Lauri Meri / Helsingin Sanomat 20.11.2011:
- - -
KOTKAN kaupunginteatterin Cabaret (1966) on asemansa vakiinnuttanut musikaali, ja Kotkassa orkesteri on otettu vielä vahvemmin mukaan esitykseen.
Ari Ismälän sovitukset ovat huikeita, ja Ismälän johtama yhtye on kiinteä osa pienimuotoista mutta visuaalisesti ja koreografisesti täyteläistä esitystä.
Tekijöiden loistavia oivalluksia on panna muusikot esittämään berliiniläisessä pensionaatissa vierailevia merimiehiä, etenkin kun esityspaikkansa on merimieskapakkana tunnettu ravintola Kairo, joka muun toiminnan ohessa on ollut 25 vuotta teatterin virallisena sivunäyttämönä.
UPEASTI laulava Pia Lunkka asettuu kärkipäähän kaikkien kabareetähti Sally Bowlesin esittäjien joukossa. Hänen voimansa ja läsnäolonsa etsii vertaistaan, ja roolitulkinta on sanalla sanoen rikas.
Aleksi Lavaste miespääosassa yllättää vahvalla äänellään. Seikkailevan kirjailijan henkilökuva on kapeampi mutta tarkasti ilmaistu.
Sermoniamestaria esittävä Neil Owens ja kolmen hengen tanssiryhmä ovat olennainen osa esityksen arvoituksellista ja alati yllättävää olemusta.
Ohjaaja Ilkka Laasosen sovittama musikaali täyttää hienosti koko ravintolasalin, ja Sami Vartiaisen tekemä koreografia antaa ryhdin koko esitykselle.
- - -
Toini Tellervo Schroderus / Loviisan Sanomat 30.9.2011:
Ravintola Kairon nostalgisesta salista on muodostunut viihtyisä dinnertheatre. Taidenautinnon ja herkuttelun yhteensovitus on onnistunut. Ympäristö toimii oivallisesti intiiminä esiintymistilana, ja mahdollistaa yleisön ja näyttelijöiden välisen hedelmällisen kontaktin. Cabaret-musikaalin runsaskuvioinen koreografia ja väkevä musiikkimaailma säväyttävät välittömästi. Mannermaisen sulavan esiintymisen hallitseva seremoniamestari pitelee musikaalin nyörejä käsissään, johdatellen yleisön loistavaan ja pintakoreaan, mutta pinnan alta hyvin murheelliseen maailmaan.
Berliinin valoissa
Tapaamme 1930-luvun alun Berliinissä Kit Kat-klubilla. Tunnelmassa on aistittavissa poltetta, on kuin juhlijat ahmisivat elämän herkkulautaselta viimeisiä murusia. Ilmassa on outoa, aavistuksen omaista rauhattomuutta, jonka ihminen aistii ihollaan. Ihminen haluaa hukuttaa vastenmieliset ja pelottavat aavistuksensa välinpitämättömään, hullaannuttavaan juhlahumuun. Ympäröivän maailman pinnan alla työskennellään, jotkut tietävät, mistä on kyse, jotkut ovat sinisilmäisiä toiveajattelijoita, kysymyksessä on vain ”ohimenevää poliittista kohinaa”!
Kohtaloiden kertomaa
Cabaret – musikaali on surullisten ihmiskohtaloiden kooste. Tarinan taustalla loistavat vielä Berliinin stabiilit valot samaan aikaan, kun kansallissosialismi saa yhä näkyvämpää ja tuntuvampaa jalansijaa Saksassa. Ihmisen mielikuva-ajattelu on naivin positiivista, fantasiaa, vaikeudet kääntyvät lopulta omaksi voitoksi. Toivomusmagia on mieluisampaa, kuin konkreettisten tosiasioiden kohtaaminen, ajattelua vaativa tosiasioiden analysointi ja niiden tunnustaminen. On eskapismia sulkea omat silmänsä pelottavilta ja vierailta ilmiöiltä eli paeta.
Musikaalin kirjoittajat ja ohjaaja onnistuvat loihtimaan harkituin viittein kansallissosialismin alkutaipaleen todellisuuden. Hakaristi hihanauhassa ja Mein Kampf - teoksen kansi heijastettuna seinälle säväyttävät leimallisina natsisymboleina. Sotilaan sylkäisy vasten juutalaisen hedelmäkauppiaan kasvoja jättää järkyttävän, tallentuvan jälkimaun. En ymmärrä ihmistä, joka ei näkemästään värähdä! Saksa elää työttömyyden ja taloudellisen laman kourissa. Samaan aikaan levottomuus, vihamielisyys ja antisemitismi voittavat alaa. Poliittinen areena on vallattavissa!
Tulenloimuiseen Euroopan tuhoon asti ei Cabaret-musikaalissa edetä. - Nähdään ihmisen itku…
Teatteri tien näyttäjänä
Teatteri toimii eettisesti oikein puhuessaan ihmisoikeuksien puolesta ja kansalaisten turvallisuudesta. Puoli vuosisataa on menneisyyteen ulottuvan ihmismuistin ajanmitta, se on kuin toden ja unen välinen maaginen railo. Unohdus on kuin lumi, se peittää tuskaa tuottavat muistijäljet. Teatteri kykenee keinoillaan kirvoittamaan ihmisen kykyä palauttaa mieleen unohtuneita tapahtumia. Kotkan teatteri avaa Cabaret-musikaalissa 30- ja 40-luvuilla eläneiden ihmisen muistilokerot ja muistuttaa nuorempaa sukupolvea totalitaarisen yhteiskunnan arvotodellisuudesta. Eilen, tänään, huomenna, missä maailman kolkassa tahansa voi yhteiskunnallinen tilanne kehittyä räjähdyspisteeseen saakka, mikäli kansa kulkee sammutetuin lyhdyin yksisilmäisenä yksiarvoista tietään.
