Vierivät aivot
Otsikossa ei vihjata vierivistä vuosista, vaikka se olisi täysin mahdollista. Ajattelin sanontaa, jonka mukaan vierivä kivi ei sammaloidu. Sammaleen peittämä kivi on tietysti kaunis ja elämää täynnä, mutta sananlaskussa tarkoitettaneen sitä, ettei vierivä kivi pysähdy. Vierivä kivi jatkaa matkaansa, jatkaa kehittymistä, muuttuu.
Tämän kiven tönäisi liikkeelle uutinen ranskalaisesta teatteriesityksestä, joka on herättänyt siellä paljon mielenkiintoa, ja sen kirjoittajan haastattelu. Näytelmän nimi on Le derniere Cedre du Liban ja kirjailija Aida Asgharzadeh. Pysähdyin kuuntelemaan, koska aina kun näen kuvia räjähdyksistä sodassa, ajattelen myös puita ja lintuja, en vain ihmisiä ja eläimiä. Siis myös Libanonin kuuluisia seetripuita. Näytelmän nimi suomennettuna on Libanonin viimeinen seetri.
Kirjailija sanoi hienossa haastattelussa, että kyllä, sodasta on kyse, mutta se on tässä vain konteksti. Siis kyseessä on paljon enemmän kuin asiasisältö, viitekehys. Näytelmää on usein vaikeaa kuvata vain muutamalla lauseella. Sisältö saattaa olla paljon suurempi. Ajatellaan esimerkiksi Yöllisen koiran tarinaa, joka nyt on ajankohtainen teatterissamme. Se on tarina erilaisuudesta, mutta myös tarina vanhemmuudesta ja sen haasteista, hyväksymisestä, ratkaisuista, ehdottomasta rakastamisesta. Myös Libanonin viimeisessä seetrissä kyse on sodan lisäksi sen aiheuttamista sukupolvet ylittävistä traumoista ja pakolaisuudesta. Meilläkin on paljon näkymätöntä perintöä, sisällissota on ”vain” noin sadan vuoden takana ja toinen maailmansota väestönsiirtoineen vieläkin lähempänä. Yössä kuuluva droonin pörinä herättää kaikenlaisia ajatuksia ja tunteita.
Kontekstista nousee yksilön tarina. Hamlet on kuningastarina, kertomus vallanhimosta ja murhasta, mutta myös kertomus sen seurauksista yksilötasolla: tuhosta ja mielen järkkymisestä. Historia näyttäytyy meille pelinä: numeroina. Vuosilukuina, sotina, vallattuina neliökilometreinä, kaatuneina ja luonnonvarojen määränä. Kuka voitti samalla kun kaikki hävisivät? Jonkun täytyy kertoa yksilöiden tarina, se ”pehmeä” sisältö. Se ydin, minkä pitäisi olla merkityksellisintä. Sen merkityksellisyydestä kertookin se, kuinka voimakkaasti se pyritään unohtamaan ja hiljentämään. Herää kysymys siitä, miten säilyttää rauhallinen mieli tässä uutisten tulvassa, sillä uutiset ovat usein pelkkää kontekstia.
Voi yrittää keskittyä hyvään, kuunnella ja katsella muiden tarinoita selviytymisestä. Ihminen ehtii varsin vähän rajallisen aikansa puitteissa, eikä kaikkea tarvitsekaan onneksi henkilökohtaisesti kokea voidakseen sitä pohtia. Me puhumme esittävästä taiteesta, mutta kun käsitteen kääntää ympäri, on kyse siitä, että meillä on mahdollisuus vastaanottaa sitä. Se on arvokas asia, mahdollisuus ja rikkaus. Tarvitaan vain avoin ja positiivinen mieli ilman ennakkoasenteita. Tämän hetken lainatuimpia kirjoja kirjastoista on George Orwellin Vuonna 1984. Luulen, että se kertoo paljon tästä ajasta. Meillä on vielä valinnanvapaus ja mahdollisuus ajatella omilla aivoillamme. Siinä yksi syy olla onnellinen tänään. Kiviä ei kannata laittaa taskuun vaan vierimään.
Tervetuloa meillekin teatteriin kiviä vierittelemään!
Teidän,
Lise
Julkaistu 14.4.2026
Lue kaikki blogit: kotkanteatteri.fi/blogit