Lisen blogi

Tervehdys täältä hiljaisuudesta!

Jääkaapin kohina ja pikkuvarpusten sirkutus ulkona ovat ainoat äänet, liikenne on hiljentynyt. Mahtavaa. Hiljaisuus on äänen mahdollistaja, musiikissa tauot ovat sävelten edellytys. Teatterissakin hiljaisuuden ja äänen rytmitys on tärkeää. Hiljaisuus voi olla teatterisalissa äärimmäisen latautunutta, ja siksi hiljaisuudelle yritetään antaa siellä mahdollisuus. On kyllä totuuden nimessä sanottava, että aamukahvilla pöydän ääressä voi olla yhtä lailla latautunut hiljaisuus, esimerkiksi jos perheen ikiteini on jäänyt kiinni siitä, että otti äitinsä nimiin taas uuden pikalainan. 

Kuuloaistin lisäksi näköaistin merkitys on ajatuksen väärti. Onhan mukavaa joskus pysähtyä pohtimaan kaikkea sitä mitä omistaa, sen sijaan että miettisi sitä, mikä puuttuu. Ihmisellä kun on taipumus ymmärtää asioiden merkitys vasta sitten, kun ne on menettänyt. Siksi tämä eristyksen aika on monessa tapauksessa kuin suuri peili: Se kohdistaa valokeilan asioihin, jotka meidän pitäisi joko muuttaa tai säilyttää arvokkaina. Teatterikin on kuin peili: Joku on nähnyt asioita ja tekee ne näkyväksi teatterin keinoilla, ja silloin ehkä joku toinenkin näkee saman asian. Se on se köysi, joka kulkee katsojan ja teatterin tekijän välillä. 

Miksi ihmiset ovat aikojen alusta lähtien tulleet katsomaan esityksiä? Oletetaan, että Rita ja Raksu päättävät lähteä katsomaan esitystä teatteriin. Miksi? Nähdäkseen juuri tämän näytelmän, päästäkseen pois kotoa, jutellakseen keskenään? Varmaan tätä kaikkea. Tätä kutsutaan sosiaaliseksi kanssakäymiseksi, siis juuri siksi asiaksi, jota nyt niin painokkaasti pyydetään yleisesti välttämään. Samalla sen tärkeydestä puhutaan yhä enemmän ja enemmän, puhutaan sen puuttumisen seurauksista. Samalla tavalla tuntuu tärkeältä puhua nyt teatterin ja tietysti kaikenlaisen esittävän taiteen merkityksestä. Kirjastosta ei voi hakea elämyksiä eikä unohtua hyllyjen väliin vaeltelemaan. Taidenäyttelyihin ei voi mennä unohtumaan ajatuksiinsa tai etsimään jotain itselleen merkityksellistä. 

Katsoin Ingmar Bergmanin elokuvan Seitsemäs sinetti, joka oli riemukas kokemus. Oli, vaikka aihe on kauhea: Rutto. Keskiajalla kiertävä näytelmäseurue ja ristiretken mielettömyyksistä palaava ritari aseenkantajineen kohtaavat ja kulkevat jonkin matkaa yhdessä paeten ruttoa ja epätoivoa. Bergmanin käsikirjoituksessa kuuluu riemastuttava itseironia ja asenteet. Suosittelen kaikille, jotka eivät ole vielä nähneet. Nykyasetuksilla keikkamatkalla oleva lastenteatteriryhmä tapaisi koronasulkeisissa maahan palanneen rauhanturvasotilaan ja hänen kaverinsa. Kaverukset ovat matkalla sotilaan lapsuudenkotiin Keski-Suomeen sukukartanoon. He onnistuvat näyttelijöiden avulla pääsemään Uudenmaan sulusta läpi (näyttelijät esittävät uskottavan tarinan monimutkaisista uusperheistä, joita kaikki ovat menossa tapaamaan. Jossain vaiheessa poliisit eivät enää jaksa kuunnella, vaan avaavat sulun). Teatteriryhmän bussi jää odottelemaan kartanon maille ja suunnittelemaan matkan jatkoa. Parin päivän päästä he heräävät aamulla ambulanssien hälytysääniin. Koko kartanon väki on viety sairaalaan korona-oireiden takia, ja teatteriryhmä saa kehotuksen jäädä suljettuun bussiin kahden viikon karanteeniin.  

