Naurun anatomiaa
julkaistu 3.12.2025
Pikkujoulukausi alkaa olla vietetty tältä vuodelta. Me toivomme pikkujoulun juhlinnalta iloa, naurua ja irtiottoa. Tunnetusti ja tutkitusti nauru pidentää ikää ja tekee kaikin puolin hyvää fyysisesti, henkisesti ja sosiaalisesti. Myös se, että nauraa joskus ihan yksin kotona vaikkapa itselleen, tekee hyvää. Se kummasti keventää elämää. Oma lajinsa on musta huumori, joka joskus auttaa selviämään vaikeista asioista elämässä. Eri ihmiset nauravat eri asioille, ja tässä kohtaa tullaan alueelle, jossa usein tilanne käy vakavammaksi. Kuka määrittää sen, mille saa nauraa? Pitkälti tietysti se aika ja tilanne, jossa elämme juuri nyt.
Näitä pohdin sen jälkeen, kun olin katsonut dokumentin koomikko Jerry Lewisin toteutumattomasta elokuvaprojektista The Day the Clown Cried. Pitkä projekti oli Lewisin unelma kertoa hänelle itselleen hyvin tärkeä tarina klovnista, joka päätyi natsien keskitysleirille viihdyttämään leirin lapsia. Lopulta elokuva kaatui ennen kaikkea siihen, että käsikirjoituksen oikeuksia ei oltu käsitelty asianmukaisesti. Toki muitakin syitä oli. Asian ytimeen siis, eli tietoon siitä, että aika, jolloin kyseistä elokuvaa tehtiin, ei ollut vielä kypsä käsittelemään aihetta. Projektia kehiteltiin läpi 1960-luvun ja elokuva oli määrä valmistua 1972. Se oli yksinkertaisesti edellä aikaansa, suuret aihetta käsittelevät elokuvat tulisivat paljon myöhemmin. Haastattelussa ranskalainen klovni, joka oli mukana elokuvassa, sanoi seuraavaa: ”Mikään ei kuulosta diktaattorin korvissa niin uhkaavalta kuin nauru.” Siinähän hallinnan kohde unohtaa hetkeksi, että elämä on vain pitkä tie täynnä velvollisuuksia ja tottelevaisuutta…pahinta tietysti, jos nauraa diktaattorille itselleen. Musta huumori on huumorin lajeista vaikein ja vaarallisin. Ehkä juuri siksi matto vedettiin Lewisin elokuvan alta? Vai oliko syynä se, minkä hän itse haastattelussa syyksi mainitsee: Se ei ollut tarpeeksi täydellinen.
On tapana sanoa, että me SAAMME nauraa. Edellä mainittu klovni muotoili myös, että aidoin nauru kumpuaa syvältä tragediasta. Siitä, ettei voi enää muuta kuin nauraa kaiken pahan edessä. Nauraa ihmiselämän pienuudelle ja katoavaisuudelle, jonka kruunaa valtava turhamaisuus ja vauhtisokeus. Ai niin, unohdin itsekkyyden. Tässä kohtaa, kun mopo on taas vauhdissa, huomaan BBC:n uutisissa maininnan siitä, että Oxfordin yliopisto on valinnut vuoden sanan, tai oikeastaan käsitteen. Tänä vuonna se on Rage bait, vihasyötti (oma käännös). Sillä provosoidaan muita vihaan ja kalastaja sitten iloitsee saaliista. Kirjoittaessa huomaa usein välttelevänsä vihasyöttejä, samoin kuin teatteria tehdessä niitä mietitään. Eli myös sitä, millä saa naurattaa. Pohdinta kannattaa, sillä se kertoo aina ajastamme.
On ollut valtava ilo kuunnella nauruanne, rakas yleisö, syksyn esityksissä. Vielä on mahdollisuus tulla iloitsemaan Berlin, Berlin-näytelmän viimeisiin esityksin. Hulvaton Mahoton merkkipäivä taitaa olla kutakuinkin loppuun myyty viimeisien esityksien suhteen. Forever Young jatkaa!! Tammikuussa onkin sitten perinteiset Komediapäivät.
En ollut läsnä Anna Kareninan avoimessa harjoituksessa ja keskustelutilaisuudessa, koska harjoittelin seinän takana Kairon tulevaa produktiota Sataman kapakan laulu, mutta kuulin jälkikäteen, että keskustelu oli ollut hyvin mielenkiintoista ja pureutunut syvälle siihen, mikä on ihmiskunnan yhteisen kulttuuriperinnön arvo tässä ajassa. Koska kulttuuriperintö, siis kaikkien ihmisten, kuuluu koko maapallolle, olisiko siitä kantovoimaksi nostaa maapallo sotien suosta? Auttaa edes? Kuulen jonkun tuhahtavan: ”Kyllä joo, sitten kun mopot lentää…”
Tässä kohtaa laittaisin taustalle soimaan Varpunen jouluaamuna-laulun ja aloitan loppumonologin.
Toivotan kaikille hyvää joulunaikaa, rauhaa ja hyviä hetkiä. Toivotan myös iloista ja toivontäyteistä uuden vuoden juhlaa kaikille.
Lämmin tervehdys
Liseltä
Lue kaikki blogimme