit kopsuvat euroviisujen tahtiin siitä viikon päästä…Täytyy sanoa, että voi olla jopa hämmästynyt ja ylpeä siitä, että tässä poikkeustilassa teatteri toimii ja elää. Kukapa olisi puoli vuotta sitten uskonut, että tässä sitä yhä ollaan. Mutta teatterit reagoivat monen muun kanssa nopeasti ja tehokkaasti, ja nyt voi sanoa, että se oli ratkaisevan tärkeää. Tietysti on muutenkin onnekasta asua tässä maailmankolkassa. Tosin iltapäivälehtien lööpit tekevät taas parhaansa, että päiviin hiipisi kauhu. Olipa taas tänäänkin yksi ”Kärpäsestä kasvoi härkänen”- lööppi esillä joka paikassa. Huusi naama keltaisena. Kerroin itselleni, että ainakin se kääntää ajatukset hetkeksi pois Yhdysvaltojen presidentinvaaleista. Olin koululainen, kun Ronald Reagan valittiin presidentiksi, ja muistan kirkkaasti sen aamun, kun uutisissa vahvistettiin hänen voittonsa. Kaikki olivat varmoja siitä, että kolmas maailmansota syttyy. Tuomiopäivä ei onneksi tullut, silloin, ja sanon itselleni koko ajan, ettei sen tarvitse tulla nytkään.

Oikea käsivarteni on ollut viikkoja kipeä. Pehmopupujen ompelemisesta. Ei, en ole Kiinassa etätöissä vaan harjoittelemme Masennuskomediaa. En ole kehdannut mennä työterveyteen: ”Olisi kulumavamma pehmopupujen ompelemisesta. – Ei, ei ole niin montaa lastenlasta. Tuli töissä teatterilla.” Sopisi varmaan tekniikalle repliikiksi, hehän ne sadat (?) puput oikeasti ompelivat, mutta minä heittelen niitä rytmikkäästi, työkseni. Joskus sitä miettii…

Suuri ilonaihe on ollut Armi-musikaalin suosio ja vastaanotto. Sen jälkeen, kun Armin sisar kävi katsomassa näytelmän, ja saimme hänen ”siunauksensa”, eli vakuutuksen siitä, että olemme oikealla tiellä teoksen kanssa, tunne siitä, että Armikin istuu tuolla jossain pilven reunalla (niin kuin on tapana sanoa) ja hymyilee. Tässä toteutuu siis näytelmien ja kirjojen yksi suuri tarkoitus: Antaa ääni niille, joilla sitä ei ole. Samaa olen ajatellut Masennuskomedian suhteen, vaikka siinä ei ole todellisia henkilöitä ja vaikka masennuksesta ja työuupumuksesta kirjoitetaan yllin kyllin. Kestää kuitenkin kauan, ennen kuin puheista päästään asenteiden muuttumisen tasolle. Jotenkin onnistumme elämään niin, että oletusarvona on se, että emme koskaan väsy emmekä masennu emmekä ainakaan kuole. Mitä niiden asioiden hyväksyminen sitten parantaisi, kysytte. Ehkä sitten jaksaisi nauraa iloisesti seuraavalle ”Luonto tulee ja tappaa” – lööpille eikä ahdistuisi Yhdysvaltojen presidentinvaaleista.

”Arvoisat katsojat, pyydämme teitä siirtymään katsomon puolelle. Esitys ”Yhdysvaltojen presidentinvaalit” alkaa hetken kuluttua. Pyydämme avaamaan kaikki mahdolliset härpäkkeet ja kuvaamaan reaktioita kaduilla ja kotona.” Onko missään ketään, joka kysyy: ”MITKÄ VAALIT?”


Näkymättömät kädet

Kirjoittamisen tehtävä on antaa ääni sellaisille, joilla ei omaa ääntä ole. Edesmenneille sukulaisille, maan hiljaisille, hiljaiseksi kiusatuille ja sellaisille, jotka eivät itse osaa sanoittaa kokemaansa. Se on kaunis ajatus. On paljon ajatuksia, jotka pyrkivät sanoiksi. Ajattelin, että alan olla vähän ärsyyntynyt itseeni, koska kirjoitan työstäni vain näyttelijöiden näkökulmasta. Kuitenkin teattereiden henkilökunnasta, siis siitä joukosta, joka on esityksen toteutumisen takana, vain pieni osa on näyttelijöitä. He vain ovat enemmän framilla, niin kuin kotikonnuillani Lohjalla sanotaan.