 Kirkkaita kevätpäiviä kaikille, 

Teidän Lisenne
Huhtikuussa 2020

 Tutustu Liseen

Takaisin Kulttuurihotellin etusivulle    


Keskittyminen

Asia elämässäni, jota syvästi kadun ja häpeän on se, että teini-ikäisenä tuhosimme veljeni kanssa lukemattomia suomalaisia vanhoja elokuvia. Tuhosimme niiden katselukokemuksen äidiltämme. Naureskelimme repliikeille, matkimme ilmeitä, huokailimme ja pidimme kaikin tavoin hauskaa elokuvien kustannuksella, jotka mielestämme olivat surkean vanhanaikaisia ja yksinkertaisesti tyhmiä. Ja näin tietysti kuuluu ollakin, jokaisen sukupolven täytyy löytää edellisessä jotain naurettavaa, ihan vain sen vuoksi, että pitää tehdä siihen pesäero ja itsenäistyä. Se, että itsenäistyminen useimmiten merkitsee jonkun valmiiksi tarjotun matkimista, on taas eri asia, ja sen huomaaminen onkin sitten keski-iän juttuja. Emme veljeni kanssa tajunneet, että äiti siinä katseli ja muisteli lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Muisteli, minkälaista oli ollut mennä siskojen kanssa elokuviin, minkälaiseen mekkoon pukeutuneena, minkälainen purukumi tuoksui pimeässä salissa. Muisteli ensimmäistä kertaa, kun oli käynyt tulevan isäni kanssa elokuvissa, pidellyt kädestä pimeässä. Ja nyt nämä kaksi sen ajan tulosta riekkuvat sohvalla niin, ettei edes repliikkejä kuule. Äiti on onneksi myöhemmin nähnyt ne elokuvat moneen kertaan uudestaan ja ilman taustamelua, kun riekkuvat teinit vihdoin viimein katosivat maailmalle ja rauha palasi olohuoneeseen. 

Moni on haastatteluissa todennut, että tämä pakollisen rauhan aika on opettanut meitä olemaan hetkessä ja nauttimaan pienemmistä ja aidommista asioista. Olemaan läsnä. Viimeksi muistelin rakkaan vanhemman kollegani sanoja siitä, että missään ei ole niin turvassa kuin näyttämöllä. Esityksen rauha on niin pyhä, että ambulanssimiehet ja poliisi saavat odottaa kulisseissa asioineen, kunnes näytös on ohi ja taiteilija kävellyt kulisseihin. Ennen näyttämölle menoa saa keskittyä, vaipua esityksen maailmaan tai tietysti omaansa, jos esimerkiksi jäi ostoslista tekemättä. Kuitenkin voi luottaa siihen, että kukaan ei tule tönimään, ei leikillään eikä muuten. Voi kuunnella näyttämön tapahtumia ja sitä, kuuluuko yleisöstä mitään, naurua, kuorsausta, nenäliinapaketin rapinaa, huokailua tai muita elonmerkkejä. Silloin kun saan itse tilaisuuden istua yleisön puolella, nojaan taaksepäin ja huokaisen. Muut saavat hikoilla nyt. Minulla on oma, mukava tuoli, olen lunastanut lipullani tämän parituntisen rauhan. Kännykät kuuluvat äänettömälle eikä kukaan tule tönimään. Paitsi jos esitys sattuu olemaan interaktiivinen ja moderni, tai improvisaatioesitys, jolloin pahimmassa tapauksessa tulee kiskotuksi lavalle. Anteeksi ne, joiden mielestä se on mukavaa. Minulla on pienen pieni aspergerin taimi kasvamassa puutarhassani. Kunnioitan myös sitä, että ehkä näytelmä ei aiheuta mitään reaktioita, enkä pidä sitä mitenkään negatiivisena asiana. Joskus vaan ei naurata eikä itketä, mutta silti on ollut mukava parituntinen, rauhassa. Kukaan ei ole huudellut väliin, missä pizzat on tai tuntenut tarvetta purkaa tunteitaan siitä, mitä Suomen nykyinen hallitus teki tänään. Ennen kaikkea olen saanut katsoa tämän kaiken vailla yhtäkään mainoskatkoa. Silloin täytyy aina löytää nopeasti kaukosäädin, jotta saa toosan äänettömälle, ja siinä on toimittava salamannopeasti, tai ensimmäinen pikalainamainos pauhaa jo täysillä. Kylkilihas saattaa revähtää nopean liikkeen seurauksena. 

