Erilaisten kielellisten järjestelmien, kielten, määrä on maapallolla suuri. Vaikka osa kielistä on jo kadonnut ja osa niistä on katoamassa, niitä on yhä jäljellä paljon. Kieli on kommunikaation väline ja sen kulttuurin ikkuna, jossa se on kehittynyt. Se kertoo historiasta, asenteista ja käytännöistä. Sen avulla ihminen voi ilmaista itseään ja olla luova, kertoa tarinoita ja kehittää uusia sanoja ja tapoja kerrontaan.
Tämän vuotisten kirjamessujen uutisoinnissa kiinnitti huomioni se, että käsiteltäessä tekoälyn kirjoittamia kirjoja ehdotettiin sitä, että ne pitäisi erottaa selkeästi ihmisen kirjoittamista merkitsemällä kirjalliset tuotteet Ihmisen tekemiksi, silloin kun ne sitä ovat. Vähän sen jälkeen huomasin uutisoinnin näyttelijä Emma Thompsonin haastattelusta, jossa hän neutraalia ilmaisua käyttääkseni kiihtyi, kun häneltä kysyttiin tekoälystä. Thompson on myös kirjailija, joten hän käyttää tietokonetta kirjoittamiseen. Asia, joka sai hänet kiihtymään, oli tekoälyn kysymys: ”Kirjoitanko tämän uudestaan?” ”Juurihan minä sen kirjoitin!”, huutaa Thompson tietokoneelleen. ”Ja tämä tapahtuu joka kerta kun yritän tallentaa sivun Wordille!”, hän lisää.
Meille kaikille on tuttu se aaltoileva punainen viiva tai sininen merkki, joka huutaa tekstin alla sitä, että virhe on tehty. Totta kai se helpottaa elämää, varsinkin yhdyssanojen kanssa ja pilkkujen käytössä, niissä tekee jatkuvasti virheitä, kun kirjoittaa nopeasti eikä oikolue kirjoittamaansa. Tai muista sääntöjä. Ärsyttävää siitä tulee silloin, kun haluaa luovasti kehittää sanoja tai keksii uusia. Arvaatte jo, mihin olen tulossa, tietysti Aleksis Kiveen. Kuvitellaan, että hän olisi kirjoittanut tietokonejärjestelmän avulla: kyllä olisi punaista aaltoviivaa riittänyt. Ehkä järjestelmä olisi määrännyt hänet käyttökieltoon. Toistuvien järjestelmän vastaisten sanojen käytöstä johtuva käyttökielto, olisi lävähtänyt tietokoneen näytölle. Kivi olisi varmasti karjunut ”Te pöllöt ja pököt!” ja lähtenyt metsään. Kyllä Kiveä lyötiin luovuuden takia aivan tarpeeksi jo oman aikansa välineillä eli sanomalehdillä ja vallankäytöllä (eli rahalla), mutta kynää ja paperia ei onneksi pysäyttänyt kuin kuolema.
Eri kielten katoaminen on yhtä surullinen asia kuin luontokato. Kieltä voi suojella välittämällä sitä uusille sukupolville ja käyttämällä sitä. Sen voi tehdä esittämällä näytelmiä, joita Kivi on kirjoittanut. Tämä pätee tietysti kaikkeen esittävään taiteeseen, teoksia esitellään, jotta ne olisivat osa sitä ajatusten, tunteiden ja tekojen virtaa, jota kulttuuriksi kutsutaan, hengen viljelyksi, kuten se joskus on runollisesti määritelty. Virta kuivuu, kun sen virtaus pysäytetään, tämä on tietysti itsestään selvää.
Koska ajatukseni laukkaavat usein dystopioissa (mopo lähtee käsistä-syndrooma), kuvittelen, minkälaista olisi, jos tulevaisuudessa järjestelmä korjaisi myös puhetta reaaliajassa. Eli jos sanoo jotain sellaista, mitä järjestelmä ei hyväksy, sisäinen hälytys antaa aivoille viestin jossain muodossa, vaikkapa punainen aaltoviiva näkökentässä tai ininä korvissa. Näyttelemisestä tulisi silloin vaikea ammatti, koska puhumamme teksti on fiktiota, jonkun toisen kirjoittamaa, joten puhuva henkilö saisi syyn, vaikka on syytön itse tekstirikokseen. Eikä vain näyttelemisestä! Kuinka usein vain toistamme mekaanisesti tekstiä, jonka joku muu on meille syöttänyt. Eräille se on ammatti, joten heille se suotakoon. Vai? Huomaan, että mopo on ojassa.
Käsin solmittuihin, aitoihin mattoihin lisätään pieni virhe kertomaan siitä, että se on ihmisen tekemä. Eläköön pienet virheet!
Ehkä tulevaisuudessa teatteriesitysten alkuun lisätään kuulutuksiin seuraava huomautus:
Tämä esitys on ihmisten tekemä.
Tervetuloa siis katsomaan livenä ihmisten tekemää teatteria keskellä marraskuun pimeyttä!
Meillä on paljon upeita valoja!
Teidän mopokuskinne
Lise
Lue kaikki blogimme täällä