Lisen Blogi

Lisen Blogi 11/2021

Teatteriesitys metaversumissa

Lähdin matkaan niin innokkaana kuin pieni hologrammi vain voi olla. Olin pukenut ylleni viimeistä virtuaalimuotia olevan puvun, josta olin saanut pulittaa sievoisen summan bitcoineja. Vaikka virtuaalikartta ja sen ohjausjärjestelmä pitäisi olla varma keino päämäärään saapumiseksi, kesti matka Fake-virtuaaliteatteriin ihmeen kauan lataustaukoineen. Tässä teatterissa esitetään enimmäkseen meta-avantgardea. Rahoituksen puutteeseen teatteri ei ole kaatunut, avattaret ovat ilmaista työvoimaa. Suunnittelukulut katetaan mainoksilla, joita pulpahtelee näyttöön säännöllisin väliajoin.

Ystäväni hologrammi on jo paikalla. Tervehdin häntä lämpöisellä emojilla. Tapasimme Vaikuttajien ryhmässä viime vuonna ja sen jälkeen käyneet lukuisissa virtuaaliesityksissä. Mietimme pitkään, olisiko Vaikuttajien nimi pitänyt vaihtaa Influenssereiksi sen ikävän (korviin liittyvän) assosiaation vuoksi, mutta tulimme siihen tulokseen, ettei sairauteen viittaaminen olisi sen parempi vaihtoehto. Tosi Elämän puolella olevat kielitieteelliset ongelmat eivät ole meidän ongelmiamme.

Esitys alkoi. Avattaret tanssivat, lipuivat ja lensivät laulaen samalla eteerisen sähköisesti. Musiikki oli miellyttävän suodatettua ja kompressoitua algoritmien luomaa kudosta. Ärsyttävää oli ainoastaan se, että juuri kun oli saamassa kiinni tutusta hittimelodiasta, se olikin vaihtunut jo toiseksi ja paennut tunnistamiselta. Niin tietysti välttyy myös maksamasta tekijänoikeusmaksuja. Monotonia teki hologrammini miellyttävän turraksi ja tunteettomaksi. Ehkä myöhemmin tällä viikolla hakeudumme Netflixiin hakemaan jotain niistä kymmenestä tunnereaktiosta, jotka hologrammeille on ohjelmoitu.

Esityksiä seuratessa täytyy olla tarkkana, mitä emoijia klikkaa ja se vaatii keskittymistä. Kerran painoin vahingossa riemukasta emoijia pääparin suorittaessa pitkiä jäähyväisiä. Tilanne oli varsin traaginen: sankari oli jäänyt bitcoinlouhimossa puoliksi jätevuoren sortuman alle ja tulvavesi oli juuri saavuttamassa hänet. Sankaritar ei pystynyt pelastamaan suurta rakkauttaan. Ja minä klikkaan riemunaamaa. Näytölle ilmestyi välittömästi punainen laatikko, jossa luki: LÄHETYS ESTETTY REAKTIOVIRHEEN VUOKSI. JATKA ANTEEKSIPYYNTÖLOMAKKEESEEN JATKAAKSESI ELOKUVAN PARISSA. Anteeksipyyntölomakkeessa oli 30 kohtaa ja sen täyttämiseen meni melkein puoli tuntia. Kirosin koko Sokerivuoren väen alimpaan metaversumin osastoon (tietysti peitettyäni ensin kameran silmän, en nyt sentään idiootti ole).

Takaisin siis esitykseen. Kun sitä oli jatkunut puolisen tuntia, pysähtyivät avattaret kesken lennon ja jäivät roikkumaan ilmaan (ei onnistuisi Tosi Elämän näyttelijöiltä ilman vaijereita!). Hetken kuluttua ruutuun ilmestyi teksti: TEATTERI SULJETTU TOISTAISEKSI RIKOSTUTKINNAN JOHDOSTA. Hologrammimme olivat niin ikään jähmettyneet, ja mielessäni jätin jäähyväiset kalliille puvulle. Otin yhteyttä ystävääni pikaviestikanavassa. Hänellä olikin jo hakkeroitua tositietoa suoraan sokerivuorelta: Kyseinen teatteri oli suljettu esityksen nimen takia. Sen nimi oli Metahell.

Akkuni näyttää olevan loppumaisillaan. Jatkan muistelmiani latauksen jälkeen! Jääkää siis hyvin, arvoisat lukijani.

Teidän Tosi Elämän Lise

______________________________________________________________________________________________________________________________________

Lisen Blogi 10/2021

Nauru

Rakkaat katsojat,

Voi miten hyvältä tuntuu palata takaisin. Kuulla naurua ja puheensorinaa. Varmasti voi sanoa, että olemme kaikki oppineet taas arvostamaan monia asioita, jotka ennen pandemiaa olivat niin itsestään selviä, ettei niistä osannut iloita. Nyt osaa. Päivien virrassa unohtuu niin nopeasti niiden pienten asioiden arvostaminen, jotka tekevät ihmiselämästä arvokkaan. Läsnäolo, nauru ja itku, asioiden jakaminen ja tekeminen, katseleminen ja kuunteleminen. Niin yksinkertaista se on.

Luin Berliinin Schaubühnen johtajan Thomas Ostgaardin haastattelun, jossa hän puhui teatterin vetovoimasta. Niihin kuuluu myös virheet. Kaikki ne pienet inhimilliset tapahtumat, joita live-esitys aina sisältää. Elokuvasta saattaa ilokseen löytää ns. klaffivirheen, mutta sen enempää ei ole odotettavissa. Mikään ei kaadu, putoa, myöhästy tai unohdu. Näyttelijä ei ”putoa” ratkeamalla hihitykseen tai sanomalla vahingossa täysin asiaan kuulumattoman sanan. Siksi teatterilla on tulevaisuus, niillekin, jotka ovat ns. diginatiiveja eli 2000-luvulla syntyneitä. Kaikki tapahtuu tässä ja nyt. Näyttelijöitä ei ole fotoshopattu eikä sliipattu, vaate saattaa repsottaa, kun vetoketju on mennyt rikki lavalla eikä pukija voi tulla apuun. Hakaneuloilla tehdään sitten ihmeitä, kun näyttelijä saa itsensä (tai edes selkänsä) sivuverhojen suojiin.

Tarinat ”virheistä” jäävät elämään. Se osoittaa, että juuri tuo haavoittuvuus ja virheiden tekemisen vaara on osa teatterin pelin henkeä. Varmasti vielä keinutuolissa hymyilen raskaalle kansannaisen hameelleni, joka valahti polviin keskellä näyttämöä, kun olin unohtanut laittaa napin kiinni. Tehtäväni oli kirmata näyttämön läpi kertomaan vakavaa uutista. Kerroin uutisen, mutta sisälläni kupli valtava nauru. Ja jokainen näyttelijä tietää, miten elämä pitenee. Se pitenee unohtamalla repliikkinsä, sillä seuraavat hiljaiset sekunnit ovat kuukausien mittaisia. Olemme kiitollisia kuiskaajille, jotka ovat turvaverkkomme ja tukemme. Myös teidän, rakkaat katsojat, ettei teidän tarvitse odottaa kuukautta seuraavia sanoja…

Uutistenlukijoilta odotetaan suorassa lähetyksessä asiallisuutta ja täydellisyyttä. Jos uutistenlukija haluaa uutiseksi, hän putoaa tuolilta, nauraa väärässä paikassa tai sekoaa papereissaan. Kuinka monta hyvää sketsiä onkaan syntynyt uutislähetyksistä! Asialla on myös kääntöpuolensa, josta luin italialaisen Walter Veltronin artikkelin Corriere della Sera- lehdestä. Hänen kollegansa oli suorassa uutisraportissa saanut totaalisen ”black outin”, eikä saanut mitään ulos suustaan. Tilanne oli kestänyt piinallisen kauan, kamera kävi ja vasta pitkän ajan kuluttua korvanappi oli pelastanut. Miksi kameraa ei sammutettu ja ”palattu asiaan”, oliko kyseessä sairaskohtaus, sitä ei artikkeli kertonut, mutta se kiinnitti huomion seurauksiin. Toimittaja oli sosiaalisessa mediassa joutunut valtavan pilkka- ja vihamyrskyn kohteeksi. Klippeineen ja meemeineen. Veltroni kysyykin artikkelissaan, mistä kaikki se viha kumpuaa ja miksi. Kotkan ruusun, Roosa Mäkisen repliikein: ”Mistä tähän maailmaan tulee kaikki viha?” Roosa jatkaa: ”…vaikka rakkaus on niin paljon suurempi?” Tässä voisin sanoa: Vaikka nauru on niin paljon suurempi. Se pidentää ikää, hieroo sisuskaluja ja opettaa meitä antamaan anteeksi kanssakulkijoiden erilaisuudelle ja ”virheille”. Opettaa meille armollisuutta itseämmekin kohtaan. Naurua on suojeltava sukupuuttoon kuolemiselta!

Ihanaa syksyä kaikille,

Lise

______________________________________________________________________________________________________________________________________

Lisen Blogi 9/2021

Unennäköä

Näin painajaisen, vessapainajaisen. En ole asiaa varsinaisesti keneltäkään kysellyt, mutta luulen, että sellaiset ovat varsin yleisiä ihmispainajaisia. Unessa olin Espoon kulttuurikeskuksessa katsomassa Beethovenin Fidelio-oopperaa. Tiesin jo etukäteen, että pandemiarajoitusten vuoksi vessassa käyminen olisi rajoitettua luksusta. Kulttuurikeskuksen vessaa käyttävät myös kirjaston asiakkaat, siksi oopperan ystävillä ei olisi sinne tänä iltana asiaa.

Ennen esitystä tekeydyin tavalliseksi kirjaston asiakkaaksi ja kävin vaivihkaa vessassa, josta suuntasin suoraan ulko-ovelle. Nurkan takana tein uukkarin ja palasin rakennukseen oopperakatsojana. Vähän lisää ryhtiä, positiivista energiaa ja viime hetken saapujan kiireinen mutta innokas ilme. ”Tulin suoraan töistä, tärkeitä asioita, hyvää iltaa!” Saattaa olla, että epäonnistuin, koska pari närkästyneen oloista kansalaista puhui kovaan ääneen ohittaessaan minua siitä, että vessatilat ovat varattu ainoastaan kirjaston asiakkaille, mutta jotkut eivät siitä välitä. Vastuutonta.

Käsiohjelman lisäksi sain kainalooni kertakäyttöisen, koottavan bajamajan. Tyhjät istuimet salissa olivatkin tarpeen, ne täyttyivät ulkovaatteista, bajamajapaketeista ja eväskasseista. Tunnelma muistutti jo Savonlinnan oopperajuhlia. Vilttejä, istuintyynyjä, koreissa kahvia, sämpylöitä ja konjakkia. Mukavaa. Käsidesi tuoksui. Vai oliko se jonkun eväskorista kaivama kossupullo?

Jumalainen Fidelio kietoi minut maailmaansa. Tunnin kuluttua heräsin hälytysmerkkeihin tomumajassani. Se pudotti minut arkiseen maailmaan, ja oli pakko kutsua vartija paikalle: En kestäisi kahta ja puolta tuntia ilman tyhjennystä. Häpeä oli kauhea, ja kohtasin mulkoilevat kanssakuuntelijat anteeksipyytävästi hymyillen. Vartija johdatti minut ulos salista lähimpään siivouskomeroon. Nyt jäisi juuri SE korkea c-nuotti kuulematta. Vapisevin käsin avasin bajamajapaketin. Metallinen häkkyrä ponnautti suojaavan seinämän, joka osui leukaani. Onneksi se oli ohutta metallilankaa. Pytty elikkä potta oli haitarin mallinen, kertakäyttöinen kapine. Vedin sen auki. Jahhah, tässä tarvitaan maratoonarin reisilihaksia. Suunnittelija on tietysti ollut kolmikymppinen puoliammattilaisurheilija, Aleksander Stubbin näköinen rimpula. Minä en ole. Ei auta. Teltan vetskari kiinni ja säästän jälkipolvet yksityiskohdilta.

