Julkaistu 11.9.2026
Mutsimylläkkä
Martin Scorsesen ohjaama elokuva Kuin raivo härkä vuodelta 1980 kertoo nyrkkeilijän noususta ja tuhosta.
Myös Naapurinäyttämön syksyn uutuudessa, Kuin raivo äiti -näytelmässä nyrkkeillään, ihan fyysisesti, varsinkin alussa. Ja myös henkisesti. Koin, että äiti nyrkkeilee omia tunteitaan ja ympäristön odotuksia vastaan. Tai tunteidensa puolesta. Mielestäni kaksi perheen lasta muistuttavat muotoiltuja nyrkkeilysäkkejä.
Hanna Vahtikarin käsikirjoittama ja Samuli Reunasen vierailijana ohjaama näytelmä pistää katsojansa varmasti miettimään omiakin kokemuksiaan äitiydestä ja lapsuudesta.
Äidin pitäisi olla aina jaksava, mitään itselleen vaativa, alati hermostumaton, pyyteetön. Aina sellainen, josta kerrotaan äitienpäivälauluissa. Kuten Äideistä parhain ja Äidin sydän. Äiti toivoo, että lapsi aikuisena joskus soittaisi ja että saa joskus haudalleen kukkia
Minulla nämä äitienpäivälaulut ovat aina saaneet ihon kananlihalle.
Oikeassa elämässä äidiksi tuleminen saattaa yllättää. Hormonit riehuvat, se suuri tavoite, lapsen syntyminen, on saavutettu ja kaikki äidissä kaipaa lepoa. Ärsytyskynnys laskee, vauvan vointi ja oma osaaminen voi pelottaa ihan syyttäkin, imettäminen ei aina suju kuten pitäisi, kotona pyykkivuori kasvaa ja jääkaapissa on enää ketsuppipullo.
Näytelmän äiti nukkuu jääkaapissa.
Kuin raivo äiti -näytelmää kuvataan musiikilliseksi komediadraamaksi. Siinä on komediaa, joka naurattaa joitakin katsojia enemmän, joitakin vähemmän. Tunteet ottavat valtaa laidasta laitaan. Äiti on kovilla, mutta hän yrittää.
Sympaattinen isähahmo soittaa kitaraa ja selviytyy soitellen siinä, missä äidille tulee vastaan päälle kaatuva seinä jos toinenkin.
Näyttelijät Eeva Hautala ja Juho Markkanen, ovat oikeassa elämässä avopari, tekevät hienoa ja uskottavaa työtä. Kokonaisuus on vahva ja katsomaan koukuttava. Jos vieressä olisi ollut toinen äiti, olisi varmaan ollut pakko kuiskailla vähän väliä ajatuksia hänen korvaansa.
Suosittelen äitiporukoita tulemaan katsomaan tätä ja sen jälkeen juttelemaan. Aiheista ei taatusti ole pulaa.
Jouni Bäckströmin suunnittelema musiikki tuo omat sanomansa esitykseen.
Äitiys on monimutkainen asia. Sirpa-äiti tuskailee, miksi hän ei ole rauhallinen äiti, vaikka miten yrittäisi. Tämä rooli ei sovi minulle, yritän olla muuta kuin minä, hän miettii. Jokaisessa äidissä on myös hän itse pikkulapsena, äiti ymmärtää.
Miksi asiat vain tapahtuvat hänen ympärillään, miksi hän ei voi vaikuttaa niihin? Ja miksi hän inhoaa Arabian Myrna-kahvikuppeja, vaikka niistä pitäisi tykätä?
Onko raivo surua, joka yrittää päästä ulos? Ja miten aiempien sukupolvien äidit ovat lapsiaan kasvattaneet, millaisia muistoja on alitajuntaan jäänyt?
Näytelmä avaa paljon kysymyksiä, jotka monelle ovat varsin merkittäviä.
Lopussa Sirpa-äiti lukee esikoiselleen kirjoittamansa runon. Monen katsojan silmät kostuivat sitä kuunnellessa.
Kaikkien vaikeuksien ja tunnetilojen läpi äitiä kuitenkin kuljettaa se pohjimmainen, suurin tunne: valtava rakkaus omia lapsiaan kohtaan.
Kuin raivo äiti kotisivuille tästä
Lue kaikki blogit: kotkanteatteri.fi/blogit