Julkaistu: 5.2.2026
Thomas Pryken esitys on elämänmakuinen, koska se on oikeaa, itse koettua elämää.
Nuoruus on lahja
Mutta vanheneminen on taidetta
Ei saa elämäsi esteenä olla
Yhtään kaidetta.
Näin runoili Juha Vainio biisissään Viisikymppisen viisu. Oman viisikymppisen viisunsa esittää kotkalainen näyttämötaiteilija ja muusikko Thomas Pryke. Tämän monialaisen, upean tekijän esitys on nimeltään 50 ja vieläkin elossa. Se on vielä nähtävissä muutamia kertoja.
Nämä minun blogini eivät ole kaikkitietäviä kritiikkejä näyttelijäntöistä tai muista kokonaisuuden osioista. Kerron esityksistä omasta, yhden ihmisen ja katsojan näkökulmastani.
Myös Thomas Pryke kertoo elämästään omasta näkökulmastaan.
Pryke osoittaa, että saadakseen aikaan hauskan ja koskettavan esityksen, eivät kaikenlaiset jännitysmomentit saati murhaajien löytymiset ole välttämättä lainkaan tarpeen.
Tällainen ihmisen oikea elämäntarina hyvin kerrottuna ja esitettynä on juuri hauska, koskettava, itseironinenkin.
Jo tässä vaiheessa: kiitos Thomas ja näytelmän ohjaaja Manu Havisalmi, Thomaksen ystävä jo 36 vuoden ajalta. Yhteistyö on tuottanut hienon tuloksen.
Esityksessä on kolme osiota, esiintyjänä kolme Thomas Prykeä: hän itse, Mr Prick (halutessasi voit vilkaista nimen merkitystä englanti–suomi-sanakirjasta 😉) sekä hänen aiemmin esittämänsä hahmo tohtori Fakta.
Mr Prickin osuus on sitä herkän kauniin hauskaa klovneriaa, jota Thomas on paljon opiskellut ja oppinut. Tohtori Fakta taas laukoo omia teesejään 50-vuotiaan ikäkriisistä.
Harvalla on sukunimi, joka äännetään kolmella tavalla. Kotkalaiset sanovan Pryke, ruotsalaiset Pryyke ja englantilaiset Praik. Nimi on peräisin englantilaiselta isältä.
En tässä ala kertomaan Thomaksen elämäntarinaa, jotakin vaan pikkuisen. Hänen varhaislapsuutensa Kotkassa oli lämmin ja onnellinen, mutta sitten kodin ilmapiiri muuttui. Sen jälkeen pojan ollessa seitsemänvuotias muuttui koko elämä.
Se kosketti poikaa syvästi ja sai aikaan käyttäytymistä, jota hän nyt pyytää anteeksi. Nuoruudessa hän ajautui porukkaan, jota varmaan olisi ollut parempi kiertää kaukaa. Näistäkin Thomas puhuu avoimesti.
Palataanpa Juha Vainion biisiin, siihen että nuoruus on lahja. Minusta tuntuu, että monikaan ei haluaisi hypähtää takaisin vaikka 18-vuotiaaksi. Itselleni se oli aikaa, jolloin kaikki oli vaikeaa ja ahdisti ja maailma kaatui päälle keskimäärin kerran päivässä.
Tästä päästään siihen, että esimerkiksi kirjallisuudessa kaikista yksityisin on usein kaikista yleisintä. Ihminen on kokenut jotakin sellaista, että hänestä tuntuu, ettei kukaan muu ole kokenut jotakin niin kamalaa / surullista / noloa / superihanaa. Kirjailija kertoo tällaisista kokemuksistaan.
Ja sitten lukijat ottavat yhteyksiä ja kertovat, miten ovat itse olleen samanlaisten asioiden äärellä. He kiittävät kirjailijaa siitä, että luetun kautta he ymmärsivät, että muillakin on samanlaisia kokemuksia.
Sama tapahtuu nyt erityisen selkeästi näyttämötaiteessa. Thomasia voi kiittää siitä, että kertoessaan elämästään kauniisti ja raadollisestikin hän toimii yhdenlaisena terapeuttina yleisölleen.
No, siitä nuoruudesta vielä: totta kai monille nuoruus oli sitä kultaista aikaa.
Thomaksen tarina on myös varsin kotkalainen. Hän tapasi vaimonsa Quick-baarissa eli Kotkan säästötalossa, jossa toimi myös mm. Kymenlaakson Työväen Säästöpankki, posti, lennätin, hotelli Seurahuone ja Kansa Yhtiöt. Seurahuone ravintoloineen siellä on edelleen.
Läheisistä ihmisistään hän puhuu kauniisti, myös niistä virheistä, joita hän on ihmissuhteissaan tehnyt. Kukapa meistä ei olisi aina ollut se paras mahdollinen itsensä, ainakaan puolisolleen. Rakastaminen ei aina ole niin helppoa. Onko se lopulta sitä kenellekään?
Läheisten ihmisten valokuvat korostavat sitä, että kyseessä on todellinen tarina. Yksi kuva on sellainen, että se sai minulle ja monelle muullekin kyyneleet silmiin.
Thomas Pryken kasvutarina on kuvaus siitä, miten arasta pikkupojasta tuli vaikeiden aikojen kautta upea taiteilija. Ehkä se on niin, että taiteilijuudelle -ja yleensäkin elämän ymmärtämiselle – on eduksi se, että on itse käynyt lävitse monenlaisia vaiheita ja tunteita.
Palataan vielä Juha Vainioon, joka kirjoitti Viisikymppisen viisuunsa, että ”ei saa elämäsi esteenä olla yhtään kaidetta”.
Tuon ajatuksen todenmukaisuuden ja toimivuuden Thomas Pryke on rohkealla esityksellään näyttänyt todeksi. Ja kiteytti, että hänellä on ollut kaiken kaikkiaan ihana elämä.
Lue kaikki blogimme.
Lisää 50 ja elossa -esityksestä täällä.