Vessapaperi ja käsien desinfioimispyyhkeet löytyivät pienestä taskusta seinämässä. Ujutin kannen kiinni haitaripottaan ja avasin vetskarin. Vaivautuneen näköinen vartija otti vastaan pottani ja vei sen pois. Teltan jätin aulaan. Piti odottaa vartijaa, mutta Vankien kuoro alkaa NYT. Tietysti kompastun takkiini, joka on valunut lattialle ja alun pianissimoa värittää voimasana, joka tosin tulee puoliääneen, mutta kuitenkin. Nyt on kestettävä puolitoista tuntia putkeen. Uni loppui siihen, etten kestänyt.

Ihminen on tunnetusti putki, johon toisesta päästä laitetaan tavaraa sisään ja prosessoinnin jälkeen tulee muuta toisesta päästä ulos. Sitä kutsutaan elämiseksi. Yksi koronan vaikutuksista on se, että olemme joutuneet kohtaamaan tämän tosiasian. Ei voi jonottaa, täytyy desinfioida, täytyy päästää ihmiset tauolle, täytyy…Tämä uni kannettavine bajamajoineen oli tietysti harhaa, mutta jotenkin alan valmistautua henkisesti siihen, että mitä vain ratkaisuja voi olla tulossa. Emmehän me voi lakata elämästä. Eikä nauramasta!

Rakkaat katsojat, nähdään PIAN teatterisalissa!!

Teidän, Lise

______________________________________________________________________________________________________________________________________

Lisen Blogi  6/2021

Rakkaat katsojamme,

Kesä ehti tulla ennen tapaamistanne teatterisalissa. Nyt siis annamme kesän kulkea oman ihmeellisen ja kauniin kulkunsa kohti elokuun harjoituksia ja syyskuun ensi-iltoja ja sitten…

Kesää on niin ihana pällistellä. Seurata vihreän kurottumista kohti sinistä, kukkien puhkeamista ja lintujen pesintäpuuhia. Toukokuussa loimme kaksi kukannuppua harjoituksissa, jotka kukkivat syyskuun alussa, Kotkan ruusun ja Tarpeistonhoitajan tähtikukan. Itse olen yksi ruusun terälehdistä, joten voin puhua sen kukinnasta paremmin. Taasen olen miettinyt sitä, miten tärkeä tehtävä teksteillä on äänen antajana, ei kunnallisvaaleissa, vaikka se tulee nyt ensimmäisenä väistämättä mieleen. ”Antaa ääni niille, joilla ei sitä itsellään ole”, on lause, jota olen usein kevään mittaan miettinyt. Siihen pohdintaan kutsumme teidät mukaan. Viime aikoina esillä on ollut paljon Ylen Armi – kuunnelma, joka lähetetään kesän mittaan radiossa. Me toivomme jatkavamme Armin parissa myöhemmin uudestaan, jos suinkin mahdollista. Armin suhteen meillä on niin ikään selvästi tarve löytää ihminen kaikkien juorujen takaa. Ymmärtää ja antaa armoa.

Juoruaminen ja sensaationmakuiset tarinat ovat olleet ihmisten energianlähteitä aina. Jo luolaihminen kipitti kevein jaloin naapuriluolaan, kun mukana kulki mojova tarina kerrottavaksi. Sillä tavalla luotiin myös mukavasti yhteisöllisyyden tunnetta. Usein kyllä jo silloinkin yhteisyyttä luotiin ottamalla joku yksilö ”ulkoistettavaksi”, sillä mikään ei yhdistä niin paljon kuin yhteinen vihollinen. Eikä tietenkään piirin ulkopuolelle siirretylle ollut mukavaa. Nykyään tämä elämän suuri lajittelupeli on siirtynyt nettiin ja mittasuhteet ovatkin jo aivan toiset. Pieniä yhteisöjä ovat enää koulu-, asuin- ja työyhteisöt. Kuvittelisin, että television tuottamat reality-sarjatkin usein perustuvat tähän ah niin inhimilliseen lajipiirteeseen. Valtaa väärin käyttäville tämä piirre ihmisessä on myös kullan arvoinen työkalu, kun halutaan hajottaa ja hallita. Tämä ei ole neuvo kenellekään!

Teatteri on oiva paikka pohtia erilaisuuden hyväksymisen tärkeyttä. Mitä kiihkeämmäksi ja hermostuneemmaksi maailman meno käy, sen vähemmän on varaa hermostua jokaisesta erilaisesta piirteestä, joka kanssaihmisessä ilmenee. Elämänsä alkutaipaleella oleville ihmislapsille teatteri on oiva paikka kokea tarinoita, joista voi sitten aikuisten kanssa keskustella. Luovien alojen opetus tulisi olla itsestään selvä ja iso osa kasvatusta. Kyllä, tarinointini lipsuu nyt kovasti kulttuuripolitiikan puolelle, mutta antakoon tämä foorumi nyt minulle äänen, kun koen, että näinä aikoina se on pakko sanoa ja kovaa. Minulla on Roosa Mäkisenä repliikki, josta on tullut minulle hyvin tärkeä. ”Mistä kaikki viha tulee tähän maailmaan, jos kerran rakkaus on niin paljon suurempi?”

Mietitte jo varmaan, ymmärtääköhän tuo itsekään enää miten isossa suossa tarpoo? Totta, siksi täytyy aina välillä pysäyttää sormet ja miettiä. Mietiskely on myös hieno inhimillinen harrastus. Tosin myös esimerkiksi kissani Nessu harrastaa usein hyvin keskittynyttä mietintää tuijotellen ikkunasta ulos. Yritän ottaa mallia hänestä. Yritän yhtä intensiivisesti seurata omenankukkien puhkeamista. Sanotaan, että sanoilla ei ole merkitystä, teoilla on. Kuitenkin sanatkin voivat olla teko silloin kun ne saavat aikaan teon. Jos sanoilla saa aikaan sen, että joku eristetään porukasta, ovat sanat teko. Eli kiteytettynä: Ehkä kannattaa laskea kymmeneen ennen kuin päästää sammakon suustaan pomppimaan. Tämän olen sanonut itsellenikin tuhansia kertoja elämäni aikana. Luen tämän blogin kohta uudestaan läpi ja teen sammakkotarkastuksen. Itse asiassa pidän kovasti sammakoista enkä saisi käyttää niiden lajinimeä näin diskriminoivassa ja negatiivisessa yhteydessä! Hyi minä. Yritän keksiä uuden yhtä hyvän ilmaisun, mutta odotellessa käytän tätä vanhaa. Se on nimittäin varsin vitsikäs.

Ja naurua me tarvitsemme, paljon, kun ryömimme ulos näistä koronavuosista. Paljon auringonpaistetta ja naurua!

Kesää kaikille toivotellen,

Teidän Lisenne

 


 

Lisen Blogi 5/2021

Pakastimesta moi

Huhtikuu – kuukausista julmin, sanotaan. Tarkoittaa sitä, että entisinä aikoina pitkän, loppusuoralla heikkoravinteisen talven jälkeen usein kuolo korjasi heikentyneen luontokappaleen. Takanamme on nyt ”pisin talvi ikinä”, kuten kurahousuinen, metrin korkuinen ystäväni asian ilmaisee. Hän on oikeassa, katsokaa taaksenne: Mökötystä, nököttämistä, odottelua, epätoivoa, toivoa, epävarmuutta, etätyötä, etäkokouksia, etätapaamisia, ahdistusta ja lähielämää. Toivottavasti ei ole asiaa pidemmälle kuin lähikauppaan, eihän?

Huomaa olevansa liikuttuneen onnellinen päästessään työpaikalle töihin, muiden ihmisten pariin, olkoonkin maski päässä ja hankalaa harjoitella. Ilmaisua silmillä ja kropalla, jota epätoivoinen ohjaaja yrittää tulkita (kuolematta epätoivoiseen nauruun). Näin painajaista, jossa kesken esityksen katsoessani katsomoon siellä hohti pimeässä vain kaksi maskia ja jonkun tuoleille jättämät jouluvalot. Pitääkö olla huolissaan? Näytelmiä kuitenkin valmistuu ympäri Suomen ja laitetaan hyllylle odottelemaan. Vai olisiko pakastin oikeampi mielikuva?

Kevään tulo on kuitenkin selvästi kirkastanut ihmisten mieliä, ja se lyijynraskas väsymys tilanteeseen, joka vielä tuntui vaivaavan kaikkia kuukausi sitten, alkaa väistyä. Rokote-ohjelma etenee ja tilanne tasaantuu koko ajan. Hitaasti. Odotamme henkeä pidätellen, sillä hengittämisen lopettaminen taitaa olla paras koronan vastainen toimenpide.

Tulee olemaan hyvin mielenkiintoista seurata, minkälaiseen maailmaan me heräämme tästä pisimmästä talviunesta ikinä. Yksilötasolla vakava sairastuminen ja siitä selviäminen eteenpäin usein aloittaa uuden elämänvaiheen, jossa arvot ovat uudessa järjestyksessä. Aistit kirkastuvat ja terävöityvät. Kevätkukilla Sapokassa tuntuu olevan paljon kerrottavaa tänä vuonna. Pian alkavat puut kukkia! Mitenköhän tulee olemaan globaalilla tasolla? Nouseeko tästä suosta uusi uljas ihminen vai alkaako hillitön juhlinta ja ahminta? Voisiko olla niin, että pikkuasioista valittaminen ja ilkeily loppuisi edes hetkeksi? Tai kokonaan historialliseksi tavaksi, jota huumorilla näytelmissä ja kirjoissa muistellaan? Huumori on paras mahdollinen tapa käsitellä ihmisluonnon pikkumaisuutta ja tuholaisuutta. Kyllä, luitte oikein enkä kirjoittanut väärin. Tuholaisuus tarkoittaa sellaista pientä jatkuvaa nakertamista ja asioiden tuhoamista näkymättömissä, jota ei huomaa, ellei pysähdy suurennuslasilla katsomaan ja miettimään näkemäänsä.

Nyt meidän on ollut pakko pysähtyä. Kaikki se hosuminen, jolla yleensä vältetään tehokkaasti asioiden äärelle pysähtyminen, ajattelu ja ymmärtäminen, on ollut poissa. Eikä tässä ole yhtään vahingoniloa, monelle se on tuottanut vakavaa ahdistusta, josta pystymme puhumaan kunnolla vasta sitten, kun kaikki on ohi. Silloin ahdistuksesta nousee kirjoja, näytelmiä, runoja, kuvataidetta ja elokuvia. Niiden avulla voimme puhua ”pisimmästä ajasta ikinä”, yhdessä. Aina kun räpäyttää silmiään tietoisesti, toivoo, että jokin olisi muuttunut, kun avaa silmänsä, mutta ei. Ei vielä.

Kuvitteellisella metatasolla on käynnissä valtava ”silmänräpäys”, jonka seurauksena asioita on muuttumassa. Se näkyy siinä keskustelussa, jota teatterissakin käydään koko ajan, vaikka olemmekin käytännössä pakastimessa joitain pikaruoka-aterioita lukuun ottamatta. Keskustellaan perusarvoista, rahoituksesta, merkityksestä yhteisössä. Hienoa, että keskustellaan. Elomme peruspiirteisiin kuuluu se, että ymmärrämme jonkin asian merkityksen ja arvon vasta sitten, kun sitä ei enää ole. Jotkut asiat tietysti tulevat tiensä päähän ja siirtyvät ihmistoiminnan museoon eli muistojen kirstuun. Siellä ne ovat tärkeitä muistuttajia siitä, minkälaista joskus on ollut ja mihin ei ehkä kannata missään tapauksessa palata. Sitä kutsutaan viisastumiseksi.