Otus olkapäälläni sanoo, että hyvässä ja pahassa, mutta se ei ole nyt asiani ollenkaan, vaan siis kaikki ne käsiparit, jotka tekevät ja huoltavat vaatteet, meikit, kampaukset, lavasteet, tarpeiston, huolehtivat aikatauluista ja siitä, että näyttelijät ovat paikalla, valot, äänet, avaavat ovet, siivoavat, tarjoilevat kahvit, huolehtivat ulkovaatteista, tekevät esitteet, valokuvat, myyvät liput, markkinoivat…lista on loputon. Jokaisen näyttelijän pitäisi olla vähän aikaa kiertävässä teatterissa, jossa huolletaan itse omat vaatteet, huolehditaan tarpeistosta ennen esitystä ja roudataan esityksen jälkeen. Se antaa perspektiiviä asiaan ja oppii kunnioittamaan toisten työtä. Ne ajat, jolloin herra tai rouva näyttämötaiteilija ojensi kätensä ja siihen asetettiin miekka tai viuhka ovat kaukana. Nyt sen sijaan on järki tullut siihen käteen ja tavara ojennetaan vain, jos sitä ei aikapulan takia ehdi itse ottaa hyllystä. Sitten vastuu onkin itsellä: On noloa juosta kesken kohtauksen hakemaan puuttuvaa tavaraa tai kantaa näkymätöntä ruukkua (tätäkin on tapahtunut näyttämötaiteen historiassa).

Kiitos on pienuudestaan huolimatta hyvin tärkeä sana. Se on myös sana, joka hyvin usein unohtuu sanoa. Olin iloinen, kun talon kaikkien työntekijöiden kuvat ilmestyivät aulaan, se tuntui suurelta edistykseltä. Monissa teattereissa koko tekniikka tulee esityksen jälkeen kiitoksiin. Eri asia on tietysti se, haluaako tulla lavalle kirkkaisiin valoihin, ja joskus on ollut itselläkin hetkiä, jolloin olisi ennemmin halunnut olla jo polkupyörän selässä matkalla kotiin ja lujaa, kuin olla kiitoksissa. Joskus näyttelijät huitovat kiitoksissa sekavasti kohti takaseinää ja kulisseja. Sanon sekavasti, koska itse sekoitan eri näytelmien eri kiitoskäytännöt ja huidon väärin. Se tarkoittaa sitä, että tahtotila kiittää kulissien takaisia ja salissa olevia käsipareja on suuri. Tällä hetkellä, kun koronakriisi kurittaa meitä kaikkia, meidän tekee mieli kiittää teitä, yleisöä. Kaikilta tilanne vaatii ylimääräistä vaivaa, muistamista, sääntöjen noudattamista. Tästä pääsemmekin taas teatterin näkymättömiin käsiin, jotka tällä hetkellä uivat desinfiointiaineissa, pitävät maskeja ja suojahanskoja ja miettivät päänsä puhki kuka koski mihinkin ja miten selvitään näytelmien vaatimista kakkukesteistä tai suudelmista.

Pääasia on se, että elämä jatkuu, arki jatkuu, teatteri jatkuu. Vaikka se vaatii aikamoista taistelua ja kärsivällisyyttä meiltä kaikilta. Joillakin se kärsivällisyys on jo loppunut, mikä sekin on täysin ymmärrettävää, ja pistäneet hanskat naulaan ja päätelleet, että koko pandemia on suuri salaliitto. Otus on nyt huomattavan hiljaa, enkä jatka tästä aiheesta. Teatterissa on siis lukemattomia ammatteja, ja näyttelijä on niistä vain yksi. Ajatelkaapa Heinähatun ja Vilttitossun Alibullenin neitien mahtavia kahvikestien herkkuja. Vaahtomuovia ja…saako illuusion rikkoa? Tahdon vain sanoa, että joku nekin on taikonut, eivätkä asialla ole Helga ja Halise. Miten sitten se Suuri Reseptikirja, onko sekin petosta? Ei lapset, ei petosta, vain sellaista leikkiä, teatterileikkiä. Täti askarteli sellaisen kakun teatterin kellarissa ja sitä voi käyttää uudelleen ja uudelleen, kun siinä on palatkin valmiina.

Sotien aikana ja jälkeen olivat kuulemma ns. ruokaroolit suosittuja, eli sellaiset roolit, joissa sai syödä. Se oli hyvä palkanlisä tiukkoina aikoina. Käsikirjoitusta lukiessa ilahtui, jos sieltä löytyi illalliskohtaus tai ”ahmii puhuessaan makkaraa” – parenteesi. Joku sitten valmisti ruuat ja asetti pöydälle, joka kannettiin lavalle. Itsekin muistan Nummisuutareista hyvin hääjuhlien täytekakun…No olihan se muutenkin hieno esitys. Taas puhun omia muistojani. Mutta eiköhän missioni tullut jo selväksi: Muistetaan aina niitä lukemattomia käsipareja, jotka mahdollistavat esitykset.

Toivoo teidän,

Lise

 


Aatoksia syyskuussa koronan sivuvaikutuksista ja lasipalloista

Rakkaat katsojamme,

On ollut valtava ilo nähdä teitä jälleen katsomossa. Ilo palata töihin on ollut suuri. Armi sai ensi-iltansa Kairossa onnellisten tähtien alla, ja liikutus oli suuri, kun keväällä kesken jäänyt prosessi saatiin satamaan. Koronan sivuvaikutuksiin voinee laskea sen, että Kymen Sanomat ei lähettänyt kriitikkoa ensi-iltaamme. Esitän tämän asian puhtaasti faktana, enkä ota kantaa asiaan puoleen tai toiseen, asiahan on lehden päätettävissä. Tämä tosiasia kuitenkin herätti muutamia yleisempiä ajatuksia, jotka haluaisin jakaa kanssanne.

