Lisen blogi

Tammikuu 2021

LISEN BLOGI 1/2021

Hyvää alkanutta vuotta Sinulle, joka luet! Rakastan uusia vuosia. Uusi kalenteri, uudet suunnitelmat, iloinen uteliaisuus sen suhteen, mitä tuleman pitää. Aaton olen ollut viimeiset 30 vuotta töissä, nyt harjoituksissa tällä kertaa. Tällä kertaa meillä kaikilla on harras toive siitä, että tulevasta vuodesta tulee erilainen kuin edellisestä. Ja meillä on toivoa!

Toivo on minulle merkityksellinen sana. Se on varsinaisen merkityksensä lisäksi isoisäni etunimi. Toivo Uutun elämässä toivolla ja eteenpäin katsomisella oli vahva rooli: Karjalan kannaksella syntyneenä hänellä oli edessä sota ja evakkoon lähtö. Silti muistan hänet valoisana ja aina valmiina kujeilemaan eli narraamaan. Narraamisella opetettiin lapsia suhtautumaan valppaasti elämään eikä uskomaan ihan kaikkea, mitä aikuiset heille syöttävät, eli siis objektiivisuutta ja kriittisyyttä, mikä onkin kuin suoraan korkeakoulujen tavoitteista. Kuulin mitä mielikuvituksellisimpia tarinoita puujalkakanoista ja lasisilmäisistä lehmistä. Opin myös pajupillin teon ja perkaamaan silakat oikein, sekä selviytymään hiusten takuista aloittamalla kampaamisen latvoista. Niin ja sen, että retiisit syödään siten, että maataan nurmikolla selällään, laitetaan napaan suolaa ja kastetaan retiisit siihen ennen syömistä. Ja että kesällä on päällä havajipaita.

Meille ihmisille toivo tiivistyy kaiketi tällä hetkellä koronarokotteeseen ja mahdollisuuteen palata sellaiseen elämään, jossa toiset voi kohdata ilman suojamaskia. Meille teatterilaisille se merkitsee sitä, että me voimme esittää ja te voitte istua katsomossa ilman maskia ja turvaväleittä. Nyt jokaisen päivän jaksaa sillä, että meillä on toivoa siitä.

Toivon, että ihmiskunta olisi vähän viisaampi tänä vuonna. Toivon, että muutokset ajattelussamme, se, että olemme joutuneet pysähtymään ja ajattelemaan monen asian arvon uudestaan, oikeasti muuttaisi asioita paremmiksi ja oikeammiksi. Jospa saisi itsekin itsensä useammin kiinni ennakkoluuloista ja tunkkaisista asenteista, oppisi vielä paremmin tekemään oikeita valintoja ja ajattelemaan muita eläviä olentoja. Yksi oikea ajatus, joka johtaa oikeaan tekoon, voi olla se perhosen siivenisku, joka kiertää maapallon ja muuttuu muutosten tuuleksi. Eikä sen tarvitse olla vaikeata, stressaavaa ja ahdistavaa eikä viedä itseltä mitään tärkeää pois. Ajattelee vain tekonsa seuraukset. Ryöstääkö pankin, potkaiseeko kaveria päähän, räjäyttääkö raketin, dumppaako jääkaapin metsätielle, painaako kaasupolkimen pohjaan, kaataako pihapuun, rikkooko velipojan legorobotin…Aina voi laskea kymmeneen.

Istutin tänään, 1. tammikuuta kukkasipuleita puutarhaan. Jonkinlainen ennätys sekin! Ennen kaikkea se tuo toivon siitä, että lumen sulettua maan alta nousisi kukkia. Huomaan, että toivon, että olisi jo kevät. Sitä ennen voisi toivoa, että tulisi lunta, raikasta, valkoista…Toivo on samaa kuin usko tulevaisuuteen, siihen, että huominen tulee. Minkälaisena ja missä muodossa, emme tiedä. Mutta reippaasti tuulta päin ja havajipaita ylle! Mekin harjoittelemme koko ajan uutta siinä uskossa ja toivossa, että pääsemme pian esittämään teille työmme tuloksia!

Jippii, elämä on,

Teidän Eila…eikun Lise


Joulukuu 2020

Tyhjän teatterin nautinto

Edda solahti ovenraosta tyhjään, pimeään teatterisaliin. Lämmin ja pehmeä mustuus ympäröi hänet, ja alkukantainen pimeänpelko sekoittui turvallisuuden tunteeseen. Vihdoin taskulamppu löytyi taskusta, ja pieni valokeila auttoi hänet kompastumatta työpöydän, valopöydän ääreen. Olisiko sille jo kertynyt paljon pölyä? Suojapeite oli unohtunut, järkytys oli ollut sinä päivänä niin suuri: Kaikki peruttu, harjoitukset ja esitykset. NYT. Kuin huumaantuneena Edda oli kävellyt kotiin odottamaan lisätietoja. Siitä oli nyt kuusi kuukautta. Kuusi kuukautta siitä, kun virus pysäytti esitystoiminnan koko maassa. Pysäytti monta muutakin asiaa, mutta valomestari tarvitsee yleisöä ja esiintyjiä. Muuta teknistä henkilökuntaa ja sitä valaistavaa, näyttelijöitä ja näyttämökuvia. Koko sitä koneistoa, joka aina oli tuntunut niin itsestään selvältä.

Ensin kotona oli ollut mukavaa, kietoutua vilttiin ja suunnitella kaikenlaisia kuvia tuleviin produktioihin. Sitten kahvitauot ilman juttuseuraa alkoivat tuntua tylsiltä ja siksi saattoi unohtua someen tuntikausiksi ja lopulta työnteko ei enää huvittanut. Ei voinut hakea inspiraatiota menemällä katsomaan muita esityksiäkään, koska niitä ei ollut. Sitten äiti oli sairastunut. ”Onko tämä sitä, että on oman elämänsä sivuroolissa?”  ajatteli Edda mustimpina hetkinään. Oma rooli oli otettu pois, oma työ.

Edda valaisi jo lapsena pahvilaatikoita, joihin hän oli rakentanut näyttämökuvia. Maagiset pienoismaailmat auttoivat oikean maailman hallinnassa. Nukkekodin valaistusta hän muutti harva se päivä, jouluvaloja ja pieniä taskulamppuja sinne viritellen. Värilliset muovit ja suodatinkankaat olivat Eddan aarteita. Kokonainen muumimaailma syntyi oman huoneen nurkkaan ja vanhojen verhojen kokoelma kasvoi kasvamistaan. Ammatinvalinta oli itsestään selvyys: Valomestari. Vähän ihmetteleviä kommentteja kuului vielä opintojen alussakin, sillä alalla ei ollut vielä silloin montakaan naista. Edda ei ajatellut hetkeäkään, että hänen pitäisi tehdä jotain muuta. Hän rakasti valon magiaa. Kunnes tuli tämä aika, jolloin hänen työpaikkansa oli kiinni, ja syynä oli se, etteivät ihmiset saisi enää istua vierekkäin suuressa salissa, tuntikausia, koska he hengittivät samaa ilmaa.