Näytelmäkirjallisuus on valtava historian aarrekammio. Sen kautta meillä on ikkuna menneisyyteen, menneisiin tapoihin, arvoihin, kieliin, vaatteisiin, ympäristöön…siis elämään. Eikä siinä tarvitse olla mitään pölyistä eikä museaalista, koska se suodattuu tekijöiden nykyajan läpi. Uusien silmien. Ihmisen ydin ei kuitenkaan muutu, ei mitään uutta auringon alla. Luotsatessani matkailijoita Roomassa ja Pompeijissa jauhoin varmasti väsymykseen asti elämän pieniä yksityiskohtia, jotka kertoivat siitä, että loppujen lopuksi meidän ja antiikin ihmisten välillä ei ole paljoakaan eroa, pohjimmiltaan. Pompeijin graffitit, katukeittiöiden ruokalista, ilotalojen käytännöllinen pohjaratkaisu…

Meillä täytyy olla voimaa ja viisautta nähdä tämä asia ja hymyillä ja nauraa sille. Emme voi lakata esittämästä näytelmäkirjallisuuden klassikoita sen takia, että niiden arvomaailma on erilainen kuin meidän nyt. Sensuuri ja kieltäminen eivät ole koskaan olleet ratkaisu. Tietysti on olemassa raja puhuttaessa väkivallasta ja hyväksikäytöstä, sillä jos niitä ei esitetä kriittisen suodattimen läpi, vaikutus voi olla tuhoisa. Puhutaan tulkinnasta ja tavasta esittää. Kritiikitön väkivallan esittäminen ja ihannointi johtaa sen aivottomaan toistamiseen ilman tajua siitä, että veitseniskuun, potkuun tai laukaukseen kuolee oikeasti ja peruuttamattomasti. Tai että raiskaus tai muu seksuaalinen ahdistelu johtaa henkiseen vammautumiseen ja ahdistumiseen. Juuri siksi on tärkeää näyttää asioita, käsitellä niitä keskustelemalla, jos siltä tuntuu. Jos seksistinen puhetapa ja kaksimieliset vitsit saavat jonkun tuntemaan itsensä vähätellyksi ja alistetuksi, se täytyy voida sanoa ääneen ilman, että siitä tulee seurauksia ammatillisella tai henkilökohtaisella tasolla. Lopeta tarkoittaa lopeta, eikä siihen tarvita mitään muuta kuin hiukan empatiakykyä ja korvia. Ja rauha maassa ihmisten kesken…

Näin ajatus harhailee korona-ajan jälkimainingeissa, toivottavasti jälkimainingeissa.

Odotellaan puiden kukkimista, pian se alkaa,

Teidän Lisenne

 


 

Lisen Blogi 4/2021

Rakkaat ystävät,

Meillä on taas uutta esitettävää teille. Ulos laatikosta-projektin tulokset esiteltiin meillä sisäisessä ensi-illassa 27.3. ja päivä oli silkkaa juhlaa. Esittämisen iloa, olemisen iloa ja tulevaisuuden toivoa. Sen lisäksi meillä on Anna-Liisa ja Eila, Rampe ja likka uusina näytelminä odottamassa ”hyllyllä”. Keskeytyneistä puhumattakaan. Kuin vasikat, jotka odottavat kesälaitumelle pääsyä. Myös se kultainen. Täältä tullaan elämä! Kunhan…

Englantilaisessa Daily Mail-lehdessä kolumnisti pohti asioita, joita ehkä tapahtuu kovidinjälkeisessä (post-covid) teatterielämässä. Joku taho oli nimittäin ehdottanut, että aluksi voitaisiin luopua väliaikojen viettämisestä jonojen välttämiseksi. Ja koska olen useamman kerran pohdiskellut väliaikojen olemusta tässä blogissani, höristin välittömästi silmiäni. Luitte oikein, nimittäin tämä vertaus kuuluu samaan sarjaan kuin edesmenneen Tony Halmeen loistava lausahdus: ”lopussa kaappi seisoo”. Siis. Ihminenhän on rakennettu niin, että se tarvitsee jatkuvaa tankkaamista suun kautta ja vastavuoroisesti tyhjennystä toista kautta. Se on biologinen fakta, joka yritetään häveliäisyyssyistä unohtaa niin pitkälle kuin se on mahdollista. Tämä tosiseikka on johtanut siihen, että on syntynyt tarve viettää väliaikoja. Muuten edestakaisin kulkevien ihmisten jatkuva virta voisi häiritä esitystä, ainakin jos yleisö istuu kiinteillä paikoilla. Erilaisten festivaalien vellova ihmismassa mahdollistaa vaivihkaisemman ja hienostuneemman käytännön bajamajoineen ja pajupusikkoineen.

Kyseinen kolumnisti huomautti myös kuuluvansa ns. ”varttuneempaan” väestönosaan ja olevansa ehkä enemmän väliajan tarpeessa kuin jotkut muut. Kyseinen perustarve ei kuitenkaan liene varttumisen asteesta kiinni, varsinaisesti. Toilettikäynnin aika saattaa olla riippuvainen kävijän iästä; tässä olisi muuten mielenkiintoinen tutkimuskohde. Sosiologiaa vai käyttäytymispsykologiaa? Biologiaa? Kuitenkin toinen teatterissakäynnin käytäntöjä määräävä seikka on ihmisen rajallinen keskittymiskyky. On tutkittu tosiasia, että 45 minuutin jälkeen ihmisen keskittymiskyky alkaa hiipua, eikä sille voi mitään. Näin ollen väliajan käyttäminen sekä tankkaukseen että kehonhuoltoon on yksinkertaisesti biologinen tarve, josta ei voi neuvotella. Lisäksi väliajalla voi keskustella näkemästään ja kokemastaan seurueensa kanssa (tätä kolumnistimme ei kuitenkaan kaivannut, nimittäin kovaäänisten mielipiteiden pakkokuuntelemista jonoissa; asia, jonka voi aina kohdata huumorilla).

Täällä Suomessa en ole kuullut kenenkään ehdottavan väliajattomia esityksiä. Tietysti on olemassa lyhyitä esityksiä, joissa sitä ei tarvita. Kyseessä olisi kuitenkin suuri muutos, ja vaatisi kyllä kaikenlaisia ajatushautomoita. Kenties vessakäyntiä pitäisi pyytää erikseen, niin kuin ylioppilaskirjoituksissa tai tenteissä? Kenties jokaisella katsojalla olisi päähine, jossa olisi punainen lamppu, jonka syttyessä vahtimestari tulisi hakemaan vessakäynnille? Näyttämöltä voisi sitten seurata kuinka punaiset valot täplittäisivät katsomoa, kuin tähdet ikään. Eihän siitä ole kuin vähän yli vuosi, kun ei olisi ikinä voinut kuvitella katselevansa kasvomaskeja katsomossa, niin kuin tilanne syksyllä oli ja siinä on käytäntö, joka varmasti tulee jatkumaan sitten, kun salit aukeavat yleisölle.

Samainen kolumnisti ilmoitti, ettei hän kaipaa lainkaan Lontoon ylihinnoiteltuja ravintolapalveluja ennen tai jälkeen esityksen. Hän huomioi terävästi, että jos ruokailee ennen esitystä, täytyy koko ajan vahtia kelloa ja hermoilla tilauksen kestämisen ja laskun kanssa, ja jos jälkeen, on lähes mahdotonta saada varausta hyviin ravintoloihin teatterin lähimaastossa. Lisäksi on kärsittävä matka kotiin yöbussilla tai -metrolla, koska taksia on lähes mahdoton saada. Mainitsen tästä siksi, että täällä kohtuullisen harvaan asutussa Suomessa meillä on aivan toisenlaiset mahdollisuudet syödä ja liikkua vailla ankaraa kyynärpäiden käyttöä. Tässä tuleekin eteen se argumentti, jolla aina puolustetaan koko maan kattavaa teatteriverkostoa, nimittäin saavutettavuus. On luksusta, että teatteri on reippaan pyörä- tai kävelymatkan päässä tai että sinne voi helposti päästä omalla autolla tai bussilla. Ja tarjoilu pelaa väliajalla ja lähiravintoloissa! Aina löytyy pieniä ilonaiheita elämästä! Kunhan…

Odotellessa aloitamme uuden näytelmän harjoitukset. Katsokaa myös mahdollisia striimejä, Buster Keatonin striimi näytti, että laitteet ja ammattitaito on!

Kevättä odotellessa,

Kaikkea hyvää kaikille,

toivottaa Lise

 


 

Lisen Blogi 3/2021

Teatterin aivomyrsky

Onko vanhanaikaisiin arvoihin perustuvien näytelmien esittäminen niihin takertumista? Tässä on kysymys, jota on viime aikoina moni miettinyt. Jos typerä blondi alusvaatteissa ei enää naurata, pitääkö koko farssi heittää roskikseen? Vai jatketaanko nauramista sille, että joskus blondille naurettiin? Sotketaanko Shakespeare punakynällä, koska me elämme jo niin toisenlaisessa maailmassa? Vaikea kysymys, ja koskettaa valtavaa määrää näyttämötaiteen perinnettä. Ajatelkaa verisiä kreikkalaisia draamoja!

Teatterin tehtävä on ajatella ja saada ajattelemaan. Se on hieno asia ja arvojen miettiminen on aina arvokasta. Nuoret ovat aina eturivissä miettimässä asioita uudessa valossa, ja niin nytkin. Ja se on hienoa ja antaa toivoa tulevaisuudelle. Asiat eivät kuitenkaan katoa sillä, että ne kielletään tai yritetään pyyhkiä pois. Ymmärtäminen ei ole sama asia kuin hyväksyminen. Vastuu on aina viime kädessä vastaanottajalla, ja siksi meillä on koko koulutusjärjestelmä, joka opettaa kriittiseen ajatteluun ja itsenäiseen päätöksentekoon. Historiassa ei ole koskaan koitunut mitään hyvää siitä, että diktatuurissa eli sanelukulttuurissa määritellään se, miten ja mitä ihmiset saavat ajatella. Voin ymmärtää sen, miksi joku vitsi voi olla hauska, mutta ei minun silti tarvitse hyväksyä sitä asenteellista vinoutumaa, mistä se kumpuaa. Senkin tiedon voi pitää itsellään.

Asioita ja ilmiöitä pitää näyttää ja käsitellä, niitä voi pohtia yhdessä. Se on teatterin työtä. Hitler ei katoa historiasta, vaikka kaikki häntä ja natseja käsittelevät tekstit kiellettäisiin. Vaikenemalla eivät häviä vallan väärinkäyttäjät, hyväksikäyttäjät, tappajat, sadistit, rasistit…lista on loputon. Teatterissa asia usein näytetään siksi, että katsoja alkaisi miettiä sen oikeutusta. Se saatetaan jopa esittää karikatyyrinä ja karnevalistisena versiona itsestään. On tärkeää säilyttää karikatyyrin taju. Ajatelkaa narreja hoveissa! Kuinka tervehdyttävää oli kuninkaalle, kun narri teki hänestä julkisesti pilaa. Revyyperinne on narrinpeliä, ja karikatyyreille nauraminen on yhteisölle tervehdyttävää. Sanotaan ääneen yhdessä se, että kyllä me tiedämme ja näemme.

Asiat eivät myöskään automaattisesti muutu sillä, että muutetaan sanoja, joilla niistä puhutaan. Sanon automaattisesti, koska se voi kuitenkin olla tie johonkin. Sanoilla on merkitystä! Maailman taantuva sammakkokanta olisi pelastettu moneen kertaan, jos eräiden paljon äänessä olevien valtaa käyttävien henkilöitten (oliko tarpeeksi pyöreästi muotoiltu?) suustaan päästämät jutut olisivat oikeita sammakoita. Ihmisten maailmassa häly vain lisääntyy koko ajan. Tarvitaan yhä suurempia kirjaimia, kovempaa huutoa ja paksumpia valheita, että tulee kuulluksi. Teatteri alkaa olla niitä harvoja paikkoja, joissa voi kuulla myös hiljaisuutta. Talvinen metsä on muuten toinen paikka, jossa voi kuulla syvää hiljaisuutta.