Opiskellessani musiikkitiedettä osallistuin YLE:n järjestämään kriitikkoseminaariin Anno dazumal, eli oikeasti kauan sitten. Siellä Jukka Kajava luennoi meille räkänokille siitä, että kriitikon tärkein tehtävä on olla kulttuurin puolella ja tehdä ns. puffeja. Tarvitaanko siis kritiikkiä? Ensimmäinen ajatus voisi olla, että jos mediat säästävät kriitikot pois työmarkkinoilta (mikä on jo pitkään lasipallossa näkynyt asia), eivätkö instituutiot, eli tässä tapauksessa teatterit, voisi itse kustantaa kriitikon paikalle? Heti tajusin ajatukseni kuolleena syntyneeksi: Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Moraalisesti mahdoton ajatus. Jo se, että blogistit saavat ilmaisia lippuja ensi-iltoihin, saattaa tarkemmin ajatellen olla rajatapaus. Riippumaton media on demokratian edellytys, ja demokratia ylläpitää riippumatonta mediaa, meillä se on YLE. Heti pieni kriitikko olkapäälläni kuiskii, että sinne onkin tunkua, lobbarit ne sielläkin…mutta ainakin teoriassa. Kaikilla on oikeus sanoa mielipiteensä, kunhan ei tarkoituksellisesti vahingoita ketään. Taas se pieni karvainen Otus olkapäälläni kuiskii, että joskus se vahingoittaminen on niin hienovaraisesti kätketty, ettei kukaan tajua sitä, paitsi maalitaulu. Laitan Otuksen mutelle.

Paljon puhutaan näkyvyyden käsitteestä. ”Ihan sama mitä puhutaan, kunhan puhutaan.” Mainitsemattomuus saattaa olla pahempi piikki kuin negatiivinen maininta. Kajava luennoi informoimisesta, edistämisestä, puolustamisesta, siis lisätiedosta, tiedonvälityksestä. Suomen kielen sana kritiikki on lähtökohtaisesti huono sen negatiivisen arvolatauksen vuoksi, jo arvio on parempi sana. Ehkä tästä johtuu ajatus siitä, että kriitikon tulisi olla lähtökohtaisesti negatiivinen sanoissaan. Monissa muissa kielissä käytetään re-alkuisia sanoja puhuttaessa arvioista, esim. englanninkielen review, ”uudelleen nähty”, ”uudelleen ajateltu”. Ei arvion kirjoittajan tietysti tule olla yltiöpositiivinenkaan, tulee heti epäilyksiä kytköksistä. Paras lahja kulttuurille (cultura=viljely) on se, että kritisoidessaan perustelee mielipiteensä. Arvio on aina yhden ihmisen mielipide, mutta ammattikirjoittajalla on aina vastuu vallankäytöstään. Kyse on viime kädessä (ja varsinkin näinä myrskyisinä aikoina) kulttuurin tekemisen jatkumisesta, sen tukemisesta ja hengissä pitämisestä.

Taiteessakin on tärkeää, että tiedämme mistä olemme tulleet ja mitä meitä edeltävät sukupolvet ovat tehneet. Se on kivijalka, jonka päällä mellastamme. Tämän kivijalan esittelemisessä medialla on suuri vastuu. Historian tuntemus myös auttaa siinä, ettei pyörää tarvitse aina keksiä uudestaan ja uudestaan. Säästyy voimia olennaiseen, eteenpäin menemiseen (Sanoi mummo lumessa, niin korni sanonta, mutta aina hymyilyttää).

Teidän,

Lise lumessa

 


Rakkaat lukijani, tervetuloa takaisin kesän jälkeen!

Blogini numerointi on outo, koska olen kadottanut edelliset tietokoneeni uumeniin, enkä enää tiedä missä mennään. Lieneekö tuolla niin väliäkään tässä uudessa maailmassa. Sillä aikaa, kun me teatterilla rakennamme ja opettelemme teille turvallista teatteria tulla, voinen jakaa teidän kanssanne ajatuksia näyttelemisestä edelleen, mukavaa.

Monet teistä varmasti tietävät australialaisen tv-sarjan nimeltä Kotiin takaisin. Aviomieheni on siihen koukussa, joten olen ajoittain nähnyt siitä pätkiä. Yksi sarjan roolihahmoista on kaikkien myrkynkeittäjien äiti. Ei sadun noita-akka, vaan henkilö, jolla on aina negatiivinen agenda. Väsymättömästi hän kerää ikäviä juttuja oman elinpiirinsä ihmisistä saavuttaakseen oman päämääränsä sotkemalla soppaa. Tämän sarjan roolihenkilön päämäärä on (mieheni mukaan) saada itselleen edesmenneen veljensä perintö. Siis tässä motiivi, isot tilukset ja raha, tunnistettavaa. Tälle päämäärälle hän elää päivät pääksytysten (jakso toisensa jälkeen), lukuun ottamatta niitä paria tuntia, jotka hän aamuisin käyttää meikkaamiseen, kampauksen tekemiseen ja puvun valitsemiseen. Ihmekö sarja alkaa vasta puoliltapäivin. No, asiaan.