”Juuri siinähän teatterin idea on, että kaikki istuvat yhdessä ja kokevat saman asian, yhtä aikaa, hengittävät samaa ilmaa ja ovat yhtä”, ajatteli Edda napsauttaessaan virrat päälle valopöytään. Virus iski juuri siihen ihmisen heikkoon kohtaan, tarpeeseen olla yhdessä, lähekkäin, kokea samaa. Tehdä yhdessä ja tehdä se reaaliajassa, oikeasti eikä minkään laitteen näytön kautta. Siksi tuntui siltä, että isku tuntui syvällä tunteissa ja mielessä. Taloudelliset vaikutukset olivat tietysti konkreettisempia ja niistä oli helpompi puhua, ja olihan Eddakin ollut lomautettuna. Mutta se epämääräinen kaiho, tai kaipaus, tai puutos, joka jäyti jossain sisällä – siitä oli vaikeampi puhua. Elävän ja reaaliaikaisen läsnäolon tarve on ihmisessä niin perustavanlaatuista, ja nyt siitä ei osattu edes puhua. Kaikki vain odottivat, että tämä menee ohi.

Siksi Edda oli nyt täällä, takaisin toisessa kodissaan, hiljaisessa salissa. Kukaan ei käskyttänyt eikä huomautellut, tai siis harjoittanut ammatillista vuorovaikutusta, niin kuin asia kauniisti ilmaistiin. Huomauttanut asiasta, jonka oli juuri itse omin silmin nähnyt ja jonka oli jo päättänyt korjata heti kun vain ehtii. Edda mietti hetken, ja sytytti mustalle näyttämölle kirkkaan valkoisen valokiilan. ”Alussa oli…”, lausui Edda ääneen. Valokiilassa leijui pölyhiutaleita. Siivoojiakaan ei tietysti tarvittu. Edda ajatteli sotaa, minkälaista oli ollut, kun sota sulki teatterit ja iltaisin oli pimeys suurin turva. Pimennysverhot ikkunoissa. Eddan äidinäidin äiti oli palellut ilmantorjuntatornissa ja katsellut valokiilojen lävistämää yötaivasta. ”Tämä kiila on sinun muistollesi, isomummi”, ajatteli Edda. Isomummilta ei kysytty, halusiko hän elää sota-aikana. ”Kummallinen tämä kohtalo, aikaan sidonnaisuus. Nyt minä, Edda, istun täällä pimeässä kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin ja katson valokiilaa ja toivon samaa, että tämä kaikki olisi pian ohi.”

Kulkuraporteissa näkyisi tietysti, että täällä on oltu kiellosta huolimatta. Edda oli jättänyt puhelimensakin kotiin, koska mielessä oli kummitellut naurettava ajatus jäljitettävyydestä. Turhaan siis. Edda päätti olla välittämättä siitä, jätti valopöydän ja käveli kohti näyttämön sivussa olevia pieniä portaita, jotka johtivat ylös näyttämölle. Hän astui valokeilaan. Valkoinen valo häikäisi hänet.  ”Hyvää iltaa arvoisa yleisö, hauskaa nähdä pitkästä aikaa! Hei isomummu! Toivottavasti istut mukavasti. Turvavälit ainakin toteutuvat…Et ole yksin? Siis teitä on siellä monta – sukupolvea? Mummukin on siellä! Hei mummu, jäi niin monta kertaa sanomatta kiitos, kiitos kun tuit opintojani, kiitos kun paistoit lettuja, kun viikonloppuna ilmestyin luoksesi pelkkä kuoppa vatsan kohdalla. Lähdit niin äkkiä, yhtäkkiä olit vain poissa ja me lajittelimme vaatteitasi ullakolla ja äiti itki niin, että vesivahinko oli lähellä sinun talossasi, jonka olit juuri jättänyt meidän huolehdittavaksemme. Äiti? Mitä sinä siellä teet, sinunhan pitäisi olla sairaalassa, että saitkin sen turkasen viruksen ja… Ettet ole siellä enää? Tämä ei ole enää hauskaa, tulin tänne koska en enää jaksanut kotona, olisivathan ne soittaneet sieltä jos…Paitsi suljin puhelimeni ja jätin kotiin, ettei minua voitaisi jäljittää tänne…Ei voi olla totta.”

Edda astui valokeilan ulkopuolelle, pimeään. Hän seisoi jähmettyneenä, pitkään, kuunnellen hiljaisuutta, etsien sitä mahdollisuutta, että äskeinen hetki oli ollut vain jonkinlainen uni, hallusinaatio tai monologi, jonka hän oli juuri esittänyt, jonkun toisen kirjoittama, jonkun toisen elämää. Ettei tämä nyt olisi se traaginen päärooli omassa elämässä, äitiään sureva tytär. Pimeys lohdutti, samoin valokeilan katsominen ulkopuolelta. Sinne hän valomestarina kuuluikin, valokeilan ulkopuolelle, ja siellä hän halusi ollakin, ei draaman keskipisteessä. Ei nyt. Hämärässä Edda käveli takaisin ylös valopöydän luo, sammutti valokeilan ja sytytti taskulamppunsa. Hän sammutti virran ja peitteli pöydän huolellisesti. Salin hiljaisuus ympäröi hänet jälleen. ”Kiitos tästä hetkestä, mutta nyt minun on pakko juosta.”

Päättäväisin askelin Edda lähti kotiaan kohti, kohti puhelintaan ja mahdollista uutta todellisuutta. Pimeässä joulukuun illassa leijui harvakseltaan ensimmäisiä lumihiutaleita. Edda ajatteli, että se muodosti juuri oikean kuvausympäristön hänen puolijuoksulleen kotia kohti. Paitsi tämä ei ollut elokuvaakaan. Tuuli puski oikeasti vastaan. Kauanko siitä oli, kun hän oli lähtenyt ulos? Pian hän tietäisi. Ehkä teatteriin ei koskaan palaisi se sama Edda, joka sieltä nyt lähti. Sellaista elämä on, yksi hetki voi muuttaa kaiken peruuttamattomasti. Kykenisikö yksi hetki teatterissa samaan?

Rappukäytävässä Edda kaivoi avaimia taskustaan ja puuskutti. Hän kuuli jotain ja pidätti hengitystään: Sisällä, kotona, joku oli laittanut radion päälle ja sieltä kuului joulumusiikki rappuun asti.

Hyvää erilaista joulua kaikille lukijoilleni!