Ihailtavan syvällisiä roolitulkintoja
Katsoja kokee syvää myötätuntoa jokaista roolihenkilöä kohtaan. Tulee tunne, ikään kuin kämmenelläni lepäisi väriseviä, haavoittuneita lintuja. Esityksen ohjaaja Ilkka Laasonen keskittyy ajankuvauksessaan oleellisimpiin ja kuvaavimpiin viitteisiin. Henkilöohjauksessaan hän saa näyttelijöistä houkutelluksi esiin heidän tunneälynsä ja vahvan sitoutumisensa näytelmän sisältöön. Esitys on ravisteleva, syvästi inhimillinen kuvaus ihmisistä yhteiskuntakoneiston pikkuruisina elementteinä.
Pia Lunkan laulullinen tulkinta on syventynyt entisestään, äänen sointivärit kuvaavat emootioiden herkkiä vaihteluita ilmeiden ja taitavan kehonkielen hallinnan myötäillessä näyttelijän esitystä. Cabaret-tähti Sally Bowlesin lavasäteily ja toisaalta hänen elämänsä tragiikka, Lunkan kautta välittyneenä, kertoo paljaasti, millaisessa mankelissa ihminen joutuu elämässään jauhaantumaan.
Jouni Jalarvo tulkitsee aidosti juutalaisen hedelmäkauppiaan, kiltin, hyväuskoisen ja sydämeltään saksalaisen miehen. Irja Korhonen, hänen mielitiettynsä freulein Schneider, tekee vaikuttavan roolityön ilmentäessään kipeää luopumistaan rakastamastaan juutalaisesta miehestä. Aleksi Lavasteen salskea amerikkalainen Clifford Bradshaw osaa kaivaa kuorensa alta pettyneen miehen tunteet. Kalle Pylvänäinen ja Miia Maaranen piirtelevät osuvia ihmiskuvia myös pelkän mimiikkansa avuin. Laulajina kaikilta ei voi eikä pidäkään odottaa oopperalavojen virtuoosien osaamista, mutta oma ääni ja roolin sisäistäminen riittävät vakuuttaviin osasuorituksiin. Neil Owensin seremoniamestari on tanssijana rautainen ammattilainen, voisinpa heittää lainauksen, ”suoritus on täyttä törinää”. Näyttävät tanssiosuudet keventävät vakavaa pohjavirettä ja antavat esitykselle musikaalille tunnusomaista glamouria. Ismälän musiikkisovitukset myötäilevät kiitettävästi esityksen tunnelatauksia.
Päivi Taussi / Kymen Sanomat 26.9.2011:
Berliinin juhlat ovat ohi
RAVINTOLA KAIRO on kuin onkin oikea paikka Cabaret-musikaalille. Epäilin. Arvelin, että estradi jäisi ahtaaksi, onhan kyseessä musikaali, joka on ohjattu myös suurille näyttämöille.
Mutta Kotkan teatterin ratkaisu toimii. Show mahtuu sinne, juuri niin kuin se mahtuu berliiniläisen Kit Kat -klubin esiintymislavalle. Kun musikaalin tapahtumapaikka on klubin ulkopuolella, miljöö syntyy vähillä vihjeillä.
CABARET ON surullisten kohtaloiden ja lakastuvien rakkauksien musikaali. Ollaan Berliinissä, on vuosi 1930, ja Kit kat -klubilla vietetään paheellista mutta iloista elämää. Kun musikaali päättyy, ilot ja juhlat ovat ohi.
Musikaalin tematiikka koskee Euroopan kohtaloa, alistavien aatteiden vyöryä, väkivaltaa ja taloushuolia. Ilman muuta katsoja rakentelee teemoista siltoja nykypäivään, vaikka konkreettisia vihjeitä ei olekaan, onneksi.
ILKKA LAASOSEN ohjaama esitys hyödyntää näyttelijöiden persoonallisia ominaisuuksia kääntäen pienet vajavaisuudet voimavaraksi. Kaikki eivät todellakaan laula yhtä upeasti kuin Pia Lunkka, mutta esimerkiksi Jouni Jalarvon ääni tukee tulkintaa; hän on hauras vanha hedelmäkauppias, jonka unelmat ja usko hyvän voittoon sortuvat. Neil Owensin murteellinen suomi muuntuu tehokeinoksi. Kuka ja mikä pelottava seremoniamestari onkaan?
Keskeiset henkilöt kantavat tarinaansa. Kit Kat -klubin kabaree-esiintyjät paitsi säihkyvät show'ssa myös irrottavat esitystä realismista; he ovat kuin henkiä, jotka peilaavat tunteita ja ilmapiiriä.
LIIKUNNALLISESTI ammattitanssija Neil Owens on ylivertainen. Owensin voimakkaat ja sulavat - ja samalla lataukseltaan pelottavat ja vaaralliset - liikkeet tuovat esitykseen poikeuksellista glamouria. Niin ikään kuin nostavat kokonaisuutta, kuin venyttävät ja jäntevöittävät toistenkin askelia.
ARI ISMÄLÄN sovittama musiikki ei ole pelkkiä tarttuvia sävelmiä. Päinvastoin, siitä tihkuu myös tuskaa, järkytystä ja maailman särkymistä.
Vaikuttavin laulunumero paradoksaalisesti on ensimmäisen näytöksen päättävä "Sen huominen meille tuo". Se jylisee kasvavalla voimalla lupausta uudesta ajasta. Ja mikä se huominen on! Musiikin viekoittelevuus on kuin historian todistusta: innostus tarttuu, kun vaaran merkkejä ei osaa varoa.
Takaisin