Mieheni kysyi minulta, miltä tuntuu näytellä tuollaista läpeensä pahaa ihmistä, ahdistavaako? Spontaani vastaukseni oli se, että se on helppoa ja kivaa. Sitten oli pakko lisätä, että viisaammat sanovat, että pahoja on helpompi näytellä kuin kivoja. Paha ihminen on mielenkiintoisempi ja suoraviivaisempi. Kiltit ovat tylsiä näyttämöllä. Ja vielä lisäsin puolustellen, että roolin tekoa helpottaa, jos teksti antaa vastauksen siihen, miksi juuri tämä ihminen on niin pahoinvoiva. ”Tämä haluaa maatilan.” Ahneus siis, peruskauraa. ”Mutta kyllä ihmisen TÄYTYY itse olla ilkeä, että voi tuollaista tyyppiä esittää.” Haa. Puudelin ydin. Se, mitä me kaikki olemme joskus katsomossa ajatelleet: ”Tuo sopii kyllä niin hyvin tuohon rooliin, että ihan varmasti se itse…” Kutkuttava ajatus, vai mitä, tuo näyttelijän ja roolin rajapinta. Varsinkin tässä maailmassa, jossa persoonan ja netissä annetun roolin rajapinta on yhä epäselvempi, edellisen tappioksi.

Joskus luin jostakin, että meissä kaikissa asuu murhaaja. Rankasti sanottu, mutta katsotaanpa vähän. Meillä on geenit, sitten tulee kasvualusta, elämänhistoria ja tilanteet…ja kops ja hups, kuka tahansa meistä voi kopsauttaa toisen hengiltä? ”Hupsista ja valssia kesällä”, tapasi vanha edesmennyt ystäväni sanoa. Palataan siis myrkynkeittäjään. Muistan jonkun ohjaajan sanoneen, että kamalinta on nähdä lavalla näyttelijä, joka tekee pahantahtoista roolia viestittäen samalla yleisölle, että en minä OIKEASTI ole tällainen, tiedättehän te.

Tarinaa kerrottaessa ristiriidat ja konfliktit ovat mitä parhaita ja välttämättömiäkin soppa-aineksia. Tarvitaan se aidosti paha, se mökkinaapuri, joka kiusalla tuhoaa hiljaisen kesäillan tai se seinänaapuri, joka haluaa sinun muuttavan pois. Tai se ex-puoliso, joka haluaa puolet isäsi perinnöstä, vaikka ei edes sietänyt koko ukkoa. Jostain elämänsäkkinsä laskoksista näyttelijä etsii jonkun näkemänsä, tuntemansa tai kuulemansa. Kokemuksesta tiedän, että kun on joskus joutunut pahan kokin uhriksi, on puhdistavaa ja terapoivaa saada näytellä sellaista, saada ulos systeemistä, niin kuin sanotaan. Sitä, kenet on säkistään kaivanut, ei tarvitse kenenkään tietää.

Esimerkiksi Valkoisen valaan Maryn elämä on valovuosien päässä omastani. Kuitenkin tätä rosoista, haavoittunutta, huonosti käyttäytyvää ja kovaäänistä naista on ihana esittää. Mary on syntynyt Yhdysvalloissa, kirjailijan pään sisäisessä maailmassa ties kuka esikuvanaan. Saumat repeilevät epäonnistuneesta elämästä, epäonnistuneesta äitiydestä, epäonnistuneesta parisuhteesta, mutta Mary elää ja potkii. Enkä nyt sano tätä sen takia, että oppikirjoissa sanotaan, että oman roolinsa takana on aina seistävä.

Vielä palaan tähän mestarikokkiin, joka tekee myrkkymykyjä variaatioilla päivästä toiseen. Käsikirjoittaja ja ohjaaja (ja tietysti tuottaja) ovat iskeneet kultasuoneen luodessaan tämän roolihahmon, sillä se todistetusti koukuttaa katsojan pahan kerran. Eikö niin? Heti alkaa kiinnostaa, onko esikuva tekijöiden sisko, täti, kollega vai naapuri? Tässä on tarinoiden merkitys, ne kertovat siitä, kuinka käsittämättömän erilaisia me ihmiset olemme ja kuitenkin niin samanlaisia. Niin paljon polkuja, jotka voivat johtaa minne vain.

Näyttelijää ei valita rooliinsa siksi, että hän olisi yksi yhtä roolinsa kanssa. Varmasti ohjaajalla on joku peruste valinnalleen ja ajatus siitä, mihin se voisi johtaa. Usein toteutetaan stereotyyppejä, mikä on tietysti helppoa, muttei mielenkiintoista. Kovin mielelläni esittäisin huippu-urheilijaa tai huippumallia, muttei taida nakki napsahtaa. Kukaan ei halua nähdä mitään NIIN mielenkiintoista. Tai Ratamo, sen haluaisin tehdä. Mutten saa. Huokaus.

Pikaisiin kuulemisiin ja toivottavasti, toivottavasti näkemisiin teatterissa,

Teidän, Lise


Tervehdys täältä hiljaisuudesta!