Toivottaa Lise

 


Tervehdys lukijani,

Syksy on jo pitkällä ja esitykset pyörivät täysillä. Viikon päästä saamme vielä ensi-iltaan Masennuskomedian ja sitten Korkkarit kopsuvat euroviisujen tahtiin siitä viikon päästä…Täytyy sanoa, että voi olla jopa hämmästynyt ja ylpeä siitä, että tässä poikkeustilassa teatteri toimii ja elää. Kukapa olisi puoli vuotta sitten uskonut, että tässä sitä yhä ollaan. Mutta teatterit reagoivat monen muun kanssa nopeasti ja tehokkaasti, ja nyt voi sanoa, että se oli ratkaisevan tärkeää. Tietysti on muutenkin onnekasta asua tässä maailmankolkassa. Tosin iltapäivälehtien lööpit tekevät taas parhaansa, että päiviin hiipisi kauhu. Olipa taas tänäänkin yksi ”Kärpäsestä kasvoi härkänen”- lööppi esillä joka paikassa. Huusi naama keltaisena. Kerroin itselleni, että ainakin se kääntää ajatukset hetkeksi pois Yhdysvaltojen presidentinvaaleista. Olin koululainen, kun Ronald Reagan valittiin presidentiksi, ja muistan kirkkaasti sen aamun, kun uutisissa vahvistettiin hänen voittonsa. Kaikki olivat varmoja siitä, että kolmas maailmansota syttyy. Tuomiopäivä ei onneksi tullut, silloin, ja sanon itselleni koko ajan, ettei sen tarvitse tulla nytkään.

Oikea käsivarteni on ollut viikkoja kipeä. Pehmopupujen ompelemisesta. Ei, en ole Kiinassa etätöissä vaan harjoittelemme Masennuskomediaa. En ole kehdannut mennä työterveyteen: ”Olisi kulumavamma pehmopupujen ompelemisesta. – Ei, ei ole niin montaa lastenlasta. Tuli töissä teatterilla.” Sopisi varmaan tekniikalle repliikiksi, hehän ne sadat (?) puput oikeasti ompelivat, mutta minä heittelen niitä rytmikkäästi, työkseni. Joskus sitä miettii…

Suuri ilonaihe on ollut Armi-musikaalin suosio ja vastaanotto. Sen jälkeen, kun Armin sisar kävi katsomassa näytelmän, ja saimme hänen ”siunauksensa”, eli vakuutuksen siitä, että olemme oikealla tiellä teoksen kanssa, tunne siitä, että Armikin istuu tuolla jossain pilven reunalla (niin kuin on tapana sanoa) ja hymyilee. Tässä toteutuu siis näytelmien ja kirjojen yksi suuri tarkoitus: Antaa ääni niille, joilla sitä ei ole. Samaa olen ajatellut Masennuskomedian suhteen, vaikka siinä ei ole todellisia henkilöitä ja vaikka masennuksesta ja työuupumuksesta kirjoitetaan yllin kyllin. Kestää kuitenkin kauan, ennen kuin puheista päästään asenteiden muuttumisen tasolle. Jotenkin onnistumme elämään niin, että oletusarvona on se, että emme koskaan väsy emmekä masennu emmekä ainakaan kuole. Mitä niiden asioiden hyväksyminen sitten parantaisi, kysytte. Ehkä sitten jaksaisi nauraa iloisesti seuraavalle ”Luonto tulee ja tappaa” – lööpille eikä ahdistuisi Yhdysvaltojen presidentinvaaleista.

”Arvoisat katsojat, pyydämme teitä siirtymään katsomon puolelle. Esitys ”Yhdysvaltojen presidentinvaalit” alkaa hetken kuluttua. Pyydämme avaamaan kaikki mahdolliset härpäkkeet ja kuvaamaan reaktioita kaduilla ja kotona.” Onko missään ketään, joka kysyy: ”MITKÄ VAALIT?”


Näkymättömät kädet

Kirjoittamisen tehtävä on antaa ääni sellaisille, joilla ei omaa ääntä ole. Edesmenneille sukulaisille, maan hiljaisille, hiljaiseksi kiusatuille ja sellaisille, jotka eivät itse osaa sanoittaa kokemaansa. Se on kaunis ajatus. On paljon ajatuksia, jotka pyrkivät sanoiksi. Ajattelin, että alan olla vähän ärsyyntynyt itseeni, koska kirjoitan työstäni vain näyttelijöiden näkökulmasta. Kuitenkin teattereiden henkilökunnasta, siis siitä joukosta, joka on esityksen toteutumisen takana, vain pieni osa on näyttelijöitä. He vain ovat enemmän framilla, niin kuin kotikonnuillani Lohjalla sanotaan.

Otus olkapäälläni sanoo, että hyvässä ja pahassa, mutta se ei ole nyt asiani ollenkaan, vaan siis kaikki ne käsiparit, jotka tekevät ja huoltavat vaatteet, meikit, kampaukset, lavasteet, tarpeiston, huolehtivat aikatauluista ja siitä, että näyttelijät ovat paikalla, valot, äänet, avaavat ovet, siivoavat, tarjoilevat kahvit, huolehtivat ulkovaatteista, tekevät esitteet, valokuvat, myyvät liput, markkinoivat…lista on loputon. Jokaisen näyttelijän pitäisi olla vähän aikaa kiertävässä teatterissa, jossa huolletaan itse omat vaatteet, huolehditaan tarpeistosta ennen esitystä ja roudataan esityksen jälkeen. Se antaa perspektiiviä asiaan ja oppii kunnioittamaan toisten työtä. Ne ajat, jolloin herra tai rouva näyttämötaiteilija ojensi kätensä ja siihen asetettiin miekka tai viuhka ovat kaukana. Nyt sen sijaan on järki tullut siihen käteen ja tavara ojennetaan vain, jos sitä ei aikapulan takia ehdi itse ottaa hyllystä. Sitten vastuu onkin itsellä: On noloa juosta kesken kohtauksen hakemaan puuttuvaa tavaraa tai kantaa näkymätöntä ruukkua (tätäkin on tapahtunut näyttämötaiteen historiassa).

Kiitos on pienuudestaan huolimatta hyvin tärkeä sana. Se on myös sana, joka hyvin usein unohtuu sanoa. Olin iloinen, kun talon kaikkien työntekijöiden kuvat ilmestyivät aulaan, se tuntui suurelta edistykseltä. Monissa teattereissa koko tekniikka tulee esityksen jälkeen kiitoksiin. Eri asia on tietysti se, haluaako tulla lavalle kirkkaisiin valoihin, ja joskus on ollut itselläkin hetkiä, jolloin olisi ennemmin halunnut olla jo polkupyörän selässä matkalla kotiin ja lujaa, kuin olla kiitoksissa. Joskus näyttelijät huitovat kiitoksissa sekavasti kohti takaseinää ja kulisseja. Sanon sekavasti, koska itse sekoitan eri näytelmien eri kiitoskäytännöt ja huidon väärin. Se tarkoittaa sitä, että tahtotila kiittää kulissien takaisia ja salissa olevia käsipareja on suuri. Tällä hetkellä, kun koronakriisi kurittaa meitä kaikkia, meidän tekee mieli kiittää teitä, yleisöä. Kaikilta tilanne vaatii ylimääräistä vaivaa, muistamista, sääntöjen noudattamista. Tästä pääsemmekin taas teatterin näkymättömiin käsiin, jotka tällä hetkellä uivat desinfiointiaineissa, pitävät maskeja ja suojahanskoja ja miettivät päänsä puhki kuka koski mihinkin ja miten selvitään näytelmien vaatimista kakkukesteistä tai suudelmista.