Malttamattomampi lukijani jo tuhisee, että mihin tätä kaikkea ###:n rauhaa ja keskittymistä oikein tarvitaan, haudassa on sitten rauhallista. Totta, vaikka sieltä ei ole kukaan palannut kertomaan oliko niin. Häiritsikö kaivinkone tai hautausmaan kesätyöntekijöiden jutut.

Palataan yksikköön mukava tuoli ja katsoja. Katsoja on rajapinta muun maailman ja esityksen välillä, sisäisen ja ulkoisen rajapinta, se missä esitys realisoituu. Tyhjälle katsomolle esiintyminen on – ei nyt turhaa, koska täytyy toki harjoitella – mutta pitkän päälle surkean tylsää. Tämä jK. aika on saanut meidät miettimään juuri tuota rajapintaa, sen kosketusta, koska juuri nyt tuo kosketus on katsottu (toistaiseksi) riskitekijäksi. Kunhan kukaan ei vain tulevaisuudessa keksisi päättää, että tunteisiin ja ajatuksiin kajoaminen on vaarallista. Sitä vaaraa ei kuitenkaan todennäköisesti ole, koska silloin internet suljettaisiin. Väitän, että ilman keskittymistä ja hiljaisuutta esitys jää ymmärtämättä ja kokematta, niin yksinkertaista se on. Vauhdissa ja melussa menee niin paljon ohi. Siksi teatterisalissa on seinät, että siihen olisi mahdollisuus. 

Kirjoitinko turvasta? Rakkaiden nelijalkaisten tai muusta? Tarpeeksi taisin höpistä joka tapauksessa. Rauhaa ja keskittymistä hetkeen kaikille teille rakkaat katsojat, siellä turvavälin päässä, seuraavaan yhteiseen hetkeen, 

Teidän, Lise
Huhtikuussa 2020

 Tutustu Liseen       

Takaisin Kulttuurihotellin etusivulle


Tervehdys jälleen, rakkaat katsojat ja lukijat!

Viimeksi nostalgisoin muistelemalla sekä punaista samettia että kahvin ja konjakin tuoksua. Sen jälkeen huomaan usein miettineeni yhtä maagista hetkeä esityksessä: Kolmas soitto. Se tarkoittaa sitä hetkeä, jolloin vessasta on parasta suoriutua omalle paikalleen ja mielellään istumaan. Eteläisemmässä Euroopassa se on hetki, jolloin vielä etsitään lähin peili kohentautumista varten, tilataan viimeinen kahvi tai astutaan sisään teatterirakennukseen. Sametinpehmeä ääni kaiuttimista kehottaa ystävällisesti mutta vastaansanomattomasti olemaan kunnolla ja olemaan käyttämättä matkapuhelinta häiritsevästi. Joka kerta kun seison näyttämön sivussa odottamassa esityksen alkua, tämä sanamuotoilu herättää kuplivaa riemua sisälläni. Teatterin historiaan nimittäin kuuluu vahva perinne siitä, että taskuun kannattaa varata tomaatteja tai kananmunia sitä silmällä pitäen, että esityksen sisältö ei vastaakaan odotuksia. Tämä ainakin maissa, joissa latinalainen kielenperintö on vahvempi kuin meillä. Perinteisesti pettymys on ilmaistu heittämällä epäonnisia esiintyjiä tomaateilla sen merkiksi, että esitykseen sijoitetut rahat katsotaan menetetyksi investoinniksi. Jos nyt sitten tämä perinne siirretään nykyhetkeen, oletetaan siis, että taskusta kaivetaan matkapuhelin ja heitetään sillä esiintyjää valkoisen raivon hetkellä. Siitä tulee varmasti kallis heitto, jos puhelin menee rikki. Tosin liikenteessä näkee hetkiä, jolloin ajajan mielessä ei edes häivähdä sen menopelin hinta, jota raivon ilmaisuun käytetään. Esittävän taiteilijan kuhmua taas ei lasketa, sillä hän on jo ammatinvalinnan tehdessään altistanut itsensä julkiselle arvostelulle ja kuhmuille. Se tulee ikään kuin ”paketissa”. 