Jääkaapin kohina ja pikkuvarpusten sirkutus ulkona ovat ainoat äänet, liikenne on hiljentynyt. Mahtavaa. Hiljaisuus on äänen mahdollistaja, musiikissa tauot ovat sävelten edellytys. Teatterissakin hiljaisuuden ja äänen rytmitys on tärkeää. Hiljaisuus voi olla teatterisalissa äärimmäisen latautunutta, ja siksi hiljaisuudelle yritetään antaa siellä mahdollisuus. On kyllä totuuden nimessä sanottava, että aamukahvilla pöydän ääressä voi olla yhtä lailla latautunut hiljaisuus, esimerkiksi jos perheen ikiteini on jäänyt kiinni siitä, että otti äitinsä nimiin taas uuden pikalainan. 

Kuuloaistin lisäksi näköaistin merkitys on ajatuksen väärti. Onhan mukavaa joskus pysähtyä pohtimaan kaikkea sitä mitä omistaa, sen sijaan että miettisi sitä, mikä puuttuu. Ihmisellä kun on taipumus ymmärtää asioiden merkitys vasta sitten, kun ne on menettänyt. Siksi tämä eristyksen aika on monessa tapauksessa kuin suuri peili: Se kohdistaa valokeilan asioihin, jotka meidän pitäisi joko muuttaa tai säilyttää arvokkaina. Teatterikin on kuin peili: Joku on nähnyt asioita ja tekee ne näkyväksi teatterin keinoilla, ja silloin ehkä joku toinenkin näkee saman asian. Se on se köysi, joka kulkee katsojan ja teatterin tekijän välillä. 

Miksi ihmiset ovat aikojen alusta lähtien tulleet katsomaan esityksiä? Oletetaan, että Rita ja Raksu päättävät lähteä katsomaan esitystä teatteriin. Miksi? Nähdäkseen juuri tämän näytelmän, päästäkseen pois kotoa, jutellakseen keskenään? Varmaan tätä kaikkea. Tätä kutsutaan sosiaaliseksi kanssakäymiseksi, siis juuri siksi asiaksi, jota nyt niin painokkaasti pyydetään yleisesti välttämään. Samalla sen tärkeydestä puhutaan yhä enemmän ja enemmän, puhutaan sen puuttumisen seurauksista. Samalla tavalla tuntuu tärkeältä puhua nyt teatterin ja tietysti kaikenlaisen esittävän taiteen merkityksestä. Kirjastosta ei voi hakea elämyksiä eikä unohtua hyllyjen väliin vaeltelemaan. Taidenäyttelyihin ei voi mennä unohtumaan ajatuksiinsa tai etsimään jotain itselleen merkityksellistä. 

Katsoin Ingmar Bergmanin elokuvan Seitsemäs sinetti, joka oli riemukas kokemus. Oli, vaikka aihe on kauhea: Rutto. Keskiajalla kiertävä näytelmäseurue ja ristiretken mielettömyyksistä palaava ritari aseenkantajineen kohtaavat ja kulkevat jonkin matkaa yhdessä paeten ruttoa ja epätoivoa. Bergmanin käsikirjoituksessa kuuluu riemastuttava itseironia ja asenteet. Suosittelen kaikille, jotka eivät ole vielä nähneet. Nykyasetuksilla keikkamatkalla oleva lastenteatteriryhmä tapaisi koronasulkeisissa maahan palanneen rauhanturvasotilaan ja hänen kaverinsa. Kaverukset ovat matkalla sotilaan lapsuudenkotiin Keski-Suomeen sukukartanoon. He onnistuvat näyttelijöiden avulla pääsemään Uudenmaan sulusta läpi (näyttelijät esittävät uskottavan tarinan monimutkaisista uusperheistä, joita kaikki ovat menossa tapaamaan. Jossain vaiheessa poliisit eivät enää jaksa kuunnella, vaan avaavat sulun). Teatteriryhmän bussi jää odottelemaan kartanon maille ja suunnittelemaan matkan jatkoa. Parin päivän päästä he heräävät aamulla ambulanssien hälytysääniin. Koko kartanon väki on viety sairaalaan korona-oireiden takia, ja teatteriryhmä saa kehotuksen jäädä suljettuun bussiin kahden viikon karanteeniin.  

Kirkkaita kevätpäiviä kaikille, 

Teidän Lisenne
Huhtikuussa 2020

 Tutustu Liseen

Takaisin Kulttuurihotellin etusivulle    


Keskittyminen

Asia elämässäni, jota syvästi kadun ja häpeän on se, että teini-ikäisenä tuhosimme veljeni kanssa lukemattomia suomalaisia vanhoja elokuvia. Tuhosimme niiden katselukokemuksen äidiltämme. Naureskelimme repliikeille, matkimme ilmeitä, huokailimme ja pidimme kaikin tavoin hauskaa elokuvien kustannuksella, jotka mielestämme olivat surkean vanhanaikaisia ja yksinkertaisesti tyhmiä. Ja näin tietysti kuuluu ollakin, jokaisen sukupolven täytyy löytää edellisessä jotain naurettavaa, ihan vain sen vuoksi, että pitää tehdä siihen pesäero ja itsenäistyä. Se, että itsenäistyminen useimmiten merkitsee jonkun valmiiksi tarjotun matkimista, on taas eri asia, ja sen huomaaminen onkin sitten keski-iän juttuja. Emme veljeni kanssa tajunneet, että äiti siinä katseli ja muisteli lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Muisteli, minkälaista oli ollut mennä siskojen kanssa elokuviin, minkälaiseen mekkoon pukeutuneena, minkälainen purukumi tuoksui pimeässä salissa. Muisteli ensimmäistä kertaa, kun oli käynyt tulevan isäni kanssa elokuvissa, pidellyt kädestä pimeässä. Ja nyt nämä kaksi sen ajan tulosta riekkuvat sohvalla niin, ettei edes repliikkejä kuule. Äiti on onneksi myöhemmin nähnyt ne elokuvat moneen kertaan uudestaan ja ilman taustamelua, kun riekkuvat teinit vihdoin viimein katosivat maailmalle ja rauha palasi olohuoneeseen. 