Pääasia on se, että elämä jatkuu, arki jatkuu, teatteri jatkuu. Vaikka se vaatii aikamoista taistelua ja kärsivällisyyttä meiltä kaikilta. Joillakin se kärsivällisyys on jo loppunut, mikä sekin on täysin ymmärrettävää, ja pistäneet hanskat naulaan ja päätelleet, että koko pandemia on suuri salaliitto. Otus on nyt huomattavan hiljaa, enkä jatka tästä aiheesta. Teatterissa on siis lukemattomia ammatteja, ja näyttelijä on niistä vain yksi. Ajatelkaapa Heinähatun ja Vilttitossun Alibullenin neitien mahtavia kahvikestien herkkuja. Vaahtomuovia ja…saako illuusion rikkoa? Tahdon vain sanoa, että joku nekin on taikonut, eivätkä asialla ole Helga ja Halise. Miten sitten se Suuri Reseptikirja, onko sekin petosta? Ei lapset, ei petosta, vain sellaista leikkiä, teatterileikkiä. Täti askarteli sellaisen kakun teatterin kellarissa ja sitä voi käyttää uudelleen ja uudelleen, kun siinä on palatkin valmiina.

Sotien aikana ja jälkeen olivat kuulemma ns. ruokaroolit suosittuja, eli sellaiset roolit, joissa sai syödä. Se oli hyvä palkanlisä tiukkoina aikoina. Käsikirjoitusta lukiessa ilahtui, jos sieltä löytyi illalliskohtaus tai ”ahmii puhuessaan makkaraa” – parenteesi. Joku sitten valmisti ruuat ja asetti pöydälle, joka kannettiin lavalle. Itsekin muistan Nummisuutareista hyvin hääjuhlien täytekakun…No olihan se muutenkin hieno esitys. Taas puhun omia muistojani. Mutta eiköhän missioni tullut jo selväksi: Muistetaan aina niitä lukemattomia käsipareja, jotka mahdollistavat esitykset.

Toivoo teidän,

Lise

 


Aatoksia syyskuussa koronan sivuvaikutuksista ja lasipalloista

Rakkaat katsojamme,

On ollut valtava ilo nähdä teitä jälleen katsomossa. Ilo palata töihin on ollut suuri. Armi sai ensi-iltansa Kairossa onnellisten tähtien alla, ja liikutus oli suuri, kun keväällä kesken jäänyt prosessi saatiin satamaan. Koronan sivuvaikutuksiin voinee laskea sen, että Kymen Sanomat ei lähettänyt kriitikkoa ensi-iltaamme. Esitän tämän asian puhtaasti faktana, enkä ota kantaa asiaan puoleen tai toiseen, asiahan on lehden päätettävissä. Tämä tosiasia kuitenkin herätti muutamia yleisempiä ajatuksia, jotka haluaisin jakaa kanssanne.

Opiskellessani musiikkitiedettä osallistuin YLE:n järjestämään kriitikkoseminaariin Anno dazumal, eli oikeasti kauan sitten. Siellä Jukka Kajava luennoi meille räkänokille siitä, että kriitikon tärkein tehtävä on olla kulttuurin puolella ja tehdä ns. puffeja. Tarvitaanko siis kritiikkiä? Ensimmäinen ajatus voisi olla, että jos mediat säästävät kriitikot pois työmarkkinoilta (mikä on jo pitkään lasipallossa näkynyt asia), eivätkö instituutiot, eli tässä tapauksessa teatterit, voisi itse kustantaa kriitikon paikalle? Heti tajusin ajatukseni kuolleena syntyneeksi: Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Moraalisesti mahdoton ajatus. Jo se, että blogistit saavat ilmaisia lippuja ensi-iltoihin, saattaa tarkemmin ajatellen olla rajatapaus. Riippumaton media on demokratian edellytys, ja demokratia ylläpitää riippumatonta mediaa, meillä se on YLE. Heti pieni kriitikko olkapäälläni kuiskii, että sinne onkin tunkua, lobbarit ne sielläkin…mutta ainakin teoriassa. Kaikilla on oikeus sanoa mielipiteensä, kunhan ei tarkoituksellisesti vahingoita ketään. Taas se pieni karvainen Otus olkapäälläni kuiskii, että joskus se vahingoittaminen on niin hienovaraisesti kätketty, ettei kukaan tajua sitä, paitsi maalitaulu. Laitan Otuksen mutelle.

Paljon puhutaan näkyvyyden käsitteestä. ”Ihan sama mitä puhutaan, kunhan puhutaan.” Mainitsemattomuus saattaa olla pahempi piikki kuin negatiivinen maininta. Kajava luennoi informoimisesta, edistämisestä, puolustamisesta, siis lisätiedosta, tiedonvälityksestä. Suomen kielen sana kritiikki on lähtökohtaisesti huono sen negatiivisen arvolatauksen vuoksi, jo arvio on parempi sana. Ehkä tästä johtuu ajatus siitä, että kriitikon tulisi olla lähtökohtaisesti negatiivinen sanoissaan. Monissa muissa kielissä käytetään re-alkuisia sanoja puhuttaessa arvioista, esim. englanninkielen review, ”uudelleen nähty”, ”uudelleen ajateltu”. Ei arvion kirjoittajan tietysti tule olla yltiöpositiivinenkaan, tulee heti epäilyksiä kytköksistä. Paras lahja kulttuurille (cultura=viljely) on se, että kritisoidessaan perustelee mielipiteensä. Arvio on aina yhden ihmisen mielipide, mutta ammattikirjoittajalla on aina vastuu vallankäytöstään. Kyse on viime kädessä (ja varsinkin näinä myrskyisinä aikoina) kulttuurin tekemisen jatkumisesta, sen tukemisesta ja hengissä pitämisestä.

Taiteessakin on tärkeää, että tiedämme mistä olemme tulleet ja mitä meitä edeltävät sukupolvet ovat tehneet. Se on kivijalka, jonka päällä mellastamme. Tämän kivijalan esittelemisessä medialla on suuri vastuu. Historian tuntemus myös auttaa siinä, ettei pyörää tarvitse aina keksiä uudestaan ja uudestaan. Säästyy voimia olennaiseen, eteenpäin menemiseen (Sanoi mummo lumessa, niin korni sanonta, mutta aina hymyilyttää).