Valot katsomossa siis laskeutuvat ja viimeiset hamuavat kännykkää äänettömälle. Seuraa pimeys ja viimeiset kahinat ja rapinat. Tämän hetken keskittyneisyys ja odotus on mielestäni maaginen. Mitä on tulossa? Sillä tämä on oikeasti live-hetki. Mitä tahansa voi tapahtua. Voi olla, että joku ilmestyy ramppiin kertomaan, että se ja se on sairas ja hänen roolinsa tekee se ja se. Haa, lisää jännitystä: Kuinka se ja se selviytyy? Ehkä orkesteri kajauttaa alkusoiton tai valot nousevat ja äänimaailma vie meidät jonnekin – muualle. Tänä iltana on kaikki mahdollista. Sekin, että näyttelijä tulee ilman peruukkia näyttämölle, sillä muistin juuri luvanneeni edellisessä pläjäyksessä kertoa tämän peruukkijutun! Se tapahtui ravintola Kairon esityksessä ammoisina aikoina, ennen Koronaa, eCovid-19 (vrt. eKr tai eaa). Revyyn vauhdikkaissa käänteissä tehtävänäni oli itse kiskaista peruukki päähäni pikavaihdossa. Istuessani sitten baaritiskillä dialogin tuoksinassa (baaritiski oli silloin eri paikassa kuin nykyään, lähempänä sisääntuloaukkoa), jokin harmaa isohko eläin vilahti näköpiirissäni. Se pysähtyi jalkojeni juureen. Kun kumarruin rapsuttamaan sitä, huomasin, että se oli peruukki, jonka piti olla päässäni eikä jalkojeni juuressa. Kampaajamme oli heittänyt peruukin perääni näyttämölle, kun oli huomannut unohdukseni! Vedin peruukin päähäni ja jatkoin dialogia, mutta voi sitä hysteerisen naurun määrää kulisseissa!

Viisas, jo vuosia sitten eläköitynyt kollegani sanoi, että hän ei ole tuntenut olevansa missään niin turvassa kuin näyttämöllä. Kaatuvista kulisseista ja rappusista huolimatta. Ymmärrän hyvin mitä hän tarkoitti, ja olen ajatellut hänen sanojaan usein. Mutta sen kontemplaation ja nostalgisoinnin jätän ensi kertaan.

Voimia, aurinkoa ja terveyttä teille kaikille, toivoo

Teidän Lisenne
Kotkassa, 11.4.2020 jC.

 Tutustu Liseen

Takaisin Kulttuurihotellin etusivulle


Elämme aikaa ilman näyttämöä

Aikaa ilman punaista samettia, kahvintuoksua, vaatteiden kahinaa, tuttujen tapaamista, esitystä, viinilasillista väliajalla…Olen ajatellut, että tämä aika on hyvä peili. Se näyttää meille monta tärkeää asiaa, joita emme aikaisemmin tajunneet olevan olemassa. Asioita, joita pidimme itsestään selvyytenä. Peilissä näkyy myös se, mikä on teatterissa olennaista: Toisten ihmisten kohtaaminen. Elävien ihmisten, ohikiitävässä hetkessä, jossa voi tapahtua mitä tahansa. Tarina kertoo katsojasta, joka aikansa monologia kuunneltuaan huusi kovaan ääneen: ”Kovempaa, hauskemmin!”. 

Peilin kautta näyttelijä kohtaa itsensä. Pukuhuoneen peili on armoton työtoveri. Siltä ei kannata kysyä: ”Ken on maassa kaunehin”. Sen tehtävä on ainoastaan auttaa näyttelijää matkalla roolihahmoon. Keskisuuressa teatterissa maski tehdään itse, ja joskus aikaa tuhraantuu käsittämättömiä määriä, varsinkin naisihmisellä. Tästä asiasta jaksan olla loputtoman kateellinen miesihmisille. Äitini kerran katsoi pitkään meikkipussiani, kun olin käymässä kotona ja sanoi: ”Mitä vanhemmaksi tulet, sen isompi meikkipussi.” Niinpä niin, ajan kulumisen näkee monella tapaa. En ikinä uskaltaisi laskea, kuinka paljon aikaa elämästäni olen tuhertanut meikkiä pukuhuoneen peilin edessä näiden 27:n ammattivuoden aikana. Vaipuisin eksistentiaaliseen kriisiin. Myös hiilijalanjälkeni laskuri raksuttaisi ankarasti. 