Moni on haastatteluissa todennut, että tämä pakollisen rauhan aika on opettanut meitä olemaan hetkessä ja nauttimaan pienemmistä ja aidommista asioista. Olemaan läsnä. Viimeksi muistelin rakkaan vanhemman kollegani sanoja siitä, että missään ei ole niin turvassa kuin näyttämöllä. Esityksen rauha on niin pyhä, että ambulanssimiehet ja poliisi saavat odottaa kulisseissa asioineen, kunnes näytös on ohi ja taiteilija kävellyt kulisseihin. Ennen näyttämölle menoa saa keskittyä, vaipua esityksen maailmaan tai tietysti omaansa, jos esimerkiksi jäi ostoslista tekemättä. Kuitenkin voi luottaa siihen, että kukaan ei tule tönimään, ei leikillään eikä muuten. Voi kuunnella näyttämön tapahtumia ja sitä, kuuluuko yleisöstä mitään, naurua, kuorsausta, nenäliinapaketin rapinaa, huokailua tai muita elonmerkkejä. Silloin kun saan itse tilaisuuden istua yleisön puolella, nojaan taaksepäin ja huokaisen. Muut saavat hikoilla nyt. Minulla on oma, mukava tuoli, olen lunastanut lipullani tämän parituntisen rauhan. Kännykät kuuluvat äänettömälle eikä kukaan tule tönimään. Paitsi jos esitys sattuu olemaan interaktiivinen ja moderni, tai improvisaatioesitys, jolloin pahimmassa tapauksessa tulee kiskotuksi lavalle. Anteeksi ne, joiden mielestä se on mukavaa. Minulla on pienen pieni aspergerin taimi kasvamassa puutarhassani. Kunnioitan myös sitä, että ehkä näytelmä ei aiheuta mitään reaktioita, enkä pidä sitä mitenkään negatiivisena asiana. Joskus vaan ei naurata eikä itketä, mutta silti on ollut mukava parituntinen, rauhassa. Kukaan ei ole huudellut väliin, missä pizzat on tai tuntenut tarvetta purkaa tunteitaan siitä, mitä Suomen nykyinen hallitus teki tänään. Ennen kaikkea olen saanut katsoa tämän kaiken vailla yhtäkään mainoskatkoa. Silloin täytyy aina löytää nopeasti kaukosäädin, jotta saa toosan äänettömälle, ja siinä on toimittava salamannopeasti, tai ensimmäinen pikalainamainos pauhaa jo täysillä. Kylkilihas saattaa revähtää nopean liikkeen seurauksena. 

Malttamattomampi lukijani jo tuhisee, että mihin tätä kaikkea ###:n rauhaa ja keskittymistä oikein tarvitaan, haudassa on sitten rauhallista. Totta, vaikka sieltä ei ole kukaan palannut kertomaan oliko niin. Häiritsikö kaivinkone tai hautausmaan kesätyöntekijöiden jutut.

Palataan yksikköön mukava tuoli ja katsoja. Katsoja on rajapinta muun maailman ja esityksen välillä, sisäisen ja ulkoisen rajapinta, se missä esitys realisoituu. Tyhjälle katsomolle esiintyminen on – ei nyt turhaa, koska täytyy toki harjoitella – mutta pitkän päälle surkean tylsää. Tämä jK. aika on saanut meidät miettimään juuri tuota rajapintaa, sen kosketusta, koska juuri nyt tuo kosketus on katsottu (toistaiseksi) riskitekijäksi. Kunhan kukaan ei vain tulevaisuudessa keksisi päättää, että tunteisiin ja ajatuksiin kajoaminen on vaarallista. Sitä vaaraa ei kuitenkaan todennäköisesti ole, koska silloin internet suljettaisiin. Väitän, että ilman keskittymistä ja hiljaisuutta esitys jää ymmärtämättä ja kokematta, niin yksinkertaista se on. Vauhdissa ja melussa menee niin paljon ohi. Siksi teatterisalissa on seinät, että siihen olisi mahdollisuus. 

Kirjoitinko turvasta? Rakkaiden nelijalkaisten tai muusta? Tarpeeksi taisin höpistä joka tapauksessa. Rauhaa ja keskittymistä hetkeen kaikille teille rakkaat katsojat, siellä turvavälin päässä, seuraavaan yhteiseen hetkeen, 

Teidän, Lise
Huhtikuussa 2020

 Tutustu Liseen       

Takaisin Kulttuurihotellin etusivulle


Tervehdys jälleen, rakkaat katsojat ja lukijat!