Aivomyrsky on aina hieno asia, mutta aivan yhtä tärkeää on hiljentäminen ja hiljentyminen. Uuden sukupolven tehtävänä on aina ollut laittaa muille peili naaman eteen, mutta se ei koskaan saisi johtaa ymmärtämättömyyteen muuta ajattelua kohtaan. Sehän ei silti tarkoita, että sen hyväksyisi. Muutos tulee joka tapauksessa, koko teatterimaailma on käynyt ison arvomuutoksen viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Sellainen käytös ja puhe, joka oli sallittua vielä kaksituhattaluvun alussa ”koska teatterimaailma nyt vaan on tällainen” ei onneksi ole enää sallittua tai ainakin aiheuttaa sen, että huonosti käyttäytyvä laitetaan hissuksiin sivuun, vaikka olisi kuinka ”suuri taiteilija”, mitä ikinä se sitten tarkoittaakin.

Selitinkö asiat nyt varmasti niin, ettei kukaan ymmärtänyt? Minussa on ehkä vähän filosofin vikaa, tai poliitikon. Tämä korona-aikakausi on aiheuttanut tällaisen sivuoireen, ajattelun rönsyilyn. Käykäämme virusta vastaan aivojen koko kapasiteetilla!

Taistelutahtoa kaikille,

Teidän Lisenne

 


Lisen Blogi 2/2021

Resilienssi

Viime viikolla luin lehdestä artikkelin, jossa neuvottiin, miten lapsille opetetaan resilienssiä. Se on sanana sukua vanhoille tutuille sanoille sisu, sitkeys, joustavuus, peräänantamattomuus, eli kykyä kohdata vastoinkäymiset. Ettei heitä lapasia nurkkaan heti, kun kohtaa vastoinkäymisen. Kun joku ovi pamahtaa nokille, koettaa siitä vierestä heti seuraavaa. Siitä tuli mieleeni vanhempieni kertomus siitä, miten he tapasivat: Tanssiaisissa äidin vieressä istuva tyttö antoi isälle pakit tanssiin haettaessa, ja niinpä isä kumarsi seuraavalle, vieressä istuvalle. Siis minä olen elävä esimerkki isäni resilienssistä.

Artikkelissa puhuttiin tietysti myös siitä, että osaa antaa periksi silloin, kun edessä on mahdoton tilanne ja se on esimerkki kiertotien hakemisesta. Saattaa olla, että ihmisen voimakas veto vuorikiipeilyyn perustuu siihen, että se on rakenteeltaan samanlaista toimintaa kuin elämästä selviytyminen. Vastoinkäymisitä selviäminen ja niiden kohtaaminen rakentavasti onkin varmasti yksi tärkeimpiä elämäntaitoja. Mutta miten sitä opetetaan? Siperia opettaa, tietysti, mutta varmasti siinä auttaa toisten ihmisten läsnäolo ja tuki. Ei niin, että isolla rahalla räjäytetään se vuori lapselle mukavaksi patikoida, vaan se, että ollaan hengessä mukana. Tietysti asiaan vaikuttaa perimä ja vanhempien esimerkki.

Varmaan arvaatte, mihin tämä ajatuksenjuoksu johtaa: Kuinka paljon resilienssiä nyt tarvitaankaan. Kummallista kyllä, tilanteen tekee samalla raskaaksi se, ettei kukaan tiedä, koska tämä päättyy ja päättyykö koskaan, samalla se on keino selviytyä. Ajatelkaa, jos 1939 isovanhempamme olisivat tienneet, kuinka monta ja millaista vuotta on edessä. Älkää nyt pahastuko, että vertaan tätä sotatilaan, toki se oli aivan eri asia, mutta ajallisesti. Ihminen jaksaa tarpoa eteenpäin juuri siksi, ettei tiedä asioita juurikaan eteenpäin. Monissa ammateissa eletään nyt kaksi viikkoa tai kuukausi kerrallaan eteenpäin, suunnitelmat ja aikataulut menevät koko ajan uusiksi ja kaikkea elämää on vaikea suunnitella eteenpäin. Me harjoittelemme uutta ohjelmistoa, vaikka varmaa ensi-iltaa ei ole. Lipunmyynti ja toimisto kamppailevat muuttuvien aikataulujen kanssa. Elämme viikko kerrallaan.

Tietysti se, että varmasti tietäisimme mitä huomenna tapahtuu, on aina illuusiota. Meillä kuitenkin on sopimus elämän kanssa, se on ihmeellinen asia ja olemme resilienttejä ja toiveikkaita. Nämä koronavuodetkin liittyvät elämämme tarinaan, ja niitä muistellaan joskus naurullakin. Yksi asia on varma: Jälkipuinti kestää vuosia, mietitään mitä tuli tehtyä ja mitä siitä pitäisi oppia. Teatterin suhteen olen yhtä toiveikas kuin pian jo vuosi sitten, kun kirjoitin ensimmäisiä blogejani tälle foorumille: Me tulemme oppimaan käytännössä miltä tuntuu olla ilman tätä inhimillisen kanssakäymisen muotoa. Lainsäädännön takana oleva merkitys tulee näkyväksi. Teatterissakäyntimekko on pölyttynyt kaapissa ja käsilaukku hävinnyt vintin uumeniin. Huomaa, ettei ole nähnyt niitäkään ihmisiä pitkiin aikoihin, eikä ole saanut nauraa ja itkeä yhdessä muiden kanssa. Pimeässä. Kotisohvalla nimittäin vähän nolottaa, kun muun perheen läsnä ollessa alkaa itkettää katsoessa hyvää sarjaa televisiosta. Tuleekin asiaa jääkaapille tai vessaan.

Vielä lämmin ajatus suurelle luotamme poistuneelle sydämelle: Sytytän virtuaalikynttilän Sinikka Nopolalle. Eilan repliikein: ”Ei kukaan tiärä millon täältä lähretään.”

Helmikuuta,

Toivoo Teidän Lisenne


Lisen Blogi 1/2021

Hyvää alkanutta vuotta Sinulle, joka luet! Rakastan uusia vuosia. Uusi kalenteri, uudet suunnitelmat, iloinen uteliaisuus sen suhteen, mitä tuleman pitää. Aaton olen ollut viimeiset 30 vuotta töissä, nyt harjoituksissa tällä kertaa. Tällä kertaa meillä kaikilla on harras toive siitä, että tulevasta vuodesta tulee erilainen kuin edellisestä. Ja meillä on toivoa!

Toivo on minulle merkityksellinen sana. Se on varsinaisen merkityksensä lisäksi isoisäni etunimi. Toivo Uutun elämässä toivolla ja eteenpäin katsomisella oli vahva rooli: Karjalan kannaksella syntyneenä hänellä oli edessä sota ja evakkoon lähtö. Silti muistan hänet valoisana ja aina valmiina kujeilemaan eli narraamaan. Narraamisella opetettiin lapsia suhtautumaan valppaasti elämään eikä uskomaan ihan kaikkea, mitä aikuiset heille syöttävät, eli siis objektiivisuutta ja kriittisyyttä, mikä onkin kuin suoraan korkeakoulujen tavoitteista. Kuulin mitä mielikuvituksellisimpia tarinoita puujalkakanoista ja lasisilmäisistä lehmistä. Opin myös pajupillin teon ja perkaamaan silakat oikein, sekä selviytymään hiusten takuista aloittamalla kampaamisen latvoista. Niin ja sen, että retiisit syödään siten, että maataan nurmikolla selällään, laitetaan napaan suolaa ja kastetaan retiisit siihen ennen syömistä. Ja että kesällä on päällä havajipaita.

Meille ihmisille toivo tiivistyy kaiketi tällä hetkellä koronarokotteeseen ja mahdollisuuteen palata sellaiseen elämään, jossa toiset voi kohdata ilman suojamaskia. Meille teatterilaisille se merkitsee sitä, että me voimme esittää ja te voitte istua katsomossa ilman maskia ja turvaväleittä. Nyt jokaisen päivän jaksaa sillä, että meillä on toivoa siitä.

Toivon, että ihmiskunta olisi vähän viisaampi tänä vuonna. Toivon, että muutokset ajattelussamme, se, että olemme joutuneet pysähtymään ja ajattelemaan monen asian arvon uudestaan, oikeasti muuttaisi asioita paremmiksi ja oikeammiksi. Jospa saisi itsekin itsensä useammin kiinni ennakkoluuloista ja tunkkaisista asenteista, oppisi vielä paremmin tekemään oikeita valintoja ja ajattelemaan muita eläviä olentoja. Yksi oikea ajatus, joka johtaa oikeaan tekoon, voi olla se perhosen siivenisku, joka kiertää maapallon ja muuttuu muutosten tuuleksi. Eikä sen tarvitse olla vaikeata, stressaavaa ja ahdistavaa eikä viedä itseltä mitään tärkeää pois. Ajattelee vain tekonsa seuraukset. Ryöstääkö pankin, potkaiseeko kaveria päähän, räjäyttääkö raketin, dumppaako jääkaapin metsätielle, painaako kaasupolkimen pohjaan, kaataako pihapuun, rikkooko velipojan legorobotin…Aina voi laskea kymmeneen.

Istutin tänään, 1. tammikuuta kukkasipuleita puutarhaan. Jonkinlainen ennätys sekin! Ennen kaikkea se tuo toivon siitä, että lumen sulettua maan alta nousisi kukkia. Huomaan, että toivon, että olisi jo kevät. Sitä ennen voisi toivoa, että tulisi lunta, raikasta, valkoista…Toivo on samaa kuin usko tulevaisuuteen, siihen, että huominen tulee. Minkälaisena ja missä muodossa, emme tiedä. Mutta reippaasti tuulta päin ja havajipaita ylle! Mekin harjoittelemme koko ajan uutta siinä uskossa ja toivossa, että pääsemme pian esittämään teille työmme tuloksia!

Jippii, elämä on,

Teidän Eila…eikun Lise


Lisen blogi 12/2020

Tyhjän teatterin nautinto

Edda solahti ovenraosta tyhjään, pimeään teatterisaliin. Lämmin ja pehmeä mustuus ympäröi hänet, ja alkukantainen pimeänpelko sekoittui turvallisuuden tunteeseen. Vihdoin taskulamppu löytyi taskusta, ja pieni valokeila auttoi hänet kompastumatta työpöydän, valopöydän ääreen. Olisiko sille jo kertynyt paljon pölyä? Suojapeite oli unohtunut, järkytys oli ollut sinä päivänä niin suuri: Kaikki peruttu, harjoitukset ja esitykset. NYT. Kuin huumaantuneena Edda oli kävellyt kotiin odottamaan lisätietoja. Siitä oli nyt kuusi kuukautta. Kuusi kuukautta siitä, kun virus pysäytti esitystoiminnan koko maassa. Pysäytti monta muutakin asiaa, mutta valomestari tarvitsee yleisöä ja esiintyjiä. Muuta teknistä henkilökuntaa ja sitä valaistavaa, näyttelijöitä ja näyttämökuvia. Koko sitä koneistoa, joka aina oli tuntunut niin itsestään selvältä.

Ensin kotona oli ollut mukavaa, kietoutua vilttiin ja suunnitella kaikenlaisia kuvia tuleviin produktioihin. Sitten kahvitauot ilman juttuseuraa alkoivat tuntua tylsiltä ja siksi saattoi unohtua someen tuntikausiksi ja lopulta työnteko ei enää huvittanut. Ei voinut hakea inspiraatiota menemällä katsomaan muita esityksiäkään, koska niitä ei ollut. Sitten äiti oli sairastunut. ”Onko tämä sitä, että on oman elämänsä sivuroolissa?”  ajatteli Edda mustimpina hetkinään. Oma rooli oli otettu pois, oma työ.