Teidän,

Lise lumessa

 


Rakkaat lukijani, tervetuloa takaisin kesän jälkeen!

Blogini numerointi on outo, koska olen kadottanut edelliset tietokoneeni uumeniin, enkä enää tiedä missä mennään. Lieneekö tuolla niin väliäkään tässä uudessa maailmassa. Sillä aikaa, kun me teatterilla rakennamme ja opettelemme teille turvallista teatteria tulla, voinen jakaa teidän kanssanne ajatuksia näyttelemisestä edelleen, mukavaa.

Monet teistä varmasti tietävät australialaisen tv-sarjan nimeltä Kotiin takaisin. Aviomieheni on siihen koukussa, joten olen ajoittain nähnyt siitä pätkiä. Yksi sarjan roolihahmoista on kaikkien myrkynkeittäjien äiti. Ei sadun noita-akka, vaan henkilö, jolla on aina negatiivinen agenda. Väsymättömästi hän kerää ikäviä juttuja oman elinpiirinsä ihmisistä saavuttaakseen oman päämääränsä sotkemalla soppaa. Tämän sarjan roolihenkilön päämäärä on (mieheni mukaan) saada itselleen edesmenneen veljensä perintö. Siis tässä motiivi, isot tilukset ja raha, tunnistettavaa. Tälle päämäärälle hän elää päivät pääksytysten (jakso toisensa jälkeen), lukuun ottamatta niitä paria tuntia, jotka hän aamuisin käyttää meikkaamiseen, kampauksen tekemiseen ja puvun valitsemiseen. Ihmekö sarja alkaa vasta puoliltapäivin. No, asiaan.

Mieheni kysyi minulta, miltä tuntuu näytellä tuollaista läpeensä pahaa ihmistä, ahdistavaako? Spontaani vastaukseni oli se, että se on helppoa ja kivaa. Sitten oli pakko lisätä, että viisaammat sanovat, että pahoja on helpompi näytellä kuin kivoja. Paha ihminen on mielenkiintoisempi ja suoraviivaisempi. Kiltit ovat tylsiä näyttämöllä. Ja vielä lisäsin puolustellen, että roolin tekoa helpottaa, jos teksti antaa vastauksen siihen, miksi juuri tämä ihminen on niin pahoinvoiva. ”Tämä haluaa maatilan.” Ahneus siis, peruskauraa. ”Mutta kyllä ihmisen TÄYTYY itse olla ilkeä, että voi tuollaista tyyppiä esittää.” Haa. Puudelin ydin. Se, mitä me kaikki olemme joskus katsomossa ajatelleet: ”Tuo sopii kyllä niin hyvin tuohon rooliin, että ihan varmasti se itse…” Kutkuttava ajatus, vai mitä, tuo näyttelijän ja roolin rajapinta. Varsinkin tässä maailmassa, jossa persoonan ja netissä annetun roolin rajapinta on yhä epäselvempi, edellisen tappioksi.

Joskus luin jostakin, että meissä kaikissa asuu murhaaja. Rankasti sanottu, mutta katsotaanpa vähän. Meillä on geenit, sitten tulee kasvualusta, elämänhistoria ja tilanteet…ja kops ja hups, kuka tahansa meistä voi kopsauttaa toisen hengiltä? ”Hupsista ja valssia kesällä”, tapasi vanha edesmennyt ystäväni sanoa. Palataan siis myrkynkeittäjään. Muistan jonkun ohjaajan sanoneen, että kamalinta on nähdä lavalla näyttelijä, joka tekee pahantahtoista roolia viestittäen samalla yleisölle, että en minä OIKEASTI ole tällainen, tiedättehän te.

Tarinaa kerrottaessa ristiriidat ja konfliktit ovat mitä parhaita ja välttämättömiäkin soppa-aineksia. Tarvitaan se aidosti paha, se mökkinaapuri, joka kiusalla tuhoaa hiljaisen kesäillan tai se seinänaapuri, joka haluaa sinun muuttavan pois. Tai se ex-puoliso, joka haluaa puolet isäsi perinnöstä, vaikka ei edes sietänyt koko ukkoa. Jostain elämänsäkkinsä laskoksista näyttelijä etsii jonkun näkemänsä, tuntemansa tai kuulemansa. Kokemuksesta tiedän, että kun on joskus joutunut pahan kokin uhriksi, on puhdistavaa ja terapoivaa saada näytellä sellaista, saada ulos systeemistä, niin kuin sanotaan. Sitä, kenet on säkistään kaivanut, ei tarvitse kenenkään tietää.

Esimerkiksi Valkoisen valaan Maryn elämä on valovuosien päässä omastani. Kuitenkin tätä rosoista, haavoittunutta, huonosti käyttäytyvää ja kovaäänistä naista on ihana esittää. Mary on syntynyt Yhdysvalloissa, kirjailijan pään sisäisessä maailmassa ties kuka esikuvanaan. Saumat repeilevät epäonnistuneesta elämästä, epäonnistuneesta äitiydestä, epäonnistuneesta parisuhteesta, mutta Mary elää ja potkii. Enkä nyt sano tätä sen takia, että oppikirjoissa sanotaan, että oman roolinsa takana on aina seistävä.

Vielä palaan tähän mestarikokkiin, joka tekee myrkkymykyjä variaatioilla päivästä toiseen. Käsikirjoittaja ja ohjaaja (ja tietysti tuottaja) ovat iskeneet kultasuoneen luodessaan tämän roolihahmon, sillä se todistetusti koukuttaa katsojan pahan kerran. Eikö niin? Heti alkaa kiinnostaa, onko esikuva tekijöiden sisko, täti, kollega vai naapuri? Tässä on tarinoiden merkitys, ne kertovat siitä, kuinka käsittämättömän erilaisia me ihmiset olemme ja kuitenkin niin samanlaisia. Niin paljon polkuja, jotka voivat johtaa minne vain.

Näyttelijää ei valita rooliinsa siksi, että hän olisi yksi yhtä roolinsa kanssa. Varmasti ohjaajalla on joku peruste valinnalleen ja ajatus siitä, mihin se voisi johtaa. Usein toteutetaan stereotyyppejä, mikä on tietysti helppoa, muttei mielenkiintoista. Kovin mielelläni esittäisin huippu-urheilijaa tai huippumallia, muttei taida nakki napsahtaa. Kukaan ei halua nähdä mitään NIIN mielenkiintoista. Tai Ratamo, sen haluaisin tehdä. Mutten saa. Huokaus.

Pikaisiin kuulemisiin ja toivottavasti, toivottavasti näkemisiin teatterissa,

Teidän, Lise


Tervehdys täältä hiljaisuudesta!