Viimeksi nostalgisoin muistelemalla sekä punaista samettia että kahvin ja konjakin tuoksua. Sen jälkeen huomaan usein miettineeni yhtä maagista hetkeä esityksessä: Kolmas soitto. Se tarkoittaa sitä hetkeä, jolloin vessasta on parasta suoriutua omalle paikalleen ja mielellään istumaan. Eteläisemmässä Euroopassa se on hetki, jolloin vielä etsitään lähin peili kohentautumista varten, tilataan viimeinen kahvi tai astutaan sisään teatterirakennukseen. Sametinpehmeä ääni kaiuttimista kehottaa ystävällisesti mutta vastaansanomattomasti olemaan kunnolla ja olemaan käyttämättä matkapuhelinta häiritsevästi. Joka kerta kun seison näyttämön sivussa odottamassa esityksen alkua, tämä sanamuotoilu herättää kuplivaa riemua sisälläni. Teatterin historiaan nimittäin kuuluu vahva perinne siitä, että taskuun kannattaa varata tomaatteja tai kananmunia sitä silmällä pitäen, että esityksen sisältö ei vastaakaan odotuksia. Tämä ainakin maissa, joissa latinalainen kielenperintö on vahvempi kuin meillä. Perinteisesti pettymys on ilmaistu heittämällä epäonnisia esiintyjiä tomaateilla sen merkiksi, että esitykseen sijoitetut rahat katsotaan menetetyksi investoinniksi. Jos nyt sitten tämä perinne siirretään nykyhetkeen, oletetaan siis, että taskusta kaivetaan matkapuhelin ja heitetään sillä esiintyjää valkoisen raivon hetkellä. Siitä tulee varmasti kallis heitto, jos puhelin menee rikki. Tosin liikenteessä näkee hetkiä, jolloin ajajan mielessä ei edes häivähdä sen menopelin hinta, jota raivon ilmaisuun käytetään. Esittävän taiteilijan kuhmua taas ei lasketa, sillä hän on jo ammatinvalinnan tehdessään altistanut itsensä julkiselle arvostelulle ja kuhmuille. Se tulee ikään kuin ”paketissa”.

Valot katsomossa siis laskeutuvat ja viimeiset hamuavat kännykkää äänettömälle. Seuraa pimeys ja viimeiset kahinat ja rapinat. Tämän hetken keskittyneisyys ja odotus on mielestäni maaginen. Mitä on tulossa? Sillä tämä on oikeasti live-hetki. Mitä tahansa voi tapahtua. Voi olla, että joku ilmestyy ramppiin kertomaan, että se ja se on sairas ja hänen roolinsa tekee se ja se. Haa, lisää jännitystä: Kuinka se ja se selviytyy? Ehkä orkesteri kajauttaa alkusoiton tai valot nousevat ja äänimaailma vie meidät jonnekin – muualle. Tänä iltana on kaikki mahdollista. Sekin, että näyttelijä tulee ilman peruukkia näyttämölle, sillä muistin juuri luvanneeni edellisessä pläjäyksessä kertoa tämän peruukkijutun! Se tapahtui ravintola Kairon esityksessä ammoisina aikoina, ennen Koronaa, eCovid-19 (vrt. eKr tai eaa). Revyyn vauhdikkaissa käänteissä tehtävänäni oli itse kiskaista peruukki päähäni pikavaihdossa. Istuessani sitten baaritiskillä dialogin tuoksinassa (baaritiski oli silloin eri paikassa kuin nykyään, lähempänä sisääntuloaukkoa), jokin harmaa isohko eläin vilahti näköpiirissäni. Se pysähtyi jalkojeni juureen. Kun kumarruin rapsuttamaan sitä, huomasin, että se oli peruukki, jonka piti olla päässäni eikä jalkojeni juuressa. Kampaajamme oli heittänyt peruukin perääni näyttämölle, kun oli huomannut unohdukseni! Vedin peruukin päähäni ja jatkoin dialogia, mutta voi sitä hysteerisen naurun määrää kulisseissa!

Viisas, jo vuosia sitten eläköitynyt kollegani sanoi, että hän ei ole tuntenut olevansa missään niin turvassa kuin näyttämöllä. Kaatuvista kulisseista ja rappusista huolimatta. Ymmärrän hyvin mitä hän tarkoitti, ja olen ajatellut hänen sanojaan usein. Mutta sen kontemplaation ja nostalgisoinnin jätän ensi kertaan.

Voimia, aurinkoa ja terveyttä teille kaikille, toivoo

Teidän Lisenne
Kotkassa, 11.4.2020 jC.

 Tutustu Liseen


Elämme aikaa ilman näyttämöä

Aikaa ilman punaista samettia, kahvintuoksua, vaatteiden kahinaa, tuttujen tapaamista, esitystä, viinilasillista väliajalla…Olen ajatellut, että tämä aika on hyvä peili. Se näyttää meille monta tärkeää asiaa, joita emme aikaisemmin tajunneet olevan olemassa. Asioita, joita pidimme itsestään selvyytenä. Peilissä näkyy myös se, mikä on teatterissa olennaista: Toisten ihmisten kohtaaminen. Elävien ihmisten, ohikiitävässä hetkessä, jossa voi tapahtua mitä tahansa. Tarina kertoo katsojasta, joka aikansa monologia kuunneltuaan huusi kovaan ääneen: ”Kovempaa, hauskemmin!”. 

