Vladimir Vysotski laulut peilaavat meidänkin aikaamme.
Totuus ja valhe -laulussa valhe ryöstää totuuden leningin ja kultaisen pannan ja esiintyy totuutena. Häntä uskotaan, koska hän näyttää totuudelta. Totuutta ei uskota, vaan hänet kivitetään.
Neuvostoliitossa asuneen Vladimir Vysotskin (1938 – 1980) laulut kertovat väkevää sanomaa paitsi hänen omasta ajastaan, myös tämän päivän maailmasta, erityisesti hänen kotimaastaan.
Teatterissamme koettiin toukokuun ensimmäisenä sunnuntaina vahvoja tunteita laidasta laitaan ja upeaa musiikkia, kun 20 vuotta yhdessä kiertänyt työryhmä esitti Vysotskin lauluja. Esitys oli nimetty juuri Totuus ja valhe -laulun mukaan.
Lavalle nousivat Martti Suosalo (laulu), Nora Raikamo (laulu ja viulu), Jarkko Lahti (laulu), Kiureli Sammallahti (laulu, harmonikka) ja Valtteri Bruun (laulu, kitara).
Tämä oli esitys, joka nosti liikutuksen kyyneleet silmiin, sai nauramaan, hymyilemään, herkistymään ja varsinkin ajattelemaan. Miksi ihminen ei opi? Mutta toivoa on. Maa ei kuole ja susi uskaltautuu toimimaan niin kuin susien ei odoteta toimivan. Se ei kunnioita lippusiimaa, vaan vapauttaa itsensä.
Itselleni tämä esitys oli erityisen vaikuttava siitäkin syystä, että olen vuosia sitten erään projektin yhteydessä tutkinut Vysotskin elämää ja hänen laulujensa taustoja. Seuraavassa on joitakin ajatuksia noista aiemmin kirjoittamistani teksteistä.
Kun radiosta kuuluu Juha Vainion suomentama Ystävän laulu, harvempi yhdistää sen heti neuvostoliittolaiseen runoilijaan, laulajaan ja Taganka-teatterin näyttelijään Vladimir Vysotskiin ja hänen lyhyeen, mutta tuotteliaaseen ja raastavaan elämäänsä. Neuvostoliitossa Vysotski oli kielletty taiteilija ja virallisesti häntä ei ollut olemassakaan, mutta kansa rakasti häntä ja hänen laulujaan.
Lauluntekijä, runoilija, laulaja Vladimir Vysotskia kunnioitetaan edelleen Venäjällä miehenä, joka uskalsi puhua totta. Mitä epätoivoisemmin neuvostovalta yritti vaieta hänestä, sitä enemmän kansa häntä rakasti.
Hän kertoo lauluissaan venäläisten elämästä tavalla, jonka ihmiset ymmärtävät. Hänen tarinansa kuvaavat järjettömiä rajoituksia, hyväksikäyttöä, valehtelua, onnenonkijoita, sotaa ja sen jälkiä ihmisissä, mutta myös ystävyyttä, toivoa, luottamusta, totuutta ja rohkeutta taistella sen puolesta, mikä on oikein.
Yleensä Vysotski esiintyi pienelle yleisölle. Mutta hän saattoi tulla isoon festivaaliin yksin kitaransa kanssa, ja kun hän aloitti laulun, yleisö näki ja kuuli vain hänet. Miehen ääni oli rosoinen ja matala ja laulu hyvin epäperinteistä ja vaikuttavaa. Hän valtasi ihmisten mielet.
Vysotski lauloi asioista, joista oli vaiettu pitkään. Mutta hänen laulunsa eivät olleet julistusta vaan runoutta, ja runoilijana hän itseään ensisijaisesti pitikin.
Miehen elämän mustaan puoleen kuuluivat viina ja huumeet. Hän oli naimisissa ranskalaisen näyttelijä Marina Vladyn kanssa.
Vlady sanoo kirjassaan Kirjassaan Vladimir – Katkennut lento näin: ”Neuvostoliitossa sinua ei virallisesti tunneta. mutta tunnet olevasi rakastettu ja yleisön ymmärtämä. Sinä et voi elää vartioidussa Moskovassa etkä taatussa vapaudessa lännessä. Sinä valitset sisäisen maanpakolaisuuden.”
Miehensä työstä Vlady kertoo näin:
”Sinä tupakoit tuntikausia, heität paperikoriin paperitolloja, juot litrakaupalla tulikuumaa teetä, näppäilet kitaraasi etsien uusia säveliä, olet liikkumatta, äkkiä purkautuu kirosanoja, siinä sitä ollaan, sinä olet löytänyt, joskus vain yhden säkeen, mutta sen jälkeen kaikki muovautuu, nivoutuu yhteen, ja kun aamunkajo värjää huoneen ja minä herään hytisten vähäisestä unestani, sinä luet minulle voitonriemuisena yön tulokset.
Ja hän jatkaa: ”Joskus taas sävelmä synnyttää sanat. Silloin emme nuku, sillä sinä soitat lakkaamatta samaa teemaa, skandeeraat raivoisasti sanoja kunnes ne sointuvat yhteen, sopivat, muuttuvat lauluksi.”
Vysotskin poika Nikita Vysotski sanoi näin 1990-luvun lopulla: ”Jos isä eläisi yhä, hän laulaisi ehkä markkinatalouden köyhdyttämistä ihmisistä tai kritisoisi rikollisten valtaa Venäjällä. Selvää on, ettei hänen elämänsä nytkään olisi helppoa.”
Varmaa on, että tänä päivänä Vysotskilla olisi isosti sanottavaa oman maansa ja koko maailman tilanteesta.
Vysotski kuoli 25.7.1980 vain 42-vuotiaana.
Perustamastaan Taganka-teatterista kohun myötä luopunut johtaja Juri Ljubimov mietti muistotilaisuudessa, olisiko hänet voitu pelastaa. ”Tuskinpa… todelliset runoilijat eivät elä kauaa, ainakaan Venäjällä”, hän sanoi.
Hautajaisissa kymmenien tuhansien ihmisten meri liikkui hitaasti taiteilijan kotoa Taganka-teatterille ja hautausmaalle. Vasta kuolemansa ja perestroikan jälkeen hänestä tuli ”virallinen” taiteilija.
Ikään kuin viestiksi myöhempien aikojen laulujen tulkitsijoille Vysotski itse on sanonut näin: jokainen laulaja tulkitsee lauluja oman kokemuksensa ja tietämyksensä pohjalta, ja jokaisen tulkinta on oikea.
Olen samaa mieltä: Kotkan Kaupunginteatterissa näkemämme tulkinnat olivat todellakin oikeita. Kiitos on enemmän kuin paikallaan.
Valokuva Laura Malmivaara