Edda valaisi jo lapsena pahvilaatikoita, joihin hän oli rakentanut näyttämökuvia. Maagiset pienoismaailmat auttoivat oikean maailman hallinnassa. Nukkekodin valaistusta hän muutti harva se päivä, jouluvaloja ja pieniä taskulamppuja sinne viritellen. Värilliset muovit ja suodatinkankaat olivat Eddan aarteita. Kokonainen muumimaailma syntyi oman huoneen nurkkaan ja vanhojen verhojen kokoelma kasvoi kasvamistaan. Ammatinvalinta oli itsestään selvyys: Valomestari. Vähän ihmetteleviä kommentteja kuului vielä opintojen alussakin, sillä alalla ei ollut vielä silloin montakaan naista. Edda ei ajatellut hetkeäkään, että hänen pitäisi tehdä jotain muuta. Hän rakasti valon magiaa. Kunnes tuli tämä aika, jolloin hänen työpaikkansa oli kiinni, ja syynä oli se, etteivät ihmiset saisi enää istua vierekkäin suuressa salissa, tuntikausia, koska he hengittivät samaa ilmaa.

”Juuri siinähän teatterin idea on, että kaikki istuvat yhdessä ja kokevat saman asian, yhtä aikaa, hengittävät samaa ilmaa ja ovat yhtä”, ajatteli Edda napsauttaessaan virrat päälle valopöytään. Virus iski juuri siihen ihmisen heikkoon kohtaan, tarpeeseen olla yhdessä, lähekkäin, kokea samaa. Tehdä yhdessä ja tehdä se reaaliajassa, oikeasti eikä minkään laitteen näytön kautta. Siksi tuntui siltä, että isku tuntui syvällä tunteissa ja mielessä. Taloudelliset vaikutukset olivat tietysti konkreettisempia ja niistä oli helpompi puhua, ja olihan Eddakin ollut lomautettuna. Mutta se epämääräinen kaiho, tai kaipaus, tai puutos, joka jäyti jossain sisällä – siitä oli vaikeampi puhua. Elävän ja reaaliaikaisen läsnäolon tarve on ihmisessä niin perustavanlaatuista, ja nyt siitä ei osattu edes puhua. Kaikki vain odottivat, että tämä menee ohi.

Siksi Edda oli nyt täällä, takaisin toisessa kodissaan, hiljaisessa salissa. Kukaan ei käskyttänyt eikä huomautellut, tai siis harjoittanut ammatillista vuorovaikutusta, niin kuin asia kauniisti ilmaistiin. Huomauttanut asiasta, jonka oli juuri itse omin silmin nähnyt ja jonka oli jo päättänyt korjata heti kun vain ehtii. Edda mietti hetken, ja sytytti mustalle näyttämölle kirkkaan valkoisen valokiilan. ”Alussa oli…”, lausui Edda ääneen. Valokiilassa leijui pölyhiutaleita. Siivoojiakaan ei tietysti tarvittu. Edda ajatteli sotaa, minkälaista oli ollut, kun sota sulki teatterit ja iltaisin oli pimeys suurin turva. Pimennysverhot ikkunoissa. Eddan äidinäidin äiti oli palellut ilmantorjuntatornissa ja katsellut valokiilojen lävistämää yötaivasta. ”Tämä kiila on sinun muistollesi, isomummi”, ajatteli Edda. Isomummilta ei kysytty, halusiko hän elää sota-aikana. ”Kummallinen tämä kohtalo, aikaan sidonnaisuus. Nyt minä, Edda, istun täällä pimeässä kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin ja katson valokiilaa ja toivon samaa, että tämä kaikki olisi pian ohi.”

Kulkuraporteissa näkyisi tietysti, että täällä on oltu kiellosta huolimatta. Edda oli jättänyt puhelimensakin kotiin, koska mielessä oli kummitellut naurettava ajatus jäljitettävyydestä. Turhaan siis. Edda päätti olla välittämättä siitä, jätti valopöydän ja käveli kohti näyttämön sivussa olevia pieniä portaita, jotka johtivat ylös näyttämölle. Hän astui valokeilaan. Valkoinen valo häikäisi hänet.  ”Hyvää iltaa arvoisa yleisö, hauskaa nähdä pitkästä aikaa! Hei isomummu! Toivottavasti istut mukavasti. Turvavälit ainakin toteutuvat…Et ole yksin? Siis teitä on siellä monta – sukupolvea? Mummukin on siellä! Hei mummu, jäi niin monta kertaa sanomatta kiitos, kiitos kun tuit opintojani, kiitos kun paistoit lettuja, kun viikonloppuna ilmestyin luoksesi pelkkä kuoppa vatsan kohdalla. Lähdit niin äkkiä, yhtäkkiä olit vain poissa ja me lajittelimme vaatteitasi ullakolla ja äiti itki niin, että vesivahinko oli lähellä sinun talossasi, jonka olit juuri jättänyt meidän huolehdittavaksemme. Äiti? Mitä sinä siellä teet, sinunhan pitäisi olla sairaalassa, että saitkin sen turkasen viruksen ja… Ettet ole siellä enää? Tämä ei ole enää hauskaa, tulin tänne koska en enää jaksanut kotona, olisivathan ne soittaneet sieltä jos…Paitsi suljin puhelimeni ja jätin kotiin, ettei minua voitaisi jäljittää tänne…Ei voi olla totta.”

Edda astui valokeilan ulkopuolelle, pimeään. Hän seisoi jähmettyneenä, pitkään, kuunnellen hiljaisuutta, etsien sitä mahdollisuutta, että äskeinen hetki oli ollut vain jonkinlainen uni, hallusinaatio tai monologi, jonka hän oli juuri esittänyt, jonkun toisen kirjoittama, jonkun toisen elämää. Ettei tämä nyt olisi se traaginen päärooli omassa elämässä, äitiään sureva tytär. Pimeys lohdutti, samoin valokeilan katsominen ulkopuolelta. Sinne hän valomestarina kuuluikin, valokeilan ulkopuolelle, ja siellä hän halusi ollakin, ei draaman keskipisteessä. Ei nyt. Hämärässä Edda käveli takaisin ylös valopöydän luo, sammutti valokeilan ja sytytti taskulamppunsa. Hän sammutti virran ja peitteli pöydän huolellisesti. Salin hiljaisuus ympäröi hänet jälleen. ”Kiitos tästä hetkestä, mutta nyt minun on pakko juosta.”

Päättäväisin askelin Edda lähti kotiaan kohti, kohti puhelintaan ja mahdollista uutta todellisuutta. Pimeässä joulukuun illassa leijui harvakseltaan ensimmäisiä lumihiutaleita. Edda ajatteli, että se muodosti juuri oikean kuvausympäristön hänen puolijuoksulleen kotia kohti. Paitsi tämä ei ollut elokuvaakaan. Tuuli puski oikeasti vastaan. Kauanko siitä oli, kun hän oli lähtenyt ulos? Pian hän tietäisi. Ehkä teatteriin ei koskaan palaisi se sama Edda, joka sieltä nyt lähti. Sellaista elämä on, yksi hetki voi muuttaa kaiken peruuttamattomasti. Kykenisikö yksi hetki teatterissa samaan?

Rappukäytävässä Edda kaivoi avaimia taskustaan ja puuskutti. Hän kuuli jotain ja pidätti hengitystään: Sisällä, kotona, joku oli laittanut radion päälle ja sieltä kuului joulumusiikki rappuun asti.

Hyvää erilaista joulua kaikille lukijoilleni!

Toivottaa Lise

 


Tervehdys lukijani,

Syksy on jo pitkällä ja esitykset pyörivät täysillä. Viikon päästä saamme vielä ensi-iltaan Masennuskomedian ja sitten Korkkarit kopsuvat euroviisujen tahtiin siitä viikon päästä…Täytyy sanoa, että voi olla jopa hämmästynyt ja ylpeä siitä, että tässä poikkeustilassa teatteri toimii ja elää. Kukapa olisi puoli vuotta sitten uskonut, että tässä sitä yhä ollaan. Mutta teatterit reagoivat monen muun kanssa nopeasti ja tehokkaasti, ja nyt voi sanoa, että se oli ratkaisevan tärkeää. Tietysti on muutenkin onnekasta asua tässä maailmankolkassa. Tosin iltapäivälehtien lööpit tekevät taas parhaansa, että päiviin hiipisi kauhu. Olipa taas tänäänkin yksi ”Kärpäsestä kasvoi härkänen”- lööppi esillä joka paikassa. Huusi naama keltaisena. Kerroin itselleni, että ainakin se kääntää ajatukset hetkeksi pois Yhdysvaltojen presidentinvaaleista. Olin koululainen, kun Ronald Reagan valittiin presidentiksi, ja muistan kirkkaasti sen aamun, kun uutisissa vahvistettiin hänen voittonsa. Kaikki olivat varmoja siitä, että kolmas maailmansota syttyy. Tuomiopäivä ei onneksi tullut, silloin, ja sanon itselleni koko ajan, ettei sen tarvitse tulla nytkään.

Oikea käsivarteni on ollut viikkoja kipeä. Pehmopupujen ompelemisesta. Ei, en ole Kiinassa etätöissä vaan harjoittelemme Masennuskomediaa. En ole kehdannut mennä työterveyteen: ”Olisi kulumavamma pehmopupujen ompelemisesta. – Ei, ei ole niin montaa lastenlasta. Tuli töissä teatterilla.” Sopisi varmaan tekniikalle repliikiksi, hehän ne sadat (?) puput oikeasti ompelivat, mutta minä heittelen niitä rytmikkäästi, työkseni. Joskus sitä miettii…

Suuri ilonaihe on ollut Armi-musikaalin suosio ja vastaanotto. Sen jälkeen, kun Armin sisar kävi katsomassa näytelmän, ja saimme hänen ”siunauksensa”, eli vakuutuksen siitä, että olemme oikealla tiellä teoksen kanssa, tunne siitä, että Armikin istuu tuolla jossain pilven reunalla (niin kuin on tapana sanoa) ja hymyilee. Tässä toteutuu siis näytelmien ja kirjojen yksi suuri tarkoitus: Antaa ääni niille, joilla sitä ei ole. Samaa olen ajatellut Masennuskomedian suhteen, vaikka siinä ei ole todellisia henkilöitä ja vaikka masennuksesta ja työuupumuksesta kirjoitetaan yllin kyllin. Kestää kuitenkin kauan, ennen kuin puheista päästään asenteiden muuttumisen tasolle. Jotenkin onnistumme elämään niin, että oletusarvona on se, että emme koskaan väsy emmekä masennu emmekä ainakaan kuole. Mitä niiden asioiden hyväksyminen sitten parantaisi, kysytte. Ehkä sitten jaksaisi nauraa iloisesti seuraavalle ”Luonto tulee ja tappaa” – lööpille eikä ahdistuisi Yhdysvaltojen presidentinvaaleista.

”Arvoisat katsojat, pyydämme teitä siirtymään katsomon puolelle. Esitys ”Yhdysvaltojen presidentinvaalit” alkaa hetken kuluttua. Pyydämme avaamaan kaikki mahdolliset härpäkkeet ja kuvaamaan reaktioita kaduilla ja kotona.” Onko missään ketään, joka kysyy: ”MITKÄ VAALIT?”


Näkymättömät kädet

Kirjoittamisen tehtävä on antaa ääni sellaisille, joilla ei omaa ääntä ole. Edesmenneille sukulaisille, maan hiljaisille, hiljaiseksi kiusatuille ja sellaisille, jotka eivät itse osaa sanoittaa kokemaansa. Se on kaunis ajatus. On paljon ajatuksia, jotka pyrkivät sanoiksi. Ajattelin, että alan olla vähän ärsyyntynyt itseeni, koska kirjoitan työstäni vain näyttelijöiden näkökulmasta. Kuitenkin teattereiden henkilökunnasta, siis siitä joukosta, joka on esityksen toteutumisen takana, vain pieni osa on näyttelijöitä. He vain ovat enemmän framilla, niin kuin kotikonnuillani Lohjalla sanotaan.