Peilin kautta näyttelijä kohtaa itsensä. Pukuhuoneen peili on armoton työtoveri. Siltä ei kannata kysyä: ”Ken on maassa kaunehin”. Sen tehtävä on ainoastaan auttaa näyttelijää matkalla roolihahmoon. Keskisuuressa teatterissa maski tehdään itse, ja joskus aikaa tuhraantuu käsittämättömiä määriä, varsinkin naisihmisellä. Tästä asiasta jaksan olla loputtoman kateellinen miesihmisille. Äitini kerran katsoi pitkään meikkipussiani, kun olin käymässä kotona ja sanoi: ”Mitä vanhemmaksi tulet, sen isompi meikkipussi.” Niinpä niin, ajan kulumisen näkee monella tapaa. En ikinä uskaltaisi laskea, kuinka paljon aikaa elämästäni olen tuhertanut meikkiä pukuhuoneen peilin edessä näiden 27:n ammattivuoden aikana. Vaipuisin eksistentiaaliseen kriisiin. Myös hiilijalanjälkeni laskuri raksuttaisi ankarasti. 

Tässä odotellessa sitä, että pääsen taas tuhertamaan kasvoilleni kaikenlaista väriä, voin muistella menneitä. Muisti säilyttää kummallisia asioita. Esimerkiksi sen hetken, kun Pohjalaisissa lähdin juoksemaan halki näyttämön (oli tärkeää asiaa Saltulle) ja tunsin, kuinka raskas hame lähti valumaan alaspäin. Olin unohtanut laittaa napin kiinni. Juuri ennen kuin se putosi, sain sen kiinni, onneksi käsissäni ei ollut mitään! Kiemurtelin jotenkin istumaan enkä muista miten kohtaus meni, koska sisälläni pulppuili hillitön nauru. Peruukin tai viiksien putoaminen on toinen takuuvarma ilon lähde, puhumattakaan jos unohtaa laittaa peruukin päähänsä. Mutta siitä enemmän ensi kerralla.  

Teidän, Lise
2.4.2020  

 Tutustu Liseen


Rakkaat katsojat, menneet ja tulevat 

Teatteri on hetken taidetta. Se on ääni. Sana ja valo, joka on hetkessä poissa. Tosin joskus Wagner -esityksessä suljin silmäni kymmeneksi minuutiksi ja kun avasin ne, oli kaikki ennallaan. Hetki voi olla määritettävissä monilla tavoilla. Nyt siis istun kotona sen sijaan, että valmistautuisin lauantain esityksiin. Huomasin, että tämä avaa tilaisuuden puhua teille uudella tavalla. En pitkästytä teitä pitkillä lurituksilla siitä elämäntilanteesta, jossa me kaikki nyt olemme, samassa venheessä kaikki. 

Ajattelin, että minulla voisi olla yksi tarkoitus tällä kirjoittamisella: Saada teidät hymyilemään, tänään, kerran. Ennen kuin katsotte ensimmäistä uutislähetystä. Olen surkea vitsinkertoja, mutta muistojen arkussa alkaa olla sen verran tavaraa, että ehkä sieltä löytyy. Olen ollut Kotkan Kaupunginteatterissa vuodesta 1997 (kyllä, viime vuosisadasta lähtien!) ja kadottanut kauan sitten luvun siitä, kuinka monessa produktiossa olen ollut mukana. Parasta niin. 

Takuuvarma aihe on aina se, kun näyttämöllä on mennyt jotain pieleen. Ja muiden kömmähdyksistä olisi epähienoa kertoa, joten keskityn tietysti omiini. Yksi riemukkaimmista hetkistä oli se, kun Suruttomat -musikaalissa olin esittämässä kohtalokasta tanssia, kun tunsin kollegani tönäisevän minua merkitsevästi selkään ja ojentaa jotain takavasemmalta. Harvoin olen ollut niin hämmästynyt kuin silloin, näin nimittäin hänen ojentavan omia rintaliivejäni. Eikä niitä rooliasuun kuuluvia, vaan omiani. Ne olivat tarttuneet selkääni pukuhuoneen tuolista, kun olin käynyt tupsuttamassa lisää puuteria (kuinkahan monta kiloa sitäkin on lähes 30 vuoden aikana kulunut?). Voi sitä muiden lavalla olijoiden riemua, kun seisoin siinä, tuo ylimääräinen kapistus käsissäni ja kohtalokkuus oli rapissut hameiden uumeniin. Onneksi olin isolla näyttämöllä takana, joten tilanne ei ehkä näkynyt katsomoon. Arvatkaapa, liittyikö tapahtuma osaksi teatterimme historian narratiivia. 

Näkemiin, näkemiin, sanoihin, seuraaviin, 

Teidän, Lise
28.3. 2020 

 Tutustu Liseen