Jääkaapin kohina ja pikkuvarpusten sirkutus ulkona ovat ainoat äänet, liikenne on hiljentynyt. Mahtavaa. Hiljaisuus on äänen mahdollistaja, musiikissa tauot ovat sävelten edellytys. Teatterissakin hiljaisuuden ja äänen rytmitys on tärkeää. Hiljaisuus voi olla teatterisalissa äärimmäisen latautunutta, ja siksi hiljaisuudelle yritetään antaa siellä mahdollisuus. On kyllä totuuden nimessä sanottava, että aamukahvilla pöydän ääressä voi olla yhtä lailla latautunut hiljaisuus, esimerkiksi jos perheen ikiteini on jäänyt kiinni siitä, että otti äitinsä nimiin taas uuden pikalainan. 

Kuuloaistin lisäksi näköaistin merkitys on ajatuksen väärti. Onhan mukavaa joskus pysähtyä pohtimaan kaikkea sitä mitä omistaa, sen sijaan että miettisi sitä, mikä puuttuu. Ihmisellä kun on taipumus ymmärtää asioiden merkitys vasta sitten, kun ne on menettänyt. Siksi tämä eristyksen aika on monessa tapauksessa kuin suuri peili: Se kohdistaa valokeilan asioihin, jotka meidän pitäisi joko muuttaa tai säilyttää arvokkaina. Teatterikin on kuin peili: Joku on nähnyt asioita ja tekee ne näkyväksi teatterin keinoilla, ja silloin ehkä joku toinenkin näkee saman asian. Se on se köysi, joka kulkee katsojan ja teatterin tekijän välillä. 

Miksi ihmiset ovat aikojen alusta lähtien tulleet katsomaan esityksiä? Oletetaan, että Rita ja Raksu päättävät lähteä katsomaan esitystä teatteriin. Miksi? Nähdäkseen juuri tämän näytelmän, päästäkseen pois kotoa, jutellakseen keskenään? Varmaan tätä kaikkea. Tätä kutsutaan sosiaaliseksi kanssakäymiseksi, siis juuri siksi asiaksi, jota nyt niin painokkaasti pyydetään yleisesti välttämään. Samalla sen tärkeydestä puhutaan yhä enemmän ja enemmän, puhutaan sen puuttumisen seurauksista. Samalla tavalla tuntuu tärkeältä puhua nyt teatterin ja tietysti kaikenlaisen esittävän taiteen merkityksestä. Kirjastosta ei voi hakea elämyksiä eikä unohtua hyllyjen väliin vaeltelemaan. Taidenäyttelyihin ei voi mennä unohtumaan ajatuksiinsa tai etsimään jotain itselleen merkityksellistä. 

Katsoin Ingmar Bergmanin elokuvan Seitsemäs sinetti, joka oli riemukas kokemus. Oli, vaikka aihe on kauhea: Rutto. Keskiajalla kiertävä näytelmäseurue ja ristiretken mielettömyyksistä palaava ritari aseenkantajineen kohtaavat ja kulkevat jonkin matkaa yhdessä paeten ruttoa ja epätoivoa. Bergmanin käsikirjoituksessa kuuluu riemastuttava itseironia ja asenteet. Suosittelen kaikille, jotka eivät ole vielä nähneet. Nykyasetuksilla keikkamatkalla oleva lastenteatteriryhmä tapaisi koronasulkeisissa maahan palanneen rauhanturvasotilaan ja hänen kaverinsa. Kaverukset ovat matkalla sotilaan lapsuudenkotiin Keski-Suomeen sukukartanoon. He onnistuvat näyttelijöiden avulla pääsemään Uudenmaan sulusta läpi (näyttelijät esittävät uskottavan tarinan monimutkaisista uusperheistä, joita kaikki ovat menossa tapaamaan. Jossain vaiheessa poliisit eivät enää jaksa kuunnella, vaan avaavat sulun). Teatteriryhmän bussi jää odottelemaan kartanon maille ja suunnittelemaan matkan jatkoa. Parin päivän päästä he heräävät aamulla ambulanssien hälytysääniin. Koko kartanon väki on viety sairaalaan korona-oireiden takia, ja teatteriryhmä saa kehotuksen jäädä suljettuun bussiin kahden viikon karanteeniin.  

Kirkkaita kevätpäiviä kaikille, 

Teidän Lisenne
Huhtikuussa 2020

 Tutustu Liseen

Takaisin Kulttuurihotellin etusivulle    


Keskittyminen

Asia elämässäni, jota syvästi kadun ja häpeän on se, että teini-ikäisenä tuhosimme veljeni kanssa lukemattomia suomalaisia vanhoja elokuvia. Tuhosimme niiden katselukokemuksen äidiltämme. Naureskelimme repliikeille, matkimme ilmeitä, huokailimme ja pidimme kaikin tavoin hauskaa elokuvien kustannuksella, jotka mielestämme olivat surkean vanhanaikaisia ja yksinkertaisesti tyhmiä. Ja näin tietysti kuuluu ollakin, jokaisen sukupolven täytyy löytää edellisessä jotain naurettavaa, ihan vain sen vuoksi, että pitää tehdä siihen pesäero ja itsenäistyä. Se, että itsenäistyminen useimmiten merkitsee jonkun valmiiksi tarjotun matkimista, on taas eri asia, ja sen huomaaminen onkin sitten keski-iän juttuja. Emme veljeni kanssa tajunneet, että äiti siinä katseli ja muisteli lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Muisteli, minkälaista oli ollut mennä siskojen kanssa elokuviin, minkälaiseen mekkoon pukeutuneena, minkälainen purukumi tuoksui pimeässä salissa. Muisteli ensimmäistä kertaa, kun oli käynyt tulevan isäni kanssa elokuvissa, pidellyt kädestä pimeässä. Ja nyt nämä kaksi sen ajan tulosta riekkuvat sohvalla niin, ettei edes repliikkejä kuule. Äiti on onneksi myöhemmin nähnyt ne elokuvat moneen kertaan uudestaan ja ilman taustamelua, kun riekkuvat teinit vihdoin viimein katosivat maailmalle ja rauha palasi olohuoneeseen. 