Otus olkapäälläni sanoo, että hyvässä ja pahassa, mutta se ei ole nyt asiani ollenkaan, vaan siis kaikki ne käsiparit, jotka tekevät ja huoltavat vaatteet, meikit, kampaukset, lavasteet, tarpeiston, huolehtivat aikatauluista ja siitä, että näyttelijät ovat paikalla, valot, äänet, avaavat ovet, siivoavat, tarjoilevat kahvit, huolehtivat ulkovaatteista, tekevät esitteet, valokuvat, myyvät liput, markkinoivat…lista on loputon. Jokaisen näyttelijän pitäisi olla vähän aikaa kiertävässä teatterissa, jossa huolletaan itse omat vaatteet, huolehditaan tarpeistosta ennen esitystä ja roudataan esityksen jälkeen. Se antaa perspektiiviä asiaan ja oppii kunnioittamaan toisten työtä. Ne ajat, jolloin herra tai rouva näyttämötaiteilija ojensi kätensä ja siihen asetettiin miekka tai viuhka ovat kaukana. Nyt sen sijaan on järki tullut siihen käteen ja tavara ojennetaan vain, jos sitä ei aikapulan takia ehdi itse ottaa hyllystä. Sitten vastuu onkin itsellä: On noloa juosta kesken kohtauksen hakemaan puuttuvaa tavaraa tai kantaa näkymätöntä ruukkua (tätäkin on tapahtunut näyttämötaiteen historiassa).

Kiitos on pienuudestaan huolimatta hyvin tärkeä sana. Se on myös sana, joka hyvin usein unohtuu sanoa. Olin iloinen, kun talon kaikkien työntekijöiden kuvat ilmestyivät aulaan, se tuntui suurelta edistykseltä. Monissa teattereissa koko tekniikka tulee esityksen jälkeen kiitoksiin. Eri asia on tietysti se, haluaako tulla lavalle kirkkaisiin valoihin, ja joskus on ollut itselläkin hetkiä, jolloin olisi ennemmin halunnut olla jo polkupyörän selässä matkalla kotiin ja lujaa, kuin olla kiitoksissa. Joskus näyttelijät huitovat kiitoksissa sekavasti kohti takaseinää ja kulisseja. Sanon sekavasti, koska itse sekoitan eri näytelmien eri kiitoskäytännöt ja huidon väärin. Se tarkoittaa sitä, että tahtotila kiittää kulissien takaisia ja salissa olevia käsipareja on suuri. Tällä hetkellä, kun koronakriisi kurittaa meitä kaikkia, meidän tekee mieli kiittää teitä, yleisöä. Kaikilta tilanne vaatii ylimääräistä vaivaa, muistamista, sääntöjen noudattamista. Tästä pääsemmekin taas teatterin näkymättömiin käsiin, jotka tällä hetkellä uivat desinfiointiaineissa, pitävät maskeja ja suojahanskoja ja miettivät päänsä puhki kuka koski mihinkin ja miten selvitään näytelmien vaatimista kakkukesteistä tai suudelmista.

Pääasia on se, että elämä jatkuu, arki jatkuu, teatteri jatkuu. Vaikka se vaatii aikamoista taistelua ja kärsivällisyyttä meiltä kaikilta. Joillakin se kärsivällisyys on jo loppunut, mikä sekin on täysin ymmärrettävää, ja pistäneet hanskat naulaan ja päätelleet, että koko pandemia on suuri salaliitto. Otus on nyt huomattavan hiljaa, enkä jatka tästä aiheesta. Teatterissa on siis lukemattomia ammatteja, ja näyttelijä on niistä vain yksi. Ajatelkaapa Heinähatun ja Vilttitossun Alibullenin neitien mahtavia kahvikestien herkkuja. Vaahtomuovia ja…saako illuusion rikkoa? Tahdon vain sanoa, että joku nekin on taikonut, eivätkä asialla ole Helga ja Halise. Miten sitten se Suuri Reseptikirja, onko sekin petosta? Ei lapset, ei petosta, vain sellaista leikkiä, teatterileikkiä. Täti askarteli sellaisen kakun teatterin kellarissa ja sitä voi käyttää uudelleen ja uudelleen, kun siinä on palatkin valmiina.

Sotien aikana ja jälkeen olivat kuulemma ns. ruokaroolit suosittuja, eli sellaiset roolit, joissa sai syödä. Se oli hyvä palkanlisä tiukkoina aikoina. Käsikirjoitusta lukiessa ilahtui, jos sieltä löytyi illalliskohtaus tai ”ahmii puhuessaan makkaraa” – parenteesi. Joku sitten valmisti ruuat ja asetti pöydälle, joka kannettiin lavalle. Itsekin muistan Nummisuutareista hyvin hääjuhlien täytekakun…No olihan se muutenkin hieno esitys. Taas puhun omia muistojani. Mutta eiköhän missioni tullut jo selväksi: Muistetaan aina niitä lukemattomia käsipareja, jotka mahdollistavat esitykset.

Toivoo teidän,

Lise

 


Aatoksia syyskuussa koronan sivuvaikutuksista ja lasipalloista

Rakkaat katsojamme,

On ollut valtava ilo nähdä teitä jälleen katsomossa. Ilo palata töihin on ollut suuri. Armi sai ensi-iltansa Kairossa onnellisten tähtien alla, ja liikutus oli suuri, kun keväällä kesken jäänyt prosessi saatiin satamaan. Koronan sivuvaikutuksiin voinee laskea sen, että Kymen Sanomat ei lähettänyt kriitikkoa ensi-iltaamme. Esitän tämän asian puhtaasti faktana, enkä ota kantaa asiaan puoleen tai toiseen, asiahan on lehden päätettävissä. Tämä tosiasia kuitenkin herätti muutamia yleisempiä ajatuksia, jotka haluaisin jakaa kanssanne.

Opiskellessani musiikkitiedettä osallistuin YLE:n järjestämään kriitikkoseminaariin Anno dazumal, eli oikeasti kauan sitten. Siellä Jukka Kajava luennoi meille räkänokille siitä, että kriitikon tärkein tehtävä on olla kulttuurin puolella ja tehdä ns. puffeja. Tarvitaanko siis kritiikkiä? Ensimmäinen ajatus voisi olla, että jos mediat säästävät kriitikot pois työmarkkinoilta (mikä on jo pitkään lasipallossa näkynyt asia), eivätkö instituutiot, eli tässä tapauksessa teatterit, voisi itse kustantaa kriitikon paikalle? Heti tajusin ajatukseni kuolleena syntyneeksi: Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Moraalisesti mahdoton ajatus. Jo se, että blogistit saavat ilmaisia lippuja ensi-iltoihin, saattaa tarkemmin ajatellen olla rajatapaus. Riippumaton media on demokratian edellytys, ja demokratia ylläpitää riippumatonta mediaa, meillä se on YLE. Heti pieni kriitikko olkapäälläni kuiskii, että sinne onkin tunkua, lobbarit ne sielläkin…mutta ainakin teoriassa. Kaikilla on oikeus sanoa mielipiteensä, kunhan ei tarkoituksellisesti vahingoita ketään. Taas se pieni karvainen Otus olkapäälläni kuiskii, että joskus se vahingoittaminen on niin hienovaraisesti kätketty, ettei kukaan tajua sitä, paitsi maalitaulu. Laitan Otuksen mutelle.

Paljon puhutaan näkyvyyden käsitteestä. ”Ihan sama mitä puhutaan, kunhan puhutaan.” Mainitsemattomuus saattaa olla pahempi piikki kuin negatiivinen maininta. Kajava luennoi informoimisesta, edistämisestä, puolustamisesta, siis lisätiedosta, tiedonvälityksestä. Suomen kielen sana kritiikki on lähtökohtaisesti huono sen negatiivisen arvolatauksen vuoksi, jo arvio on parempi sana. Ehkä tästä johtuu ajatus siitä, että kriitikon tulisi olla lähtökohtaisesti negatiivinen sanoissaan. Monissa muissa kielissä käytetään re-alkuisia sanoja puhuttaessa arvioista, esim. englanninkielen review, ”uudelleen nähty”, ”uudelleen ajateltu”. Ei arvion kirjoittajan tietysti tule olla yltiöpositiivinenkaan, tulee heti epäilyksiä kytköksistä. Paras lahja kulttuurille (cultura=viljely) on se, että kritisoidessaan perustelee mielipiteensä. Arvio on aina yhden ihmisen mielipide, mutta ammattikirjoittajalla on aina vastuu vallankäytöstään. Kyse on viime kädessä (ja varsinkin näinä myrskyisinä aikoina) kulttuurin tekemisen jatkumisesta, sen tukemisesta ja hengissä pitämisestä.

Taiteessakin on tärkeää, että tiedämme mistä olemme tulleet ja mitä meitä edeltävät sukupolvet ovat tehneet. Se on kivijalka, jonka päällä mellastamme. Tämän kivijalan esittelemisessä medialla on suuri vastuu. Historian tuntemus myös auttaa siinä, ettei pyörää tarvitse aina keksiä uudestaan ja uudestaan. Säästyy voimia olennaiseen, eteenpäin menemiseen (Sanoi mummo lumessa, niin korni sanonta, mutta aina hymyilyttää).

Teidän,

Lise lumessa

 


Rakkaat lukijani, tervetuloa takaisin kesän jälkeen!

Blogini numerointi on outo, koska olen kadottanut edelliset tietokoneeni uumeniin, enkä enää tiedä missä mennään. Lieneekö tuolla niin väliäkään tässä uudessa maailmassa. Sillä aikaa, kun me teatterilla rakennamme ja opettelemme teille turvallista teatteria tulla, voinen jakaa teidän kanssanne ajatuksia näyttelemisestä edelleen, mukavaa.

Monet teistä varmasti tietävät australialaisen tv-sarjan nimeltä Kotiin takaisin. Aviomieheni on siihen koukussa, joten olen ajoittain nähnyt siitä pätkiä. Yksi sarjan roolihahmoista on kaikkien myrkynkeittäjien äiti. Ei sadun noita-akka, vaan henkilö, jolla on aina negatiivinen agenda. Väsymättömästi hän kerää ikäviä juttuja oman elinpiirinsä ihmisistä saavuttaakseen oman päämääränsä sotkemalla soppaa. Tämän sarjan roolihenkilön päämäärä on (mieheni mukaan) saada itselleen edesmenneen veljensä perintö. Siis tässä motiivi, isot tilukset ja raha, tunnistettavaa. Tälle päämäärälle hän elää päivät pääksytysten (jakso toisensa jälkeen), lukuun ottamatta niitä paria tuntia, jotka hän aamuisin käyttää meikkaamiseen, kampauksen tekemiseen ja puvun valitsemiseen. Ihmekö sarja alkaa vasta puoliltapäivin. No, asiaan.

Mieheni kysyi minulta, miltä tuntuu näytellä tuollaista läpeensä pahaa ihmistä, ahdistavaako? Spontaani vastaukseni oli se, että se on helppoa ja kivaa. Sitten oli pakko lisätä, että viisaammat sanovat, että pahoja on helpompi näytellä kuin kivoja. Paha ihminen on mielenkiintoisempi ja suoraviivaisempi. Kiltit ovat tylsiä näyttämöllä. Ja vielä lisäsin puolustellen, että roolin tekoa helpottaa, jos teksti antaa vastauksen siihen, miksi juuri tämä ihminen on niin pahoinvoiva. ”Tämä haluaa maatilan.” Ahneus siis, peruskauraa. ”Mutta kyllä ihmisen TÄYTYY itse olla ilkeä, että voi tuollaista tyyppiä esittää.” Haa. Puudelin ydin. Se, mitä me kaikki olemme joskus katsomossa ajatelleet: ”Tuo sopii kyllä niin hyvin tuohon rooliin, että ihan varmasti se itse…” Kutkuttava ajatus, vai mitä, tuo näyttelijän ja roolin rajapinta. Varsinkin tässä maailmassa, jossa persoonan ja netissä annetun roolin rajapinta on yhä epäselvempi, edellisen tappioksi.