Tässä odotellessa sitä, että pääsen taas tuhertamaan kasvoilleni kaikenlaista väriä, voin muistella menneitä. Muisti säilyttää kummallisia asioita. Esimerkiksi sen hetken, kun Pohjalaisissa lähdin juoksemaan halki näyttämön (oli tärkeää asiaa Saltulle) ja tunsin, kuinka raskas hame lähti valumaan alaspäin. Olin unohtanut laittaa napin kiinni. Juuri ennen kuin se putosi, sain sen kiinni, onneksi käsissäni ei ollut mitään! Kiemurtelin jotenkin istumaan enkä muista miten kohtaus meni, koska sisälläni pulppuili hillitön nauru. Peruukin tai viiksien putoaminen on toinen takuuvarma ilon lähde, puhumattakaan jos unohtaa laittaa peruukin päähänsä. Mutta siitä enemmän ensi kerralla.  

Teidän, Lise
2.4.2020  

 Tutustu Liseen

Takaisin Kulttuurihotellin etusivulle


Rakkaat katsojat, menneet ja tulevat 

Teatteri on hetken taidetta. Se on ääni. Sana ja valo, joka on hetkessä poissa. Tosin joskus Wagner -esityksessä suljin silmäni kymmeneksi minuutiksi ja kun avasin ne, oli kaikki ennallaan. Hetki voi olla määritettävissä monilla tavoilla. Nyt siis istun kotona sen sijaan, että valmistautuisin lauantain esityksiin. Huomasin, että tämä avaa tilaisuuden puhua teille uudella tavalla. En pitkästytä teitä pitkillä lurituksilla siitä elämäntilanteesta, jossa me kaikki nyt olemme, samassa venheessä kaikki. 

Ajattelin, että minulla voisi olla yksi tarkoitus tällä kirjoittamisella: Saada teidät hymyilemään, tänään, kerran. Ennen kuin katsotte ensimmäistä uutislähetystä. Olen surkea vitsinkertoja, mutta muistojen arkussa alkaa olla sen verran tavaraa, että ehkä sieltä löytyy. Olen ollut Kotkan Kaupunginteatterissa vuodesta 1997 (kyllä, viime vuosisadasta lähtien!) ja kadottanut kauan sitten luvun siitä, kuinka monessa produktiossa olen ollut mukana. Parasta niin. 

Takuuvarma aihe on aina se, kun näyttämöllä on mennyt jotain pieleen. Ja muiden kömmähdyksistä olisi epähienoa kertoa, joten keskityn tietysti omiini. Yksi riemukkaimmista hetkistä oli se, kun Suruttomat -musikaalissa olin esittämässä kohtalokasta tanssia, kun tunsin kollegani tönäisevän minua merkitsevästi selkään ja ojentaa jotain takavasemmalta. Harvoin olen ollut niin hämmästynyt kuin silloin, näin nimittäin hänen ojentavan omia rintaliivejäni. Eikä niitä rooliasuun kuuluvia, vaan omiani. Ne olivat tarttuneet selkääni pukuhuoneen tuolista, kun olin käynyt tupsuttamassa lisää puuteria (kuinkahan monta kiloa sitäkin on lähes 30 vuoden aikana kulunut?). Voi sitä muiden lavalla olijoiden riemua, kun seisoin siinä, tuo ylimääräinen kapistus käsissäni ja kohtalokkuus oli rapissut hameiden uumeniin. Onneksi olin isolla näyttämöllä takana, joten tilanne ei ehkä näkynyt katsomoon. Arvatkaapa, liittyikö tapahtuma osaksi teatterimme historian narratiivia. 

Näkemiin, näkemiin, sanoihin, seuraaviin, 

Teidän, Lise
28.3. 2020 

 Tutustu Liseen

Takaisin Kulttuurihotellin etusivulle