Moni on haastatteluissa todennut, että tämä pakollisen rauhan aika on opettanut meitä olemaan hetkessä ja nauttimaan pienemmistä ja aidommista asioista. Olemaan läsnä. Viimeksi muistelin rakkaan vanhemman kollegani sanoja siitä, että missään ei ole niin turvassa kuin näyttämöllä. Esityksen rauha on niin pyhä, että ambulanssimiehet ja poliisi saavat odottaa kulisseissa asioineen, kunnes näytös on ohi ja taiteilija kävellyt kulisseihin. Ennen näyttämölle menoa saa keskittyä, vaipua esityksen maailmaan tai tietysti omaansa, jos esimerkiksi jäi ostoslista tekemättä. Kuitenkin voi luottaa siihen, että kukaan ei tule tönimään, ei leikillään eikä muuten. Voi kuunnella näyttämön tapahtumia ja sitä, kuuluuko yleisöstä mitään, naurua, kuorsausta, nenäliinapaketin rapinaa, huokailua tai muita elonmerkkejä. Silloin kun saan itse tilaisuuden istua yleisön puolella, nojaan taaksepäin ja huokaisen. Muut saavat hikoilla nyt. Minulla on oma, mukava tuoli, olen lunastanut lipullani tämän parituntisen rauhan. Kännykät kuuluvat äänettömälle eikä kukaan tule tönimään. Paitsi jos esitys sattuu olemaan interaktiivinen ja moderni, tai improvisaatioesitys, jolloin pahimmassa tapauksessa tulee kiskotuksi lavalle. Anteeksi ne, joiden mielestä se on mukavaa. Minulla on pienen pieni aspergerin taimi kasvamassa puutarhassani. Kunnioitan myös sitä, että ehkä näytelmä ei aiheuta mitään reaktioita, enkä pidä sitä mitenkään negatiivisena asiana. Joskus vaan ei naurata eikä itketä, mutta silti on ollut mukava parituntinen, rauhassa. Kukaan ei ole huudellut väliin, missä pizzat on tai tuntenut tarvetta purkaa tunteitaan siitä, mitä Suomen nykyinen hallitus teki tänään. Ennen kaikkea olen saanut katsoa tämän kaiken vailla yhtäkään mainoskatkoa. Silloin täytyy aina löytää nopeasti kaukosäädin, jotta saa toosan äänettömälle, ja siinä on toimittava salamannopeasti, tai ensimmäinen pikalainamainos pauhaa jo täysillä. Kylkilihas saattaa revähtää nopean liikkeen seurauksena. 

Malttamattomampi lukijani jo tuhisee, että mihin tätä kaikkea ###:n rauhaa ja keskittymistä oikein tarvitaan, haudassa on sitten rauhallista. Totta, vaikka sieltä ei ole kukaan palannut kertomaan oliko niin. Häiritsikö kaivinkone tai hautausmaan kesätyöntekijöiden jutut.

Palataan yksikköön mukava tuoli ja katsoja. Katsoja on rajapinta muun maailman ja esityksen välillä, sisäisen ja ulkoisen rajapinta, se missä esitys realisoituu. Tyhjälle katsomolle esiintyminen on – ei nyt turhaa, koska täytyy toki harjoitella – mutta pitkän päälle surkean tylsää. Tämä jK. aika on saanut meidät miettimään juuri tuota rajapintaa, sen kosketusta, koska juuri nyt tuo kosketus on katsottu (toistaiseksi) riskitekijäksi. Kunhan kukaan ei vain tulevaisuudessa keksisi päättää, että tunteisiin ja ajatuksiin kajoaminen on vaarallista. Sitä vaaraa ei kuitenkaan todennäköisesti ole, koska silloin internet suljettaisiin. Väitän, että ilman keskittymistä ja hiljaisuutta esitys jää ymmärtämättä ja kokematta, niin yksinkertaista se on. Vauhdissa ja melussa menee niin paljon ohi. Siksi teatterisalissa on seinät, että siihen olisi mahdollisuus. 

Kirjoitinko turvasta? Rakkaiden nelijalkaisten tai muusta? Tarpeeksi taisin höpistä joka tapauksessa. Rauhaa ja keskittymistä hetkeen kaikille teille rakkaat katsojat, siellä turvavälin päässä, seuraavaan yhteiseen hetkeen, 

Teidän, Lise
Huhtikuussa 2020

 Tutustu Liseen       

Takaisin Kulttuurihotellin etusivulle


Tervehdys jälleen, rakkaat katsojat ja lukijat!

Viimeksi nostalgisoin muistelemalla sekä punaista samettia että kahvin ja konjakin tuoksua. Sen jälkeen huomaan usein miettineeni yhtä maagista hetkeä esityksessä: Kolmas soitto. Se tarkoittaa sitä hetkeä, jolloin vessasta on parasta suoriutua omalle paikalleen ja mielellään istumaan. Eteläisemmässä Euroopassa se on hetki, jolloin vielä etsitään lähin peili kohentautumista varten, tilataan viimeinen kahvi tai astutaan sisään teatterirakennukseen. Sametinpehmeä ääni kaiuttimista kehottaa ystävällisesti mutta vastaansanomattomasti olemaan kunnolla ja olemaan käyttämättä matkapuhelinta häiritsevästi. Joka kerta kun seison näyttämön sivussa odottamassa esityksen alkua, tämä sanamuotoilu herättää kuplivaa riemua sisälläni. Teatterin historiaan nimittäin kuuluu vahva perinne siitä, että taskuun kannattaa varata tomaatteja tai kananmunia sitä silmällä pitäen, että esityksen sisältö ei vastaakaan odotuksia. Tämä ainakin maissa, joissa latinalainen kielenperintö on vahvempi kuin meillä. Perinteisesti pettymys on ilmaistu heittämällä epäonnisia esiintyjiä tomaateilla sen merkiksi, että esitykseen sijoitetut rahat katsotaan menetetyksi investoinniksi. Jos nyt sitten tämä perinne siirretään nykyhetkeen, oletetaan siis, että taskusta kaivetaan matkapuhelin ja heitetään sillä esiintyjää valkoisen raivon hetkellä. Siitä tulee varmasti kallis heitto, jos puhelin menee rikki. Tosin liikenteessä näkee hetkiä, jolloin ajajan mielessä ei edes häivähdä sen menopelin hinta, jota raivon ilmaisuun käytetään. Esittävän taiteilijan kuhmua taas ei lasketa, sillä hän on jo ammatinvalinnan tehdessään altistanut itsensä julkiselle arvostelulle ja kuhmuille. Se tulee ikään kuin ”paketissa”. 

Valot katsomossa siis laskeutuvat ja viimeiset hamuavat kännykkää äänettömälle. Seuraa pimeys ja viimeiset kahinat ja rapinat. Tämän hetken keskittyneisyys ja odotus on mielestäni maaginen. Mitä on tulossa? Sillä tämä on oikeasti live-hetki. Mitä tahansa voi tapahtua. Voi olla, että joku ilmestyy ramppiin kertomaan, että se ja se on sairas ja hänen roolinsa tekee se ja se. Haa, lisää jännitystä: Kuinka se ja se selviytyy? Ehkä orkesteri kajauttaa alkusoiton tai valot nousevat ja äänimaailma vie meidät jonnekin – muualle. Tänä iltana on kaikki mahdollista. Sekin, että näyttelijä tulee ilman peruukkia näyttämölle, sillä muistin juuri luvanneeni edellisessä pläjäyksessä kertoa tämän peruukkijutun! Se tapahtui ravintola Kairon esityksessä ammoisina aikoina, ennen Koronaa, eCovid-19 (vrt. eKr tai eaa). Revyyn vauhdikkaissa käänteissä tehtävänäni oli itse kiskaista peruukki päähäni pikavaihdossa. Istuessani sitten baaritiskillä dialogin tuoksinassa (baaritiski oli silloin eri paikassa kuin nykyään, lähempänä sisääntuloaukkoa), jokin harmaa isohko eläin vilahti näköpiirissäni. Se pysähtyi jalkojeni juureen. Kun kumarruin rapsuttamaan sitä, huomasin, että se oli peruukki, jonka piti olla päässäni eikä jalkojeni juuressa. Kampaajamme oli heittänyt peruukin perääni näyttämölle, kun oli huomannut unohdukseni! Vedin peruukin päähäni ja jatkoin dialogia, mutta voi sitä hysteerisen naurun määrää kulisseissa!