Joskus luin jostakin, että meissä kaikissa asuu murhaaja. Rankasti sanottu, mutta katsotaanpa vähän. Meillä on geenit, sitten tulee kasvualusta, elämänhistoria ja tilanteet…ja kops ja hups, kuka tahansa meistä voi kopsauttaa toisen hengiltä? ”Hupsista ja valssia kesällä”, tapasi vanha edesmennyt ystäväni sanoa. Palataan siis myrkynkeittäjään. Muistan jonkun ohjaajan sanoneen, että kamalinta on nähdä lavalla näyttelijä, joka tekee pahantahtoista roolia viestittäen samalla yleisölle, että en minä OIKEASTI ole tällainen, tiedättehän te.

Tarinaa kerrottaessa ristiriidat ja konfliktit ovat mitä parhaita ja välttämättömiäkin soppa-aineksia. Tarvitaan se aidosti paha, se mökkinaapuri, joka kiusalla tuhoaa hiljaisen kesäillan tai se seinänaapuri, joka haluaa sinun muuttavan pois. Tai se ex-puoliso, joka haluaa puolet isäsi perinnöstä, vaikka ei edes sietänyt koko ukkoa. Jostain elämänsäkkinsä laskoksista näyttelijä etsii jonkun näkemänsä, tuntemansa tai kuulemansa. Kokemuksesta tiedän, että kun on joskus joutunut pahan kokin uhriksi, on puhdistavaa ja terapoivaa saada näytellä sellaista, saada ulos systeemistä, niin kuin sanotaan. Sitä, kenet on säkistään kaivanut, ei tarvitse kenenkään tietää.

Esimerkiksi Valkoisen valaan Maryn elämä on valovuosien päässä omastani. Kuitenkin tätä rosoista, haavoittunutta, huonosti käyttäytyvää ja kovaäänistä naista on ihana esittää. Mary on syntynyt Yhdysvalloissa, kirjailijan pään sisäisessä maailmassa ties kuka esikuvanaan. Saumat repeilevät epäonnistuneesta elämästä, epäonnistuneesta äitiydestä, epäonnistuneesta parisuhteesta, mutta Mary elää ja potkii. Enkä nyt sano tätä sen takia, että oppikirjoissa sanotaan, että oman roolinsa takana on aina seistävä.

Vielä palaan tähän mestarikokkiin, joka tekee myrkkymykyjä variaatioilla päivästä toiseen. Käsikirjoittaja ja ohjaaja (ja tietysti tuottaja) ovat iskeneet kultasuoneen luodessaan tämän roolihahmon, sillä se todistetusti koukuttaa katsojan pahan kerran. Eikö niin? Heti alkaa kiinnostaa, onko esikuva tekijöiden sisko, täti, kollega vai naapuri? Tässä on tarinoiden merkitys, ne kertovat siitä, kuinka käsittämättömän erilaisia me ihmiset olemme ja kuitenkin niin samanlaisia. Niin paljon polkuja, jotka voivat johtaa minne vain.

Näyttelijää ei valita rooliinsa siksi, että hän olisi yksi yhtä roolinsa kanssa. Varmasti ohjaajalla on joku peruste valinnalleen ja ajatus siitä, mihin se voisi johtaa. Usein toteutetaan stereotyyppejä, mikä on tietysti helppoa, muttei mielenkiintoista. Kovin mielelläni esittäisin huippu-urheilijaa tai huippumallia, muttei taida nakki napsahtaa. Kukaan ei halua nähdä mitään NIIN mielenkiintoista. Tai Ratamo, sen haluaisin tehdä. Mutten saa. Huokaus.

Pikaisiin kuulemisiin ja toivottavasti, toivottavasti näkemisiin teatterissa,

Teidän, Lise


Tervehdys täältä hiljaisuudesta!

Jääkaapin kohina ja pikkuvarpusten sirkutus ulkona ovat ainoat äänet, liikenne on hiljentynyt. Mahtavaa. Hiljaisuus on äänen mahdollistaja, musiikissa tauot ovat sävelten edellytys. Teatterissakin hiljaisuuden ja äänen rytmitys on tärkeää. Hiljaisuus voi olla teatterisalissa äärimmäisen latautunutta, ja siksi hiljaisuudelle yritetään antaa siellä mahdollisuus. On kyllä totuuden nimessä sanottava, että aamukahvilla pöydän ääressä voi olla yhtä lailla latautunut hiljaisuus, esimerkiksi jos perheen ikiteini on jäänyt kiinni siitä, että otti äitinsä nimiin taas uuden pikalainan. 

Kuuloaistin lisäksi näköaistin merkitys on ajatuksen väärti. Onhan mukavaa joskus pysähtyä pohtimaan kaikkea sitä mitä omistaa, sen sijaan että miettisi sitä, mikä puuttuu. Ihmisellä kun on taipumus ymmärtää asioiden merkitys vasta sitten, kun ne on menettänyt. Siksi tämä eristyksen aika on monessa tapauksessa kuin suuri peili: Se kohdistaa valokeilan asioihin, jotka meidän pitäisi joko muuttaa tai säilyttää arvokkaina. Teatterikin on kuin peili: Joku on nähnyt asioita ja tekee ne näkyväksi teatterin keinoilla, ja silloin ehkä joku toinenkin näkee saman asian. Se on se köysi, joka kulkee katsojan ja teatterin tekijän välillä. 

Miksi ihmiset ovat aikojen alusta lähtien tulleet katsomaan esityksiä? Oletetaan, että Rita ja Raksu päättävät lähteä katsomaan esitystä teatteriin. Miksi? Nähdäkseen juuri tämän näytelmän, päästäkseen pois kotoa, jutellakseen keskenään? Varmaan tätä kaikkea. Tätä kutsutaan sosiaaliseksi kanssakäymiseksi, siis juuri siksi asiaksi, jota nyt niin painokkaasti pyydetään yleisesti välttämään. Samalla sen tärkeydestä puhutaan yhä enemmän ja enemmän, puhutaan sen puuttumisen seurauksista. Samalla tavalla tuntuu tärkeältä puhua nyt teatterin ja tietysti kaikenlaisen esittävän taiteen merkityksestä. Kirjastosta ei voi hakea elämyksiä eikä unohtua hyllyjen väliin vaeltelemaan. Taidenäyttelyihin ei voi mennä unohtumaan ajatuksiinsa tai etsimään jotain itselleen merkityksellistä. 

Katsoin Ingmar Bergmanin elokuvan Seitsemäs sinetti, joka oli riemukas kokemus. Oli, vaikka aihe on kauhea: Rutto. Keskiajalla kiertävä näytelmäseurue ja ristiretken mielettömyyksistä palaava ritari aseenkantajineen kohtaavat ja kulkevat jonkin matkaa yhdessä paeten ruttoa ja epätoivoa. Bergmanin käsikirjoituksessa kuuluu riemastuttava itseironia ja asenteet. Suosittelen kaikille, jotka eivät ole vielä nähneet. Nykyasetuksilla keikkamatkalla oleva lastenteatteriryhmä tapaisi koronasulkeisissa maahan palanneen rauhanturvasotilaan ja hänen kaverinsa. Kaverukset ovat matkalla sotilaan lapsuudenkotiin Keski-Suomeen sukukartanoon. He onnistuvat näyttelijöiden avulla pääsemään Uudenmaan sulusta läpi (näyttelijät esittävät uskottavan tarinan monimutkaisista uusperheistä, joita kaikki ovat menossa tapaamaan. Jossain vaiheessa poliisit eivät enää jaksa kuunnella, vaan avaavat sulun). Teatteriryhmän bussi jää odottelemaan kartanon maille ja suunnittelemaan matkan jatkoa. Parin päivän päästä he heräävät aamulla ambulanssien hälytysääniin. Koko kartanon väki on viety sairaalaan korona-oireiden takia, ja teatteriryhmä saa kehotuksen jäädä suljettuun bussiin kahden viikon karanteeniin.  

Kirkkaita kevätpäiviä kaikille, 

Teidän Lisenne
Huhtikuussa 2020

 Tutustu Liseen

Takaisin Kulttuurihotellin etusivulle    


Keskittyminen

Asia elämässäni, jota syvästi kadun ja häpeän on se, että teini-ikäisenä tuhosimme veljeni kanssa lukemattomia suomalaisia vanhoja elokuvia. Tuhosimme niiden katselukokemuksen äidiltämme. Naureskelimme repliikeille, matkimme ilmeitä, huokailimme ja pidimme kaikin tavoin hauskaa elokuvien kustannuksella, jotka mielestämme olivat surkean vanhanaikaisia ja yksinkertaisesti tyhmiä. Ja näin tietysti kuuluu ollakin, jokaisen sukupolven täytyy löytää edellisessä jotain naurettavaa, ihan vain sen vuoksi, että pitää tehdä siihen pesäero ja itsenäistyä. Se, että itsenäistyminen useimmiten merkitsee jonkun valmiiksi tarjotun matkimista, on taas eri asia, ja sen huomaaminen onkin sitten keski-iän juttuja. Emme veljeni kanssa tajunneet, että äiti siinä katseli ja muisteli lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Muisteli, minkälaista oli ollut mennä siskojen kanssa elokuviin, minkälaiseen mekkoon pukeutuneena, minkälainen purukumi tuoksui pimeässä salissa. Muisteli ensimmäistä kertaa, kun oli käynyt tulevan isäni kanssa elokuvissa, pidellyt kädestä pimeässä. Ja nyt nämä kaksi sen ajan tulosta riekkuvat sohvalla niin, ettei edes repliikkejä kuule. Äiti on onneksi myöhemmin nähnyt ne elokuvat moneen kertaan uudestaan ja ilman taustamelua, kun riekkuvat teinit vihdoin viimein katosivat maailmalle ja rauha palasi olohuoneeseen. 

Moni on haastatteluissa todennut, että tämä pakollisen rauhan aika on opettanut meitä olemaan hetkessä ja nauttimaan pienemmistä ja aidommista asioista. Olemaan läsnä. Viimeksi muistelin rakkaan vanhemman kollegani sanoja siitä, että missään ei ole niin turvassa kuin näyttämöllä. Esityksen rauha on niin pyhä, että ambulanssimiehet ja poliisi saavat odottaa kulisseissa asioineen, kunnes näytös on ohi ja taiteilija kävellyt kulisseihin. Ennen näyttämölle menoa saa keskittyä, vaipua esityksen maailmaan tai tietysti omaansa, jos esimerkiksi jäi ostoslista tekemättä. Kuitenkin voi luottaa siihen, että kukaan ei tule tönimään, ei leikillään eikä muuten. Voi kuunnella näyttämön tapahtumia ja sitä, kuuluuko yleisöstä mitään, naurua, kuorsausta, nenäliinapaketin rapinaa, huokailua tai muita elonmerkkejä. Silloin kun saan itse tilaisuuden istua yleisön puolella, nojaan taaksepäin ja huokaisen. Muut saavat hikoilla nyt. Minulla on oma, mukava tuoli, olen lunastanut lipullani tämän parituntisen rauhan. Kännykät kuuluvat äänettömälle eikä kukaan tule tönimään. Paitsi jos esitys sattuu olemaan interaktiivinen ja moderni, tai improvisaatioesitys, jolloin pahimmassa tapauksessa tulee kiskotuksi lavalle. Anteeksi ne, joiden mielestä se on mukavaa. Minulla on pienen pieni aspergerin taimi kasvamassa puutarhassani. Kunnioitan myös sitä, että ehkä näytelmä ei aiheuta mitään reaktioita, enkä pidä sitä mitenkään negatiivisena asiana. Joskus vaan ei naurata eikä itketä, mutta silti on ollut mukava parituntinen, rauhassa. Kukaan ei ole huudellut väliin, missä pizzat on tai tuntenut tarvetta purkaa tunteitaan siitä, mitä Suomen nykyinen hallitus teki tänään. Ennen kaikkea olen saanut katsoa tämän kaiken vailla yhtäkään mainoskatkoa. Silloin täytyy aina löytää nopeasti kaukosäädin, jotta saa toosan äänettömälle, ja siinä on toimittava salamannopeasti, tai ensimmäinen pikalainamainos pauhaa jo täysillä. Kylkilihas saattaa revähtää nopean liikkeen seurauksena. 

