Tammikuun 2024 blogi
Uutta vuotta!
Hyvän uuden vuoden toivotukset vielä kaikille. Uusi vuosi teatterilla toivotettiin upeasti tervetulleeksi uuden vuoden shown voimin. Sen nimi oli 70-luvulla kaikki oli paremmin. Aihetta käsiteltiin tietysti asianmukaisesti keli poskella, mutta kyllä ainakin allekirjoittaneella, silloin lapsuutensa eläneellä, tuli ryöppy muistikuvia mieleen.
Olen keskustellut asiasta äitini kanssa, ja hän oli yhtä mieltä siitä, että oli onni, että saimme olla lapsia tuolla vuosikymmenellä. Elämä oli silloin niin paineetonta, käytiin koulua jossa kaikki olivat samalla lähtöviivalla, vaatteet saivat olla kotitekoisia tai kierrätettyjä, ei tarvittu kalliita teknisiä laitteita. Koulun jälkeen harrastettiin, urheilua ja musiikkia omalla kohdallani, käytiin kirjastossa hakemassa pinokaupalla lukemista, tavattiin kavereita livenä ja tehtiin läksyt. Kirjoitettiin päiväkirjaa, kuunneltiin musaa pokkarikirjan kokoisesta mankasta. Mankalla soitettiin c-kasetteja, joille oli nauhoitettu biisejä viikon ainoasta rock-ohjelmasta, joka tuli lauantaisin. Siellä Heikki Harma ja Jake Nyman esittelivät ammattitaidolla uudet biisit. Yöllä kuunneltiin Radio Luxemburgia radio kiinni korvassa. Etsittiin omaa itseä ja omaa tietä, joskus ojan kautta. Muistan valtavan uteliaisuuden ja tiedonjanon. Hiukset vaihdettiin Bowie-tukasta kotitekoiseen mini-vogueen jossain vaiheessa.
Hurriganes, Juice Leskinen, Badding, Hector…suomalaisen rockin kulta-aikaa. Tekstien kulta-aikaa. Siltä kivijalalta on sitten moni ponnistanut. Teini ei tiennyt todellisuudesta kulissien takana. Helsinkiin pääsi isoihin konsertteihin nuorisotoimen retkillä. Uriah Heep, Slade ja Gary Glitter tuli nähtyä ja kuultua. Koulussa sitten kehuttiin, kuinka vieläkin soi korvissa. Myöhemmin Glitter osoittautui hyvin epämiellyttäväksi henkilöksi siviilissä, mutta siitäkään ei tiedetty.
Kiitän vielä biisivalinnoista, oli hyvä muistaa taas, kuinka hieno biisi esimerkiksi Konevitsan kirkonkellot on! Led Zeppelinistä on tullut Eagles without Wings-yhtyeemme yksi tavaramerkeistä. Muistan kerran kauan sitten luukuttaneeni Zeppeliniä ykköskerroksessa niin, että viidennestä tultiin valittamaan. Olin yksin kotona…David Bowieen minut tutustuttivat serkkupoikani, ja se olikin sitten menoa se. Vannoin äidilleni, etten tule koskaan rakastamaan ketään muuta kuin Baddingia. Suuria tunteita! Pian elämääni ilmestyi toinen B, nimittäin Bach, ja alkoi uusi polku elämässäni.
Saturday Night Fever! Kävin katsomassa sen salaa kolme kertaa, en kehdannut tunnustaa kenellekään. Leffateatterin omisti Selinin perhe, ja muistan Markuksen, joka oli aina ovella tarkistamassa lippuja. Innostuin tansseista niin, että opetin niitä seurakunnan musiikkikerholaisille (en itse ollut heitä paljon vanhempi) sillä seurauksella, että vanhemmat valittivat työnantajilleni, eikä työtä enää tarjottu seuraavana vuonna minulle. Siihen loppui innostukseni musiikkipedagogiaan, joka varmasti olisi ollut ilmeinen tie muuten. Olin itse asiassa helpottunut, koska en tajunnut miksi oppilaani eivät lakanneet lyömästä toisiaan nokkahuiluilla, vaikka selitin sen tekevän kipeää ja siksi sitä ei saa tehdä.
Seurakunnan kuoron lisäksi säestin jonkin aikaa kitaralla työväenlauluryhmää, joten nekin kappaleet tulivat tutuiksi. Kerran säntäsin ulos jostain työväenlaulukeikalta ja portsari kysyi, mihin tytöllä on nyt niin kiire? Kirkkoon, sanoin, menen kuoroharjoituksiin. Portsari jäi suu auki ja sanoi oho, johan on…minulle kaikki oli vain musiikkia. Kaverini sanoi isänsä käskeneen kysyä, tiesinkö mitä on kommunismi. En tiennyt, enkä välittänyt. Maailma on rajaton teini-ikäisenä. Ehkä jotain siitä olisi meidän jokaisen hyvä säilyttää aikuisuuteen, niin että teot olisivat aina tärkeimpiä, eivät ennakkokäsitykset tai muiden asettamat rajat. Lämmin ja rakastava ajatus myös vanhemmilleni, jotka joutuivat sivusta kaikkea tuota seuraamaan ja kaiken sen kestämään. Näinhän se menee, vai mitä?
Lämmin ajatus kaikille teinien vanhemmille ja teineille. Showssa oli mukana ryhmä lapsia ja teinejä musiikkiopiston musiikkiteatteriryhmästä, ja ehkä siksi avautuivat kaikki nämä muistot siitä ajasta. Mietin, kuinka tärkeää on olla mukana jossain tapahtumassa, josta jää elämän pituinen muisto ja kokemus, joka ehkä viitoittaa tietä tulevaan. Kokemus live-esiintymisestä ja yleisöstä, kulissien takaisesta elämästä. Kiitos vielä ryhmälle hienosta esiintymisestä ja osallistumisesta, ja kiitos Riikalle heidän luotsaamisestaan.
Liitän iloksenne tähän kuvan alkuperäisestä Hurriganes-fanipaidasta vuodelta 1974. Tilasin sen Suosikki-lehdestä, jos en väärin muista. Se on erinomaisessa kunnossa vieläkin, koko on vain nyt kovin pieni. Säästän sen jälkipolville. Ajan kulumisen kokemus voi olla niin lämmittävää ja inhimillistä. En väitä, etteikö siihen kuuluisi paljon kipua ja tuskaa, väkivaltaa ja vallan väärinkäyttöä tai silkkaa ilkeyttä, mutta pakettiin kuuluvat nekin ja haihtuvat ajan usvaan. Huominen tulee, uusi vuosi on alkanut ja toivotan kaikille uteliaisuutta ja uusia polkuja. Ja arvaatte mitä nyt sanon…niitä löytää teatterista! Iloa ja kyyneleitä, niin kuin ne kaksi naamiota, joita universaalisesti teatterin tunnuksina pidetään.
Tervetuloa meille Kotkan Kaupunginteatteriin tulevanakin vuonna,
Teidän,
Lise