Viisas, jo vuosia sitten eläköitynyt kollegani sanoi, että hän ei ole tuntenut olevansa missään niin turvassa kuin näyttämöllä. Kaatuvista kulisseista ja rappusista huolimatta. Ymmärrän hyvin mitä hän tarkoitti, ja olen ajatellut hänen sanojaan usein. Mutta sen kontemplaation ja nostalgisoinnin jätän ensi kertaan.

Voimia, aurinkoa ja terveyttä teille kaikille, toivoo

Teidän Lisenne
Kotkassa, 11.4.2020 jC.

 Tutustu Liseen

Takaisin Kulttuurihotellin etusivulle


Elämme aikaa ilman näyttämöä

Aikaa ilman punaista samettia, kahvintuoksua, vaatteiden kahinaa, tuttujen tapaamista, esitystä, viinilasillista väliajalla…Olen ajatellut, että tämä aika on hyvä peili. Se näyttää meille monta tärkeää asiaa, joita emme aikaisemmin tajunneet olevan olemassa. Asioita, joita pidimme itsestään selvyytenä. Peilissä näkyy myös se, mikä on teatterissa olennaista: Toisten ihmisten kohtaaminen. Elävien ihmisten, ohikiitävässä hetkessä, jossa voi tapahtua mitä tahansa. Tarina kertoo katsojasta, joka aikansa monologia kuunneltuaan huusi kovaan ääneen: ”Kovempaa, hauskemmin!”. 

Peilin kautta näyttelijä kohtaa itsensä. Pukuhuoneen peili on armoton työtoveri. Siltä ei kannata kysyä: ”Ken on maassa kaunehin”. Sen tehtävä on ainoastaan auttaa näyttelijää matkalla roolihahmoon. Keskisuuressa teatterissa maski tehdään itse, ja joskus aikaa tuhraantuu käsittämättömiä määriä, varsinkin naisihmisellä. Tästä asiasta jaksan olla loputtoman kateellinen miesihmisille. Äitini kerran katsoi pitkään meikkipussiani, kun olin käymässä kotona ja sanoi: ”Mitä vanhemmaksi tulet, sen isompi meikkipussi.” Niinpä niin, ajan kulumisen näkee monella tapaa. En ikinä uskaltaisi laskea, kuinka paljon aikaa elämästäni olen tuhertanut meikkiä pukuhuoneen peilin edessä näiden 27:n ammattivuoden aikana. Vaipuisin eksistentiaaliseen kriisiin. Myös hiilijalanjälkeni laskuri raksuttaisi ankarasti. 

Tässä odotellessa sitä, että pääsen taas tuhertamaan kasvoilleni kaikenlaista väriä, voin muistella menneitä. Muisti säilyttää kummallisia asioita. Esimerkiksi sen hetken, kun Pohjalaisissa lähdin juoksemaan halki näyttämön (oli tärkeää asiaa Saltulle) ja tunsin, kuinka raskas hame lähti valumaan alaspäin. Olin unohtanut laittaa napin kiinni. Juuri ennen kuin se putosi, sain sen kiinni, onneksi käsissäni ei ollut mitään! Kiemurtelin jotenkin istumaan enkä muista miten kohtaus meni, koska sisälläni pulppuili hillitön nauru. Peruukin tai viiksien putoaminen on toinen takuuvarma ilon lähde, puhumattakaan jos unohtaa laittaa peruukin päähänsä. Mutta siitä enemmän ensi kerralla.  

Teidän, Lise
2.4.2020  

 Tutustu Liseen

Takaisin Kulttuurihotellin etusivulle


Rakkaat katsojat, menneet ja tulevat 

Teatteri on hetken taidetta. Se on ääni. Sana ja valo, joka on hetkessä poissa. Tosin joskus Wagner -esityksessä suljin silmäni kymmeneksi minuutiksi ja kun avasin ne, oli kaikki ennallaan. Hetki voi olla määritettävissä monilla tavoilla. Nyt siis istun kotona sen sijaan, että valmistautuisin lauantain esityksiin. Huomasin, että tämä avaa tilaisuuden puhua teille uudella tavalla. En pitkästytä teitä pitkillä lurituksilla siitä elämäntilanteesta, jossa me kaikki nyt olemme, samassa venheessä kaikki. 

Ajattelin, että minulla voisi olla yksi tarkoitus tällä kirjoittamisella: Saada teidät hymyilemään, tänään, kerran. Ennen kuin katsotte ensimmäistä uutislähetystä. Olen surkea vitsinkertoja, mutta muistojen arkussa alkaa olla sen verran tavaraa, että ehkä sieltä löytyy. Olen ollut Kotkan Kaupunginteatterissa vuodesta 1997 (kyllä, viime vuosisadasta lähtien!) ja kadottanut kauan sitten luvun siitä, kuinka monessa produktiossa olen ollut mukana. Parasta niin. 

Takuuvarma aihe on aina se, kun näyttämöllä on mennyt jotain pieleen. Ja muiden kömmähdyksistä olisi epähienoa kertoa, joten keskityn tietysti omiini. Yksi riemukkaimmista hetkistä oli se, kun Suruttomat -musikaalissa olin esittämässä kohtalokasta tanssia, kun tunsin kollegani tönäisevän minua merkitsevästi selkään ja ojentaa jotain takavasemmalta. Harvoin olen ollut niin hämmästynyt kuin silloin, näin nimittäin hänen ojentavan omia rintaliivejäni. Eikä niitä rooliasuun kuuluvia, vaan omiani. Ne olivat tarttuneet selkääni pukuhuoneen tuolista, kun olin käynyt tupsuttamassa lisää puuteria (kuinkahan monta kiloa sitäkin on lähes 30 vuoden aikana kulunut?). Voi sitä muiden lavalla olijoiden riemua, kun seisoin siinä, tuo ylimääräinen kapistus käsissäni ja kohtalokkuus oli rapissut hameiden uumeniin. Onneksi olin isolla näyttämöllä takana, joten tilanne ei ehkä näkynyt katsomoon. Arvatkaapa, liittyikö tapahtuma osaksi teatterimme historian narratiivia. 

Näkemiin, näkemiin, sanoihin, seuraaviin, 

Teidän, Lise
28.3. 2020 

 Tutustu Liseen

Takaisin Kulttuurihotellin etusivulle