Malttamattomampi lukijani jo tuhisee, että mihin tätä kaikkea ###:n rauhaa ja keskittymistä oikein tarvitaan, haudassa on sitten rauhallista. Totta, vaikka sieltä ei ole kukaan palannut kertomaan oliko niin. Häiritsikö kaivinkone tai hautausmaan kesätyöntekijöiden jutut.

Palataan yksikköön mukava tuoli ja katsoja. Katsoja on rajapinta muun maailman ja esityksen välillä, sisäisen ja ulkoisen rajapinta, se missä esitys realisoituu. Tyhjälle katsomolle esiintyminen on – ei nyt turhaa, koska täytyy toki harjoitella – mutta pitkän päälle surkean tylsää. Tämä jK. aika on saanut meidät miettimään juuri tuota rajapintaa, sen kosketusta, koska juuri nyt tuo kosketus on katsottu (toistaiseksi) riskitekijäksi. Kunhan kukaan ei vain tulevaisuudessa keksisi päättää, että tunteisiin ja ajatuksiin kajoaminen on vaarallista. Sitä vaaraa ei kuitenkaan todennäköisesti ole, koska silloin internet suljettaisiin. Väitän, että ilman keskittymistä ja hiljaisuutta esitys jää ymmärtämättä ja kokematta, niin yksinkertaista se on. Vauhdissa ja melussa menee niin paljon ohi. Siksi teatterisalissa on seinät, että siihen olisi mahdollisuus. 

Kirjoitinko turvasta? Rakkaiden nelijalkaisten tai muusta? Tarpeeksi taisin höpistä joka tapauksessa. Rauhaa ja keskittymistä hetkeen kaikille teille rakkaat katsojat, siellä turvavälin päässä, seuraavaan yhteiseen hetkeen, 

Teidän, Lise
Huhtikuussa 2020

 Tutustu Liseen       

Takaisin Kulttuurihotellin etusivulle


Tervehdys jälleen, rakkaat katsojat ja lukijat!

Viimeksi nostalgisoin muistelemalla sekä punaista samettia että kahvin ja konjakin tuoksua. Sen jälkeen huomaan usein miettineeni yhtä maagista hetkeä esityksessä: Kolmas soitto. Se tarkoittaa sitä hetkeä, jolloin vessasta on parasta suoriutua omalle paikalleen ja mielellään istumaan. Eteläisemmässä Euroopassa se on hetki, jolloin vielä etsitään lähin peili kohentautumista varten, tilataan viimeinen kahvi tai astutaan sisään teatterirakennukseen. Sametinpehmeä ääni kaiuttimista kehottaa ystävällisesti mutta vastaansanomattomasti olemaan kunnolla ja olemaan käyttämättä matkapuhelinta häiritsevästi. Joka kerta kun seison näyttämön sivussa odottamassa esityksen alkua, tämä sanamuotoilu herättää kuplivaa riemua sisälläni. Teatterin historiaan nimittäin kuuluu vahva perinne siitä, että taskuun kannattaa varata tomaatteja tai kananmunia sitä silmällä pitäen, että esityksen sisältö ei vastaakaan odotuksia. Tämä ainakin maissa, joissa latinalainen kielenperintö on vahvempi kuin meillä. Perinteisesti pettymys on ilmaistu heittämällä epäonnisia esiintyjiä tomaateilla sen merkiksi, että esitykseen sijoitetut rahat katsotaan menetetyksi investoinniksi. Jos nyt sitten tämä perinne siirretään nykyhetkeen, oletetaan siis, että taskusta kaivetaan matkapuhelin ja heitetään sillä esiintyjää valkoisen raivon hetkellä. Siitä tulee varmasti kallis heitto, jos puhelin menee rikki. Tosin liikenteessä näkee hetkiä, jolloin ajajan mielessä ei edes häivähdä sen menopelin hinta, jota raivon ilmaisuun käytetään. Esittävän taiteilijan kuhmua taas ei lasketa, sillä hän on jo ammatinvalinnan tehdessään altistanut itsensä julkiselle arvostelulle ja kuhmuille. Se tulee ikään kuin ”paketissa”.

Valot katsomossa siis laskeutuvat ja viimeiset hamuavat kännykkää äänettömälle. Seuraa pimeys ja viimeiset kahinat ja rapinat. Tämän hetken keskittyneisyys ja odotus on mielestäni maaginen. Mitä on tulossa? Sillä tämä on oikeasti live-hetki. Mitä tahansa voi tapahtua. Voi olla, että joku ilmestyy ramppiin kertomaan, että se ja se on sairas ja hänen roolinsa tekee se ja se. Haa, lisää jännitystä: Kuinka se ja se selviytyy? Ehkä orkesteri kajauttaa alkusoiton tai valot nousevat ja äänimaailma vie meidät jonnekin – muualle. Tänä iltana on kaikki mahdollista. Sekin, että näyttelijä tulee ilman peruukkia näyttämölle, sillä muistin juuri luvanneeni edellisessä pläjäyksessä kertoa tämän peruukkijutun! Se tapahtui ravintola Kairon esityksessä ammoisina aikoina, ennen Koronaa, eCovid-19 (vrt. eKr tai eaa). Revyyn vauhdikkaissa käänteissä tehtävänäni oli itse kiskaista peruukki päähäni pikavaihdossa. Istuessani sitten baaritiskillä dialogin tuoksinassa (baaritiski oli silloin eri paikassa kuin nykyään, lähempänä sisääntuloaukkoa), jokin harmaa isohko eläin vilahti näköpiirissäni. Se pysähtyi jalkojeni juureen. Kun kumarruin rapsuttamaan sitä, huomasin, että se oli peruukki, jonka piti olla päässäni eikä jalkojeni juuressa. Kampaajamme oli heittänyt peruukin perääni näyttämölle, kun oli huomannut unohdukseni! Vedin peruukin päähäni ja jatkoin dialogia, mutta voi sitä hysteerisen naurun määrää kulisseissa!

Viisas, jo vuosia sitten eläköitynyt kollegani sanoi, että hän ei ole tuntenut olevansa missään niin turvassa kuin näyttämöllä. Kaatuvista kulisseista ja rappusista huolimatta. Ymmärrän hyvin mitä hän tarkoitti, ja olen ajatellut hänen sanojaan usein. Mutta sen kontemplaation ja nostalgisoinnin jätän ensi kertaan.

Voimia, aurinkoa ja terveyttä teille kaikille, toivoo

Teidän Lisenne
Kotkassa, 11.4.2020 jC.

 Tutustu Liseen


Elämme aikaa ilman näyttämöä

Aikaa ilman punaista samettia, kahvintuoksua, vaatteiden kahinaa, tuttujen tapaamista, esitystä, viinilasillista väliajalla…Olen ajatellut, että tämä aika on hyvä peili. Se näyttää meille monta tärkeää asiaa, joita emme aikaisemmin tajunneet olevan olemassa. Asioita, joita pidimme itsestään selvyytenä. Peilissä näkyy myös se, mikä on teatterissa olennaista: Toisten ihmisten kohtaaminen. Elävien ihmisten, ohikiitävässä hetkessä, jossa voi tapahtua mitä tahansa. Tarina kertoo katsojasta, joka aikansa monologia kuunneltuaan huusi kovaan ääneen: ”Kovempaa, hauskemmin!”. 

Peilin kautta näyttelijä kohtaa itsensä. Pukuhuoneen peili on armoton työtoveri. Siltä ei kannata kysyä: ”Ken on maassa kaunehin”. Sen tehtävä on ainoastaan auttaa näyttelijää matkalla roolihahmoon. Keskisuuressa teatterissa maski tehdään itse, ja joskus aikaa tuhraantuu käsittämättömiä määriä, varsinkin naisihmisellä. Tästä asiasta jaksan olla loputtoman kateellinen miesihmisille. Äitini kerran katsoi pitkään meikkipussiani, kun olin käymässä kotona ja sanoi: ”Mitä vanhemmaksi tulet, sen isompi meikkipussi.” Niinpä niin, ajan kulumisen näkee monella tapaa. En ikinä uskaltaisi laskea, kuinka paljon aikaa elämästäni olen tuhertanut meikkiä pukuhuoneen peilin edessä näiden 27:n ammattivuoden aikana. Vaipuisin eksistentiaaliseen kriisiin. Myös hiilijalanjälkeni laskuri raksuttaisi ankarasti. 

Tässä odotellessa sitä, että pääsen taas tuhertamaan kasvoilleni kaikenlaista väriä, voin muistella menneitä. Muisti säilyttää kummallisia asioita. Esimerkiksi sen hetken, kun Pohjalaisissa lähdin juoksemaan halki näyttämön (oli tärkeää asiaa Saltulle) ja tunsin, kuinka raskas hame lähti valumaan alaspäin. Olin unohtanut laittaa napin kiinni. Juuri ennen kuin se putosi, sain sen kiinni, onneksi käsissäni ei ollut mitään! Kiemurtelin jotenkin istumaan enkä muista miten kohtaus meni, koska sisälläni pulppuili hillitön nauru. Peruukin tai viiksien putoaminen on toinen takuuvarma ilon lähde, puhumattakaan jos unohtaa laittaa peruukin päähänsä. Mutta siitä enemmän ensi kerralla.  

Teidän, Lise
2.4.2020  

 Tutustu Liseen


Rakkaat katsojat, menneet ja tulevat 

Teatteri on hetken taidetta. Se on ääni. Sana ja valo, joka on hetkessä poissa. Tosin joskus Wagner -esityksessä suljin silmäni kymmeneksi minuutiksi ja kun avasin ne, oli kaikki ennallaan. Hetki voi olla määritettävissä monilla tavoilla. Nyt siis istun kotona sen sijaan, että valmistautuisin lauantain esityksiin. Huomasin, että tämä avaa tilaisuuden puhua teille uudella tavalla. En pitkästytä teitä pitkillä lurituksilla siitä elämäntilanteesta, jossa me kaikki nyt olemme, samassa venheessä kaikki. 

Ajattelin, että minulla voisi olla yksi tarkoitus tällä kirjoittamisella: Saada teidät hymyilemään, tänään, kerran. Ennen kuin katsotte ensimmäistä uutislähetystä. Olen surkea vitsinkertoja, mutta muistojen arkussa alkaa olla sen verran tavaraa, että ehkä sieltä löytyy. Olen ollut Kotkan Kaupunginteatterissa vuodesta 1997 (kyllä, viime vuosisadasta lähtien!) ja kadottanut kauan sitten luvun siitä, kuinka monessa produktiossa olen ollut mukana. Parasta niin. 

Takuuvarma aihe on aina se, kun näyttämöllä on mennyt jotain pieleen. Ja muiden kömmähdyksistä olisi epähienoa kertoa, joten keskityn tietysti omiini. Yksi riemukkaimmista hetkistä oli se, kun Suruttomat -musikaalissa olin esittämässä kohtalokasta tanssia, kun tunsin kollegani tönäisevän minua merkitsevästi selkään ja ojentaa jotain takavasemmalta. Harvoin olen ollut niin hämmästynyt kuin silloin, näin nimittäin hänen ojentavan omia rintaliivejäni. Eikä niitä rooliasuun kuuluvia, vaan omiani. Ne olivat tarttuneet selkääni pukuhuoneen tuolista, kun olin käynyt tupsuttamassa lisää puuteria (kuinkahan monta kiloa sitäkin on lähes 30 vuoden aikana kulunut?). Voi sitä muiden lavalla olijoiden riemua, kun seisoin siinä, tuo ylimääräinen kapistus käsissäni ja kohtalokkuus oli rapissut hameiden uumeniin. Onneksi olin isolla näyttämöllä takana, joten tilanne ei ehkä näkynyt katsomoon. Arvatkaapa, liittyikö tapahtuma osaksi teatterimme historian narratiivia. 

Näkemiin, näkemiin, sanoihin, seuraaviin, 

Teidän, Lise
28.3. 2020 

 Tutustu Liseen